Lue keskustelun säännöt.
Ystävyys on pelkkä valhe
21.10.2015 |
Ihminen välittää lapsistaan ja puolisoistaan, mutta ei ystävistään. Ystävät ovat olemassa vain sen vuoksi että ihminen pakenee sitä tosiasiaa, että ihminen on tässä maailmassa yksin. Minulla on ollut paljon ystäviä elämäni aikana, osa heistä on ollut hyviä tyyppejä, osa ei. Yhteistä noille ystävillle on se, että yksikään heistä ei kauaa olisi surrut esim kuolemaani.
Tosiystävyyttä ei ole, ihmiset vain teeskentelevät välittävänsä. Monesti ihmiset ovat ystäviä jopa sellaisten kanssa, joista ei pidä. Luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes pidä suurimmasta osasta ystäviään.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi täytyy yleensä olla joku käsite "ystävyys". Siitä tulee monelle vankila, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Miksei voi olla vain ihmisten kanssa joiden kanssa viihtyy, silloin kun siltä tuntuu, ja lakata olemasta kun ei tunnu. Näin itse elän, sitoutumatta yhtään keneenkään, ja odottamatta keltään mitään. Jokainen "ystäväni" on täysin vapaa kyllästymään minuun vaikka huomenna, eikä se aiheuta minulle mitään sisäistä draamaa, saati ulkoista draamaa. Samoin minä itse olen vapaa olemaan ihmisten kanssa kun haluan, ja olemaan olematta kun en halua.
Itse arvostan ystäviä. Todellinen ystävä välittää, tulee apuun, kuuntelee. Kirjoituksesi saa miettimään. Ilmeisesti et halua olla kenenkään turva tässä maailmassa. Mutta entä sitten, kun itse tarvitsisit ystävää? Viranomaisiinko aiot turvautua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis osalla kommentoijista ei ole edes ollut oikeita ystäviä, pelkkiä kavereita ja riippuvuussuhteita vain.
Mun mielestä parisuhde- ja perheasiat toimivat enemmän sellaisella biologisella ja vietteihin pohjautuvalla tasolla ja panokset ovat tosi kovat, niissä pelataan ne kaikkein julmimmat pelit ja siksi ne myös tuottavat kaikkein primitiivisimmät traumat ja tuskat. Esimerkkinä vaikka parisuhde- ja perheväkivalta. Sydänystävät harvemmin pieksevät toisiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä miksi täytyy yleensä olla joku käsite "ystävyys". Siitä tulee monelle vankila, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Miksei voi olla vain ihmisten kanssa joiden kanssa viihtyy, silloin kun siltä tuntuu, ja lakata olemasta kun ei tunnu. Näin itse elän, sitoutumatta yhtään keneenkään, ja odottamatta keltään mitään. Jokainen "ystäväni" on täysin vapaa kyllästymään minuun vaikka huomenna, eikä se aiheuta minulle mitään sisäistä draamaa, saati ulkoista draamaa. Samoin minä itse olen vapaa olemaan ihmisten kanssa kun haluan, ja olemaan olematta kun en halua.
Itse arvostan ystäviä. Todellinen ystävä välittää, tulee apuun, kuuntelee. Kirjoituksesi saa miettimään. Ilmeisesti et halua olla kenenkään turva tässä maailmassa. Mutta entä sitten, kun itse tarvitsisit ystävää? Viranomaisiinko aiot turvautua?
Olen jo 42-vuotias. En ole aikuisiässäni oikeasti tarvinnut ketään ystäviä, vaikka vaikea masennus, paniikkihäiriö ja isoja menetyksiäkin on tullut koettua. En ikinä kaataisi sellaisia ns. ystävien päälle. Meillä on hyvinvointivaltio, josta maksetaan veroja, juuri sitä varten, että yhteiskunta auttaa, kun on pakko saada apua, eikä ole pakko pitää ihmissuhteita yllä vain sen takia että niiltä ihmisiltä saisi apua vaikeuksissa. Tämä on hieno asia: nyt ihmissuhteita voi pitää vain koska niistä nauttii, eikä oman hyödyn toivossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitti vaan teille kahdelle alapeukuttajalle, kun kerroin miten selvisin kokemuksestani elämässäni rakkaan ystäväni itsemurhan johdosta.
Säälin teitä toisaalta sen takia ,ettette ilmeisestikään pysty käsittämään mitä todellinen ystävyys ihmiselle voi merkitä ja koska ette sellaista elämäänne voi tuolla muiden, koko elämän, alapeukutus-asenteellanne koskaan saadakaan.
Minulle tuo kokemus oli kuitenkin todellinen.
Vai olisitko saanut alapeukut nimenomaan siitä kurjasta mitä olet joutunut kärsimään? - itsellä täällä usein mieluummin painan alapeukkua, jos on surullinen tarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on sen sijaan harvinaista, enkä usko että useimmilla aikuisilla ihmisillä edes on oikeaa ystävää. Siis sellaista tyyppiä joka jaksaisi seuraasi sittenkin kun olet työtön ja sairas etkä enää mitään hauskaa seuraa.
Voi olla parempi olla vain kaveri. Kavereiden kanssa tietty naamio säilytetään, vietetään aikaa yhdessä, käydään vaikka lenkillä, teatterissa, syömässä jne. ja jutellaan kaikenmaailman asioista, joskus vähän syvällisistäkin. Viihdytään yhdessä. Kun kaveruus muuttuu ystävyydeksi, naamiot siirretään syrjään ja ihminen paljastuu kokonaisuudessaan. Minusta on rasittavaa olla se "ainoa ihminen, jonka seurassa voin olla oma itseni", joutua kuuntelemaan kaikki huolet, kiukut, olla rinnalla sairastelut ja masennukset. On se rankkaa ja joskus aika ahdistavaa! Miksei kaveruutta arvosteta enemmän? En oikein edes ymmärrä, mikä on ystävyydessä se ihmeellinen asia. Usein se on todella raskasta henkisesti, antaa niin paljon, olla niin haavoittuvaisessa ihmissuhteessa. Suorastaan kadehdin hyvän ystäväni kavereita. Heillä tuntuu olevan pintapuolisen hauskaa ystäväni kanssa, kun itse olen hänelle syvällinen ystävyyssuhde, josta on hauskuus kaukana.
Minusta olisi hyvä, että jokaisella olisi oikeitakin ystäviä. Ei pelkkiä kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi hyvä, että jokaisella olisi oikeitakin ystäviä. Ei pelkkiä kavereita.
Oishan se hianoo, ei käy kiistäminen ei.
Ei sitä ystävyyden rajaa voi ikuisuuksiin venyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä taitaa koskea vain naisten välistä tuttavuutta.
Sukupuolet ovat tässäkin erilaisia.
Oikeastikin joku seuraa montako ylä- tai alapeukkua oma kirjoitus on saanut? Ja vielä pahoittaa mielensä niin että pitää kysellä syitä? Mä oon luullut ettei kukaan kiinnitä mitään huomiota noihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mä ystäviä ole vailla sen takia, että voisin surra heidän kuolemaansa pitkän aikaan.
Ihmisiin vaan ei voi luottaa. Kaikki ns. ystävät ovat pettäneet jossain vaiheessa.
Nimim. selkä täynnä puukkoja
Mitä tuo tarkoittaa? Veikö ne sulta rahat vai miehen? Vai oliko niillä vaan muitakin kavereita?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä taitaa koskea vain naisten välistä tuttavuutta.
Sukupuolet ovat tässäkin erilaisia.
Tuttavuus ja ystävyys eivät tarkkaan ottaen ole synonyymejä toisilleen. Aste-ero on ratkaisevampi kuin sukupuoli tässä tässä tapauksessa ,eli kysymyshän oli nyt ystävyydestä,eikä mistään tuttavuudesta... Toki sukupuolierojakin on ,mutta enemmänkin on kysymys siitä mikä sukupuolille on ikäänkuin sallittua tunneilmaisun skaalassa. Naiset esim. saavat halata toisiaan melkein tilanteessa kuin tilanteessa, miehelle siihen taas tarvitaan joku todella painava ja huomioonotettava 'excuse' (esim. äidin kuolema,voitto urheilukilpailussa,se että on pelastanut jonkun hengen tms. ) ennenkuin kahden miehen keskinäinen halaus on 'legitiimiä' ja 'aivan ymmärrettävää siinä tilanteessa' ym.sallitusti ja maineen menemättä tapahtuvaa kanssakäymistä ja tunteen osoittamista. Eihän miehen muuten 'sovi'.
Miksei hitossa sovi? Sitä voisimme (ja meidän oikeastaan pitäisikin) kysyä kaikkien itseltämme.
Miksi miesten keskinäisille puheluille ym. yhteydenotoille pitää aina olla joku ns.'asiallinen asia, (esim. joku porakoneen tai työkalupakin lainaaminen tms. ) 'kaverilta' ennenkuin on mahdollista edes soittaa ?
Miksi todellisuudessa jotakuta aivan läheisintäkin ystäväänsä on pakko sanoa vain 'kaveriksi' ?
Koska miehen määritelty rooli on melkoinen pakkopaita yhteiskunnassamme. Turha mielestäni ihmetellä mistä nimenomaan miesten erityisesti miesten suurempi 'alkoholiintaipuvaisuus' miehille näin emootiokielteisessä yhteiskunnassa johtuu.
Silloinhan ON sallittua vaikka halata ja sanoa esim : " Sie oot kuule, Hanski,mie sanon sen nyt siulle näin ihan suoraan :ollu ain' miun paras ystävä ja tää on kuule ihan totta,ei miul'sinnuu parempaa oo' kettää'... "
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä keskustelussa puhutaan ehkä enemmän kavereista kuin ystävistä. Kaverien kanssa vietetään aikaa samalla tavalla kuin ystävienkin kanssa, mutta erona on juuri tunnepuolen ohuus. Kun kaveruutta ylläpitävät asiat (sama työyhteisö, koulu tms) loppuu niin samalla loppuu helposti kaveruuskin, ja siihen useinmiten ei liity mitään suurta surua kummankaan puolelta. Uskoisin että sama asia pätee kaverin kuolemaankin. Ystävyys on sen sijaan harvinaista, enkä usko että useimmilla aikuisilla ihmisillä edes on oikeaa ystävää. Siis sellaista tyyppiä joka jaksaisi seuraasi sittenkin kun olet työtön ja sairas etkä enää mitään hauskaa seuraa.
tää
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tässä keskustelussa puhutaan ehkä enemmän kavereista kuin ystävistä. Kaverien kanssa vietetään aikaa samalla tavalla kuin ystävienkin kanssa, mutta erona on juuri tunnepuolen ohuus. Kun kaveruutta ylläpitävät asiat (sama työyhteisö, koulu tms) loppuu niin samalla loppuu helposti kaveruuskin, ja siihen useinmiten ei liity mitään suurta surua kummankaan puolelta. Uskoisin että sama asia pätee kaverin kuolemaankin. Ystävyys on sen sijaan harvinaista, enkä usko että useimmilla aikuisilla ihmisillä edes on oikeaa ystävää. Siis sellaista tyyppiä joka jaksaisi seuraasi sittenkin kun olet työtön ja sairas etkä enää mitään hauskaa seuraa.
Niin samaa mieltä! Mulla ne ainoat oikeat ystävät ovat sisaruksiani ja serkkujani. Siis niitä, joita jaksaa silloinkin, kun joko oma tai ystävän elämä on solmussa. Muut "ystäväni" ovat lähinnä kavereita, joskin kavereissakin on läheisempiä ja vähemmän läheisiä.
Käyttäjä101 kirjoitti:
Olen jo 42-vuotias. En ole aikuisiässäni oikeasti tarvinnut ketään ystäviä, vaikka vaikea masennus, paniikkihäiriö ja isoja menetyksiäkin on tullut koettua. En ikinä kaataisi sellaisia ns. ystävien päälle. Meillä on hyvinvointivaltio, josta maksetaan veroja, juuri sitä varten, että yhteiskunta auttaa, kun on pakko saada apua, eikä ole pakko pitää ihmissuhteita yllä vain sen takia että niiltä ihmisiltä saisi apua vaikeuksissa. Tämä on hieno asia: nyt ihmissuhteita voi pitää vain koska niistä nauttii, eikä oman hyödyn toivossa.
Mukava koet yhteiskunnan voineen auttaa sinua. O:-) (Joten jatko ei ole tarkoitettu sinulle henkilökohtaisesti!)
Tuli kuitenkin mieleen vähän sellainen hupaisan "absurdi" asetelma, ajattelin että jos vaikka ihminen olisi nuorena gootti ja liikkuisi vain todella synkkämielisten goottien seurassa, ja sitten yhtäkkiä ihminen huomaisi että hänen elämäänsä on alkanut ilmestyä kauheasti ilonaiheita ja on yhtäkkiä alkanut tykätä pikkuvauvoista ja auringonpaisteesta ja kaikista elämän pienistä asioista. Ja kokisi ettei voi kaataa tällaisia asioita goottiystäviensä niskaan, vaan hakeutuu psykiatrin juttusille, jolle voi kertoa nämä kaikki iloiset asiat...
Niin kyllähän siinä tulisi aika nopeasti olo, ettei homman kuuluisi mennä näin, ettei se psykiatri oikeasti iloitse kanssasi ja sillä vielä mittari juoksee koko ajan...
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Vierailija kirjoitti:
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Kyllä tämä on ihan tavallista naistenkin ystävyydessä. Siihen asti, kun naisesta tulee äiti. Sen jälkeen, jos pitäisi valita, pelastaako palavasta talosta lapsensa vai ystävänsä (molempia ei voi pelastaa), lähes 100% valitsee lapsensa. Uskon kuitenkin, että tämä pätee myös moniin miehiin silloin, kun heistä tulee isä. Ainakin toivoisin niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Kyllä tämä on ihan tavallista naistenkin ystävyydessä. Siihen asti, kun naisesta tulee äiti. Sen jälkeen, jos pitäisi valita, pelastaako palavasta talosta lapsensa vai ystävänsä (molempia ei voi pelastaa), lähes 100% valitsee lapsensa. Uskon kuitenkin, että tämä pätee myös moniin miehiin silloin, kun heistä tulee isä. Ainakin toivoisin niin.
En tiedä. Muutamalla kaverillani on lapsia ja he ovat ihan yhtälailla veljiä, kuin lapsettomat ystäväni. Tuohon palava talo skenaarioon valitaan se kolmas, eli näytetään tulipalolle keskisormea ja yritetään tehdä se mahdoton. Omissa ystävissäni on sellainen bros before hoes mentaliteetti.
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/mista_tunnistat_ystavan_