Mies iski kaikkein kipeimpään kohtaan

Vierailija kirjoitti:

--
 

Miehesi teki ihan oikein että meni kalan kun ystävät puusivät. Te voitte pitää seuraavana viikonloppuna ja seuraavana ja seuraavana sitä laatuaikaa.

Et ajatellut yhtään miestäsi vaikka valitat ettei sinulla ole kavereita. Ajattelisi että pitäisit huolta että miehesi kaverisuhteet säilyy kun kerran tiedät miltä tuntuu kun ei ole kavereita, vai mitä ?

Ai jaa, minusta tuo oli aika ikävä veto, jos kerran oli jo sovittu kumppanin kanssa menoja. Etenkin, jos ne parisuhteen väliset suunnitelmat ja menot jäävät usein kaverisuhteiden jalkoihin.

Taidat olla liian kiinni miehessäsi. Se aiheuttaa halveksuntaa. Suhteen alkuaikana haetaan tasapainoa. Vallassa. Ja molempien itsenäisyydessä. Itsekin muistan kuinka ärsyttävää oli, kun mieheni oli liian kiinni minussa. En käyttäytynyt kovin kauniisti. Nyt 20 vuotta myöhemmin olemme tasapainossa. Yhdessä ja silti itsenäisiä.

Sama käy myös ystävyyssuhteisiin. Itsenäisten ihmisten ystäviä halutaan olla. Itsevarmuus. Se, ettei todellakaan heilahda siitä haluaako joku viettää aikaa kanssasi. Sitten alkaa ystäviä tulla.

Tämä toimii koko elämän. Ärsyttävää, kun äiti sanoi, että älä näytä, että välität. Mutta kiusaaminen loppuu, kun oikeasti ei välitä siitä. Välittää itsestään.

No jos ei sitä itteensä niin hyvä jäljitelmä ruokalautaselle ja miehelles nokaneteen.

En teidän riidasta mitään tiedä, että miksi johti tähän, mutta oliskohan miehellä vaan mennyt kuppi nurin. Mies ehkä kyllästynyt asioihin tai jotain ja nyt sitten kerralla iski siihen pahimpaan satuttaakseen.
Voi tietysti olla että ihan tajuamattaan sen teki, mutta joku pointti siellä yleensä on kuitenkin takana.

Miten vain, mutta kuitenkin todella törkeää omalta mieheltä. Kannattaa ottaa rauhassa puheeksi ja selittää miksi painaa vieläkin.

Tietenkin kumppani, joka tuntee sinut parhaiten, osaa iskeä arimpaan kohtaan. Se, että hän tekee niin, kertoo joko siitä, että hän oli riitanne aikana aivan hillittömän kiivastunut, eikä ajatellut mitä sanoi. Tai sitten hän on vain ikävä ihminen. Se, että joku käyttää toisesta sanaa "ihmispaska" on alhaista, moukkamaista ja junttia. 

Toisenlaisissa, rauhallisissa oloissa voi kyllä puhua toisen ongelmista tai puutteista, se voi olla lojaalisuuden merkki. Merkki siitä, että haluaa toiselle hyvää, haluaa ymmärtää ja auttaa. 

Eivät sosiaalisesti sinua aktiivisemmat ihmiset "työnny aggressiivisesti" yhtään minnekään. Aggressiivisia työntyjiä kartetaan ihan siinä missä passiivisen ja itsetunnottoman tuntuisia ujojakin, ehkä enemmänkin. 

Viikkojen takaiseen, jo sovittuun riitaan on vaikea jälkikäteen puuttua. Haluatko johonkin vaimokerhoon? Kuulostaa ihan amerikkalaiselta 50-luvulta: miehet omassa porukassaan, pikkuvaimot omassaan. Opiskelet ja teet työtä, menet eteenpäin. Onko sinulla edes mitään muuta yhteistä vaimokerhon naisten kanssa, sen lisäksi, että sinun miehesi tuntee heidän miehensä? 

Tällaisia tuli avauksestasi mieleen. En lukenut muita vastauksia. Sanon vain: älä lannistu. Ja jos mies vielä kerran kehtaa kutsua sinua ihmispaskaksi kysy häneltä, onko hän kovinkin aktiivinen Vauvapalstalla. Ainakin minä kohtasin tuon sanahelmen ensimmäistä kertaa täällä. Ja usko: pitkän suhteen aikana ollaan miehen kanssa riidelty ja kiivaasti, sanottu hirveitä asioita toisillemme, isketty puolin ja toisin toisen heikoimpiin kohtiin. Mutta ei tuollaista keskustelupalsta-kielenkäyttöä sentään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan villi veikkaus. Minun miehen kaverit ei myöskään halua olla kanssani tekemisissä ja se johtuu osittain omasta käytöksestäni mutta myös siitä että mies levittää minusta suorannaisia paskapuheita seläntakana ja kerjää säälipisteitä . Jos niitä yritän korjata niin sehän vasta vahvistaakin mulkvistin imagoani koska olen valehtelija ja hirveä ämmä. Että katseleppa vähän ap onko puukko selässä.

[/quote

Höpö höpö.

Ei miesten seurassa mene kenenkään paskapuheet läpi. Jos sinusta jotain puhutaan selän takana niin se otetaan leikkipuheena. Miehiä ei yksinkertaisesti kiinnosta sinun olemiset ja tekemiset jos vähänkään normaali olet.

Kyllä menee sukua myöten. Miehellä on myös naispuolisia ystäviä. Sellaisia viidenkympin korvilla olevia oman elämän selkeästi omaamattomia sinkkuja naisihmisiä. Ne toimittaa sujuvasti juttuja uuteen uskoon. Mieheni osaa manipuloinnin täydellisesti koska on tottunut käyttämään hyväksi ihmisiä. Kukaan ei tietenkään huomaa sitä joka kyllä huvittaa miestä kotona millaisten idioottejen kanssa on tekemisissä.

Ap saattaa olla narsisti. Ei mitään käsitystä miksi muilla on jotain häntä vastaan ja hän ei ole muita vastaan vaan heillä on joku juttu häntä vastaan.

Mitä Ap.n mies sille mahtaa jos MUUT eivät hänen eukkoaan hyväksy? Eikö Ap.n pitäisi siellä naisporukassa olla läsnä ja asiat vaan loksahtaa paikoilleen?

Veikkaan että riita johti tästä syrjinnästä jota ap kokee menneisyyden takia mutta samalla väittää että muut siis niin tekee, ei siinä näe sitä mahdollisuutta että hänet nähdään muiden silmissä ehkä tyrkkynä?

Sinä ap olet vastuussa siitä mitä sanot muista! Ja se riita miehen kanssa ei ole sovittu kun sitä vellot. Kannattaa soittaa itselleen mielenterveystoimistolta aika jos tänä päivänä oma historia vaanii. Minusta tilanteesi kuulostaa miehesi testaamiselta. Se paska ei ole sinua jättänyt mutta sinun näkemys hänestä on hurja.

On minuakin kiusattu, olen myös kiusannut ja toiminut kiusaamista vastaan. Jos jotain voi muuttaa niin oman toiminnan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta joskus tuntuu, että monet miehet eivät tajua, miten heidän sanansa voivat vaikuttaa. Esimerkiksi minulta saa tapettua kaikki tunteet, kun tarpeeksi loukkaa, vähättelee ym.

Mun vaimo sanoi kerran yhtä pahasti kuin ap:n mies. Vastauksena sille hyppäsin parvekkeelta alas niin että lonkka murtui kolmesta kohtaa. 

Oli sitten pahoillaan pitkään, kunnes aloitti taas hirveän dissaamisen siitä millainen ruikuttaja olen ja epäonnistuin vielä tappamaan itseni. Ei kyllä jäänyt hirveän hyvät fiilikset siitäkään :( 

Onneksi talossa on hissi niin lastenhoito jatkui normaaliin vähän hitaampaan tapaan vaimon käydessä töissä. Kuntoutus kesti kolme vuotta. Nyt meillä menee jo vähän paremmin. Luonnollisesti koko vaimon ystäväpiiri karttaa minua ja puhuu paskaa selän takan minkä ehtii. Heidän mielestä minä en ole tarpeeksi hyvä Kaisalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija]


</p><p>

Vierailija</em> kirjoitti:</div></p>


<p>Ihan villi veikkaus. Minun miehen kaverit ei myöskään halua olla kanssani tekemisissä ja se johtuu osittain omasta käytöksestäni mutta myös siitä että mies levittää minusta suorannaisia paskapuheita seläntakana ja kerjää säälipisteitä . Jos niitä yritän korjata niin sehän vasta vahvistaakin mulkvistin imagoani koska olen valehtelija ja hirveä ämmä. Että katseleppa vähän ap onko puukko selässä.</p>


<p>[/quote</p>


<p>Höpö höpö.</p>


<p>Ei miesten seurassa mene kenenkään paskapuheet läpi. Jos sinusta jotain puhutaan selän takana niin se otetaan leikkipuheena. Miehiä ei yksinkertaisesti kiinnosta sinun olemiset ja tekemiset jos vähänkään normaali olet.</p>


<p></blockquote></p>


<p>Kyllä menee sukua myöten. Miehellä on myös naispuolisia ystäviä. Sellaisia viidenkympin korvilla olevia oman elämän selkeästi omaamattomia sinkkuja naisihmisiä. Ne toimittaa sujuvasti juttuja uuteen uskoon. Mieheni osaa manipuloinnin täydellisesti koska on tottunut käyttämään hyväksi ihmisiä. Kukaan ei tietenkään huomaa sitä joka kyllä huvittaa miestä kotona millaisten idioottejen kanssa on tekemisissä.</p>[/quote kirjoitti:

Kuulostat kyllä mukavalta! Tosissaan ihmettelen mielipiteitä miksei sinusta pidetä.

Miksi sinulla ei ole yhtäkään ystävää? Oletko muuttanut miehen perässä? Ei tuo ole terveellistä, että ainoa ihminen elämässäsi on mies, joka vielä loukkaa sinua noin pahasti. Nyt ryhdistäydyt ja alat ihan tietoisesti etsimään ystäviä, ja tutustumaan ihmisiin. Jos jatkat noin, niin takuuvarmasti masennut, varsinkin jos miehessäsi on yhtään itsekkäiti tai narsistisia piirteitä, ja hän eristää sinut tahallaan muista?

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinulla ei ole yhtäkään ystävää? Oletko muuttanut miehen perässä? Ei tuo ole terveellistä, että ainoa ihminen elämässäsi on mies, joka vielä loukkaa sinua noin pahasti. Nyt ryhdistäydyt ja alat ihan tietoisesti etsimään ystäviä, ja tutustumaan ihmisiin. Jos jatkat noin, niin takuuvarmasti masennut, varsinkin jos miehessäsi on yhtään itsekkäiti tai narsistisia piirteitä, ja hän eristää sinut tahallaan muista?

Ei se ole terveellistä, mutta sinäkin yllättyisit jos tietäisit millaiset ihmiset kärsivät yksinäisyydestä. Suomessa yksinäisyys on odotettua yleisempää, koska siitä ei uskalleta kertoa kärsivän, koska tuloksena on juuri oletus, että yksinäisessä on jotain vikaa.

Minä olen ilmeisesti aika paljon ap:n kaltainen, liian kiltti (tai no, kenties suoranaisesti ovimatto), ujo ja hiljainen. Ei siinä auta korkeakoulutus ja se, että pärjää töissä eikä ole syrjäytynyt, kun ystäviä on ollut aina läpi elämän suhteellisen vaikea saada. Ei se silti minua tai ap:ta tee ihmispaskaksi.

Ymmärrän myös miestä, että häntä ahdistaa kun hän haluaa mennä kavereiden kanssa, ja sinulla ei ole mitään suhteen ulkopuolista elämää. Eihän suhde voi jatkua noin; että sinä olet täysin riippuvainen hänestä ja jäät kotiin itkemään jos hänellä on muita suunnitelmia. Klassinen läheisriippuvuuden merkki. Nyt äkkiä ystäviä etsimään, varmasti löydät yliopistolta samanhenkisiä ihmisiä. Jos itsetuntosi on nollassa, mene jonnekin kurssille tai lue self-help kirjallisuutta. Luulen että vika on sinussa itsessäsi, ja siksi myös mies kohtelee sinua huonosti. Tai pahimmassa tapauksessa olet huonossa suhteessa. Muista että ihmiset kohtelevat sinua juuri niin huonosti, kuin sinä annat heidän kohdella itseäsi!

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän myös miestä, että häntä ahdistaa kun hän haluaa mennä kavereiden kanssa, ja sinulla ei ole mitään suhteen ulkopuolista elämää. Eihän suhde voi jatkua noin; että sinä olet täysin riippuvainen hänestä ja jäät kotiin itkemään jos hänellä on muita suunnitelmia. Klassinen läheisriippuvuuden merkki. Nyt äkkiä ystäviä etsimään, varmasti löydät yliopistolta samanhenkisiä ihmisiä. Jos itsetuntosi on nollassa, mene jonnekin kurssille tai lue self-help kirjallisuutta. Luulen että vika on sinussa itsessäsi, ja siksi myös mies kohtelee sinua huonosti. Tai pahimmassa tapauksessa olet huonossa suhteessa. Muista että ihmiset kohtelevat sinua juuri niin huonosti, kuin sinä annat heidän kohdella itseäsi!

Tuo on juuri sitä emotionaalista manipulaatiota, jolla ongelmaiset ja toisia satuttavat yksilöt "perustelevat" kusipäistä käytöstään. 

Jos ap olisi edes teoriassa "ihmispaska" niin normaali mies ei olisi edes suhteessa hänen kanssaan vaan olisi etsinyt uuden muidun jo se 10 vuotta sitten kuten tavallinen ihminen tekee jos seura ei miellytä.

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Miksi sinulla ei ole yhtäkään ystävää? Oletko muuttanut miehen perässä? Ei tuo ole terveellistä, että ainoa ihminen elämässäsi on mies, joka vielä loukkaa sinua noin pahasti. Nyt ryhdistäydyt ja alat ihan tietoisesti etsimään ystäviä, ja tutustumaan ihmisiin. Jos jatkat noin, niin takuuvarmasti masennut, varsinkin jos miehessäsi on yhtään itsekkäiti tai narsistisia piirteitä, ja hän eristää sinut tahallaan muista?

 

 

Ei se ole terveellistä, mutta sinäkin yllättyisit jos tietäisit millaiset ihmiset kärsivät yksinäisyydestä. Suomessa yksinäisyys on odotettua yleisempää, koska siitä ei uskalleta kertoa kärsivän, koska tuloksena on juuri oletus, että yksinäisessä on jotain vikaa.

Minä olen ilmeisesti aika paljon ap:n kaltainen, liian kiltti (tai no, kenties suoranaisesti ovimatto), ujo ja hiljainen. Ei siinä auta korkeakoulutus ja se, että pärjää töissä eikä ole syrjäytynyt, kun ystäviä on ollut aina läpi elämän suhteellisen vaikea saada. Ei se silti minua tai ap:ta tee ihmispaskaksi.

Ymmärrän kyllä. Mutta suhde on tuhoon tuomittu, jos toisella ei ole ketään kelle puhua kuin oma puoliso! Ei ole tervettä! Netistäkin voi löytää ystäviä. Pitää ensin olla tyytyväinen omaan elämään, ja sitten vasta rakastaa sitä toista. Ei toisin päin. Silloin käy juuri näin, että oma onnellisuus on toisesta kiinni. Mitäs ap sitten tekisi jos mies jättää? Romahtaisi täysin? Enkä väitä että mies teki oikein sanoessaan noin rumasti, vaan tarkoitan sitä että ap on itse vastuussa onnellisuudestaan ja elämästään, ei se mies. Läheisriippuvuus on vakava sairaus, usein siihen liittyy masennus, yksinäisyys jne. Psykologin puheille ja itseä parantamaan!, niin sitten voi parempi suhdekin löytyä, tai huono suhde voi muuttua paremmaksi. 

Vierailija kirjoitti:

 

Ymmärrän kyllä. Mutta suhde on tuhoon tuomittu, jos toisella ei ole ketään kelle puhua kuin oma puoliso! Ei ole tervettä! Netistäkin voi löytää ystäviä. Pitää ensin olla tyytyväinen omaan elämään, ja sitten vasta rakastaa sitä toista. Ei toisin päin. Silloin käy juuri näin, että oma onnellisuus on toisesta kiinni. Mitäs ap sitten tekisi jos mies jättää? Romahtaisi täysin? Enkä väitä että mies teki oikein sanoessaan noin rumasti, vaan tarkoitan sitä että ap on itse vastuussa onnellisuudestaan ja elämästään, ei se mies. Läheisriippuvuus on vakava sairaus, usein siihen liittyy masennus, yksinäisyys jne. Psykologin puheille ja itseä parantamaan!, niin sitten voi parempi suhdekin löytyä, tai huono suhde voi muuttua paremmaksi. 

 

Totta. Joskus muuten ero suhteesta voi olla se ratkaiseva hetki kun ihminen voi ymmärtää sen miten paljon arvostaa itseään ja alkaa muuttamaan tapojaan mm. seuran hakemiseen.

Mutta ap:n tapauksessa selvää on, että ap ei näytä olevan ainoa joka tarvitsisi psykologin apua. Ainakin edellisellä sivulla tilanne oli, että ap huomautti täysin syystä sen vääryydestä, että mies peruutti jo aiemmin viikonlopulle suunnitellun ajanvieton ja tästä mies kimmastui ja katsoi asiakseen nimitellä ap:ta ihmispaskaksi... 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Ymmärrän myös miestä, että häntä ahdistaa kun hän haluaa mennä kavereiden kanssa, ja sinulla ei ole mitään suhteen ulkopuolista elämää. Eihän suhde voi jatkua noin; että sinä olet täysin riippuvainen hänestä ja jäät kotiin itkemään jos hänellä on muita suunnitelmia. Klassinen läheisriippuvuuden merkki. Nyt äkkiä ystäviä etsimään, varmasti löydät yliopistolta samanhenkisiä ihmisiä. Jos itsetuntosi on nollassa, mene jonnekin kurssille tai lue self-help kirjallisuutta. Luulen että vika on sinussa itsessäsi, ja siksi myös mies kohtelee sinua huonosti. Tai pahimmassa tapauksessa olet huonossa suhteessa. Muista että ihmiset kohtelevat sinua juuri niin huonosti, kuin sinä annat heidän kohdella itseäsi!

 

 

Tuo on juuri sitä emotionaalista manipulaatiota, jolla ongelmaiset ja toisia satuttavat yksilöt "perustelevat" kusipäistä käytöstään. 

Jos ap olisi edes teoriassa "ihmispaska" niin normaali mies ei olisi edes suhteessa hänen kanssaan vaan olisi etsinyt uuden muidun jo se 10 vuotta sitten kuten tavallinen ihminen tekee jos seura ei miellytä.

En perustele kenenkään kusipäistä käytöstä! Luet liian kirjaimellisesti mitä yritän sanoa. Yritän sanoa, että kyse on mitä todennäköisimmin ap:n huonosta itsetunnosta. Normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen suuttuisi, puolustaisi itseään, ja sanoisi tuollaiselle miehelle, että painu sitten v....uun täältä näin surkean ihmispaskan luota, EIKÄ  suinkaan jäisi kotiin itkemään että mies lähti kavereiden kanssa. Todennäköisesti ap on liian kiltti, tai jopa miehen tossun alla. Näin käy vaan niille, jotka eivät arvosta ITSEÄÄN tarpeeksi, vaan jäävät huonoon suhteeseen. Jos olen väärässä, ja ap:n mies on hyvä mies, niin ainakin ap:n pitäisi tajuta, että mikään TASA_ARVOINEN suhde ei voi toimia, jos toisella ei ole mitään suhteen ulkopuolista elämää ja ystäviä joille voi kertoa murheensa. Eli pitäisi kehittää itsessään sitä puolta, joka estää muodostamasta ystävyyssuhteita; ujous, masentuneisuus yms. Masentunut ihminen velloo vaan omissa masentuneissa ajatuksissaan, eikä ehkä edes huomaa jotain kivaa ihmistä keneen voisi tutustua.

Mene ap vaikka vaateostoksille,kylpylään, kampaajalle, ja jollekin positiivisen ajattelun kurssille jossa pohditaan itsetuntoasioita tms! Hemmottele itseäsi! Takuuvarmasti miehesi arvostaa sinua enemmän, heti kun itse arvostat itseäsi enemmän!

Vierailija kirjoitti:

Mutta suhde on tuhoon tuomittu, jos toisella ei ole ketään kelle puhua kuin oma puoliso! Ei ole tervettä! Netistäkin voi löytää ystäviä.

Entä jos on jo vuosikymmenien ajan yrittänyt, mutta ei onnistu? Pitäisikö siksi lopettaa se parisuhdekin, ettei vain ole moisessa "epäterveessä" tilanteessa?

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa näille ihmisille, joilla ei ole mitään ymmärrystä kuinka helvetin vaikeaa ellei jopa mahdotonta on aikuisiällä löytää uusia ystäviä tai edes kavereita! Sen jälkeen kun on vuosien myötä kerta toisensa jälkeen tsempannut ja yrittänyt ja ollut ystävällinen ja kokeillut olla innokas ja passiivinen ja passiivisen innokas ja ehdottaa tapaamisia ja olla ehdottamatta ja etsiä ystäviä töistä ja koulusta ja harrastuksista ja netistä ja tuttujen tutuista ja ja ja kaikkea mahdollista siitä väliltä, ja kerta toisensa jälkeen se yritys päättyy siihen että huomaa olevansa yhä ilman ystäviä, niin SITÄ EI VAAN JAKSA!

Ei jaksa yrittää, ei jaksa tsempata, ja se moitittu "ei pidä itsekään itsestään" muuttuu syystä seuraukseksi - kyllä minä pidän itsestäni ja viihdyn itsekseni ja kuvittelin varmaan jonnekin noin 33v asti että ystäviä saa jos vain tarpeeksi yrittää (tai ei yritä, tai ne kaikki em. mahdolliset skenaariot) niin kyllä se toivo jossain välissä loppuu. En enää usko että pystyn ystävystymään, minussa on pakko olla jokin hirveä vika jota en itse huomaa jos kerran se ystävystyminen on "kaikille muille" niin helppoa ja käy tuosta noin vaan. 

Olen ollut yksinäinen alle kouluikäisenä, koulussa, opiskelemassa ja työelämässä. Jokaista "vaihetta" ennen olen ollut varma että kyllähän jokainen koulusta/yliopistosta/töistä/jne löytää ystäviä, tottakai minäkin. Mutta ei. Kyse ei siis ole mistään negatiivisista ennakko-odotuksista, tai siitä, että olisin istunut kotona yksin odottamassa että joku tulee kysymään kaveriksi. Ei todellakaan. Kukaan ei vaan näytä viihtyvän seurassani, ainakaan niin paljoa, että kaverisuhteesta tulisi tasapainoinen.

Enää en jaksa niitä suhteita jotka on täysin minun varassani, ts. minä olen ainoa joka ottaa yhteyttä, minä olen ainoa joka ehdottaa tapaamisia, ja niin edelleen. Ei se ole aito ihmissuhde, jos se perustuu siihen että vain toinen ylläpitää sitä ja toinen myöntyy mukaan/juttelemaan vain jos ei sillä hetkellä mitään kivempaakaan ole tiedossa (ja jos tulee, niin peruu sitten minun tapaamiseni). 

Pitääkö tässä seuraavaksi ripustaa toivo siihen, että sitten eläkeläiskerhoista niitä kavereita löytyy, kyllä joo varmasti, odotahan vain??? 

Niin, ja mies mulla on, eli pitäisikö minun todellakin lempata tämä ainoa läheinen ihmissuhteeni vain siksi, että se todellakin on ainoa?!

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

 

Ymmärrän kyllä. Mutta suhde on tuhoon tuomittu, jos toisella ei ole ketään kelle puhua kuin oma puoliso! Ei ole tervettä! Netistäkin voi löytää ystäviä. Pitää ensin olla tyytyväinen omaan elämään, ja sitten vasta rakastaa sitä toista. Ei toisin päin. Silloin käy juuri näin, että oma onnellisuus on toisesta kiinni. Mitäs ap sitten tekisi jos mies jättää? Romahtaisi täysin? Enkä väitä että mies teki oikein sanoessaan noin rumasti, vaan tarkoitan sitä että ap on itse vastuussa onnellisuudestaan ja elämästään, ei se mies. Läheisriippuvuus on vakava sairaus, usein siihen liittyy masennus, yksinäisyys jne. Psykologin puheille ja itseä parantamaan!, niin sitten voi parempi suhdekin löytyä, tai huono suhde voi muuttua paremmaksi. 

 

 

Totta. Joskus muuten ero suhteesta voi olla se ratkaiseva hetki kun ihminen voi ymmärtää sen miten paljon arvostaa itseään ja alkaa muuttamaan tapojaan mm. seuran hakemiseen.

Mutta ap:n tapauksessa selvää on, että ap ei näytä olevan ainoa joka tarvitsisi psykologin apua. Ainakin edellisellä sivulla tilanne oli, että ap huomautti täysin syystä sen vääryydestä, että mies peruutti jo aiemmin viikonlopulle suunnitellun ajanvieton ja tästä mies kimmastui ja katsoi asiakseen nimitellä ap:ta ihmispaskaksi... 

Samaa mieltä. Tosin, itse en ajattele että olisi kovin vakavaa, jos 10 vuoden suhteessa toinen peruisi yhteisen suunnitelman. Siinä vaiheessa ollaan jo ehditty käydä symbioosi läpi, ja toiselle pitäisi myös osata antaa vapautta ja tilaa. Mutta ehkä olen erilainen kuin muut...

Vierailija kirjoitti:

Eli pitäisi kehittää itsessään sitä puolta, joka estää muodostamasta ystävyyssuhteita; ujous, masentuneisuus yms. Masentunut ihminen velloo vaan omissa masentuneissa ajatuksissaan, eikä ehkä edes huomaa jotain kivaa ihmistä keneen voisi tutustua.

Ja taas päästään siihen, että vian oletetaan olevan automaattisesti siinä yksinäisessä. Pakko olla masentunut (viis siitä, jos se masentuneisuus on seuraus yksinäisyydestä, ja henkilö on ollut epämasentunut vaikka edelliset 20 vuotta ja silloinkin ilman ystäviä), tai ainakin ujo, tai sitten hiton tyhmä ettei vaan näe kuinka muut yrittää häneen tutustua. Huoh. 

Vierailija kirjoitti:

 

Vierailija kirjoitti:

 

Mutta suhde on tuhoon tuomittu, jos toisella ei ole ketään kelle puhua kuin oma puoliso! Ei ole tervettä! Netistäkin voi löytää ystäviä.

 

Entä jos on jo vuosikymmenien ajan yrittänyt, mutta ei onnistu? Pitäisikö siksi lopettaa se parisuhdekin, ettei vain ole moisessa "epäterveessä" tilanteessa?

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa näille ihmisille, joilla ei ole mitään ymmärrystä kuinka helvetin vaikeaa ellei jopa mahdotonta on aikuisiällä löytää uusia ystäviä tai edes kavereita! Sen jälkeen kun on vuosien myötä kerta toisensa jälkeen tsempannut ja yrittänyt ja ollut ystävällinen ja kokeillut olla innokas ja passiivinen ja passiivisen innokas ja ehdottaa tapaamisia ja olla ehdottamatta ja etsiä ystäviä töistä ja koulusta ja harrastuksista ja netistä ja tuttujen tutuista ja ja ja kaikkea mahdollista siitä väliltä, ja kerta toisensa jälkeen se yritys päättyy siihen että huomaa olevansa yhä ilman ystäviä, niin SITÄ EI VAAN JAKSA!

Ei jaksa yrittää, ei jaksa tsempata, ja se moitittu "ei pidä itsekään itsestään" muuttuu syystä seuraukseksi - kyllä minä pidän itsestäni ja viihdyn itsekseni ja kuvittelin varmaan jonnekin noin 33v asti että ystäviä saa jos vain tarpeeksi yrittää (tai ei yritä, tai ne kaikki em. mahdolliset skenaariot) niin kyllä se toivo jossain välissä loppuu. En enää usko että pystyn ystävystymään, minussa on pakko olla jokin hirveä vika jota en itse huomaa jos kerran se ystävystyminen on "kaikille muille" niin helppoa ja käy tuosta noin vaan. 

Olen ollut yksinäinen alle kouluikäisenä, koulussa, opiskelemassa ja työelämässä. Jokaista "vaihetta" ennen olen ollut varma että kyllähän jokainen koulusta/yliopistosta/töistä/jne löytää ystäviä, tottakai minäkin. Mutta ei. Kyse ei siis ole mistään negatiivisista ennakko-odotuksista, tai siitä, että olisin istunut kotona yksin odottamassa että joku tulee kysymään kaveriksi. Ei todellakaan. Kukaan ei vaan näytä viihtyvän seurassani, ainakaan niin paljoa, että kaverisuhteesta tulisi tasapainoinen.

Enää en jaksa niitä suhteita jotka on täysin minun varassani, ts. minä olen ainoa joka ottaa yhteyttä, minä olen ainoa joka ehdottaa tapaamisia, ja niin edelleen. Ei se ole aito ihmissuhde, jos se perustuu siihen että vain toinen ylläpitää sitä ja toinen myöntyy mukaan/juttelemaan vain jos ei sillä hetkellä mitään kivempaakaan ole tiedossa (ja jos tulee, niin peruu sitten minun tapaamiseni). 

Pitääkö tässä seuraavaksi ripustaa toivo siihen, että sitten eläkeläiskerhoista niitä kavereita löytyy, kyllä joo varmasti, odotahan vain??? 

Niin, ja mies mulla on, eli pitäisikö minun todellakin lempata tämä ainoa läheinen ihmissuhteeni vain siksi, että se todellakin on ainoa?!

En osaa sanoa. Onko teillä lapsia? Usein lapsen saamisen yhteydessä on helppo ystävystyä muihin äiteihin, jotka ovat samassa tilanteessa; seisovat hiekkalaatikolla lapsen kanssa tai käyvät äiti-lapsi- kerhoissa. Ja usein myös lapsen saamisen yhteydessä oma ystäväpiiri muuttuu, juuri sen lapsensaamisen myötä, koska koko oma elämä muuttuu. Eli jos vielä tulevaisuudessa haluat lapsia, niin sinulla on mahdollisuuksia löytää uusia ystäviä, älä vielä luovuta. Tsemppiä!

Itse olen sitä mieltä, että jos ripustautuu vain yhteen ihmiseen ja perustaa koko elämänsä onnellisuuden siihen suhteeseen, niin se on aika epävakaata...Suhde voi kaatua, tai toinen voi kuolla. Omaa onnellisuuttaan ei voi rakentaa toisen ihmisen varaan. Siksi minusta on tervettä, että parisuhteen lisäksi ihmisellä on muitakin tärkeitä kontakteja elämässään.