Huomenna haen itselleni apua, en jaksa enää.

Kyllä minun sairauskuluvakuutukseni korvaa psykiatrikäyntini, käyn kahden kuukauden välein nykyisin, aiemmin usein. Onko sinulla vakuutuksessasi jtkn.rajoituksia?

Tsemppiä! Yksityistä minäkin suosittelen, pääset alan asiantuntijalle todennäköisesti sitä kautta nopeammin.

Ja mitä tulee noihin lasuihin, ei ole tehty, miksi olisikaan. Ei avun hakemiseni ja sen s

saaminen ole antanut moiseen syytä.

Minulla on op:n sairaskuluvakuutus, en ole tutkinut sitä tarkemmin. Olen vain kuullut että yleensä ei saa korvausta psyykkisistä sairauksista. Pitääpä katsoa, täällä ei kyllä ole yksityistä kuin n 100km päässä kun yöllä googlettelin.

Toivottavasti saat apua! Se on usein valitettavan vaikeaa :( Itse jouduin odottamaan ensikäyntiä mt-puolelle kolmisen viikkoa. Nopeiten pääsin päivystävälle lääkärille, kun sanoin että tarvitsen sairaslomaa. Kolmas päivystävä lääkäri sitten laittoi lähetteen psykiatrian polille, josta sain ensimmäisen ajan n. 2,5 kk siitä kun ensimmäisen kerran siitä, kun soitin terveysasemalle ja mt-palveluihin. Edelleen, liki 4 kuukautta myöhemin, ollaan kaukana siitä, että olisi tutkittu kunnolla tai olisin saanut varsinaista hoitoa lääkereseptin lisäksi.

Niinno, oikeastaan aloin hakea apua noin vuosi sitten yleislääkäriltä, silloin pahimpana ongelmana univaikeudet. Häneltäkin sain ensimmäisen lääkekokeilun jälkeen lähetteen psyk.polille, mutta se tuli bumerangina takaisin. En valitettavasti silloin tajunnut vaatia sairaslomaa, kun opiskelijana kärsin vain itse opintojen etenemättömyydestä. Nyt olen oppinut, että sairasloman pyytäminen on ensimmäinen, mitä kannattaa tehdä, koska sillä saa ainakin ensimmäisen lääkäriajan nopeasti ja homman käyntiin. Se, että pääsisi sopivaan terapiaan tms. onkin sitten pitkä tie :-/

4 kuukaudessa olen tähän mennessä ehtinyt: saada 3 eri päivystävältä lääkäriltä sairauslomaa 1-3 viikkoa kerrallaan, käydä juttelemassa mielenterveyspalveluiden psyk.sairaanhoitajan kanssa pari kolme kertaa (hoitaja oli mukava, mutta saadessani ajan akuuttipsykiatrian polille kontakti mielenterveyspalveluihin katkesi). Akuuttipsykiatrian polilla sain lisää sairauslomaa lääkäriltä ja tapaamisessa oli mukana myös psykologi, jonka kanssa sain käydä puhumassa toisenkin kerran. No, sielläkin vain arvioitiin, joten sain sitten lähetteen oikealle psykiatrian polille. Sinne aikaa odottaessani sain pari kertaa käydä juttelemassa taas ihan muun yksikön psyk.sairaanhoitajien kanssa. Toisella kerralla toinen hoitajista oli tekoempaattisen tuntuinen, ei tuntunut hyödylliseltä. Onneksi sain vihdoin (vajaa 3 kk sairausloman alusta) ajan sieltä oikealta psyk.polilta, missä kuulemma saisin pitempäänkin hoitoa. Lääkäriä olen valitettavasti saanut tavata vain kerran, ja psyk.sh joka kohdalleni sattui ei tunnu kovin hyvin minua ymmärtävän. Hänellä olen ehtinyt käydä 2 kertaa ensimmäisen tapaamisen jälkeen, jossa he olivat kumpikin paikalla. En tiedä, onko tällä sitten yritettävä pärjätä :( En edelleenkään koe saavani varsinaista hoitoa, sh:n tapaamiset eivät ole mitään tavoitteellista terapiaa eikä yhdellä tapaamisella lääkärin kanssa pystynyt mitenkään käsittelemään tilanteeni taustoja tms. Yritän silti olla optimisti, että tämä tästä vielä järjestyy. Tai ehkä masennus menee ohi omia aikojaan, tai ehkä voitan lotossa ja voin hankkia terapiaa ihan niin paljon kuin tarvitsen...

Minulle ehdotettiin myös heti tuota sh juttelua, mutta olen niin sata varma että tarvitsen terapiaa vähintään kerran viikossa. Uskon että minulla on ainakin traumasta johtuva dissosisaatio häiriö, vai mikä nyt onkaan. Myös vakavan masennuksen oireet täsmää, en vain ole itsetuhoinen, paitsi en välitä ja pidä huolta itsestäni. Esim syön todella vähän ja harvoin. Paniikki/ahdistushäiriö minulla on myös, olen saanut paniikkikohtauksen jo useamman kerran. Lisäksi kaikkea selittämättömiä kipuja, pahoinvointia, unettomuutta, pistelyä, kramppeja, palelua, kuumia aaltoja ymym. Pelkään joka päivä sotaa, maailmanloppua, terrorismia, lasteni tai miehenikuolemaa, omaa kuolemaa. Silmissäni näen mieheni kantamassa pientä arkkua, ahdistaa!!!! :'(

En usko että nämä ovat hoidettavissa sh:n juttelulla, tarvitsen apua ja pian. :(

Toivottavasti sinä 45, saisit oikeasti apua ja pian. Sinulla ei taida olla lapsia? Minusta tuntuu että minut otettiin puhelimessa jo heti vakavammin kun sanoin että olen lasten kanssa kotona. Jos minulla ei olisi lapsia olisin varmasti myös sitten tosi ahdistunut, he tuovat kuitenkin niin paljon iloa elämään ja heidän vuoksi jaksan. Tsemppiä sinulle, apua pitäisi saada todella paljon helpommin <3

Minulla on diagnosoitu paniikkihäiriö sekä keskivaikea masennus. Pääsin terapiaan, jossa terapeutti tutustuttu minut mindfulnessiin. Siitä sain suurimman avun ja nyt koen olevani terve ja rakastan elämää. Suosittelen lämpimästi tutustumaan esim. Jon Kabbat-Zinnin teoksiin. Niiden avulla voit alkaa hoitaa itseäsi heti. Tsemppiä -olet oikealla tiellä ja löydät varmasti avun <3

Vierailija kirjoitti:

Minulle ehdotettiin myös heti tuota sh juttelua, mutta olen niin sata varma että tarvitsen terapiaa vähintään kerran viikossa. Uskon että minulla on ainakin traumasta johtuva dissosisaatio häiriö, vai mikä nyt onkaan. Myös vakavan masennuksen oireet täsmää, en vain ole itsetuhoinen, paitsi en välitä ja pidä huolta itsestäni. Esim syön todella vähän ja harvoin. Paniikki/ahdistushäiriö minulla on myös, olen saanut paniikkikohtauksen jo useamman kerran. Lisäksi kaikkea selittämättömiä kipuja, pahoinvointia, unettomuutta, pistelyä, kramppeja, palelua, kuumia aaltoja ymym. Pelkään joka päivä sotaa, maailmanloppua, terrorismia, lasteni tai miehenikuolemaa, omaa kuolemaa. Silmissäni näen mieheni kantamassa pientä arkkua, ahdistaa!!!! :'(

En usko että nämä ovat hoidettavissa sh:n juttelulla, tarvitsen apua ja pian. :(

Niin tarvitset, kunnon apua. Voi kyllä olla, että joudut aloittamaan sen sh:n kanssa juttelusta ennen kuin pääset muualle. Jos sinne ei pääse nopeasti niin vaadi päästä vaikka päivystävälle lääkärille. Eihän siinä paljon ehdi keskustella tietenkään, mutta ehkä saisit paremmin selitettyä tilanteesi ja lähetteen johonkin. Yksi päivystävistä lääkäreistä, joilla kävin, oli oikein ihana ja muistutti moneen kertaan, että tiedänhän kriisipäivystyksen, johon voi soittaa jos tarvii.
T. 45

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti sinä 45, saisit oikeasti apua ja pian. Sinulla ei taida olla lapsia? Minusta tuntuu että minut otettiin puhelimessa jo heti vakavammin kun sanoin että olen lasten kanssa kotona. Jos minulla ei olisi lapsia olisin varmasti myös sitten tosi ahdistunut, he tuovat kuitenkin niin paljon iloa elämään ja heidän vuoksi jaksan. Tsemppiä sinulle, apua pitäisi saada todella paljon helpommin <3

Hei! On lapsi, ei enää pikkulapsi kylläkään, ja toinen tulossa. Toisaalta tuntuu, että avun tarve otetaan vakavammin, kun on vauva tulossa, mutta toisaalta tuntuu, että sen takia en saa kunnon apua oman pääni selvittelyyn. Koko ajan katsotaan vain sitä, miten jaksaisin sitten vauvan kanssa, ja siihen kai katsotaan riittäväksi avuksi, että saa jonkun kanssa välillä puhua voinnistaan :( Tuntuisi paljon hedelmällisemmältä tulla kohdatuksi ihmisenä eikä vain äitiyden kautta! Mä haluan ihan työkykyiseksi pääni enkä vain sitä, että jotenkuten jaksan huolehtia vauvan tarpeista. En koe, että turhanpäiväisestä lässytyksestä hoitajan kanssa on mitään hyötyä, lähinnä se turhauttaa.

T. 45

Okei, no on kyllä ihme jos kunnon hoitoa ei saa vaikka on lapsi. Toisaalta raskauden ja pikkulapsi ajan piikkiin laitetaan tosi paljon. Se on mun mielestä väärin kun jokainen tapaus on niin erilainen, masennus voi olla jo ennen lapsia, tulla raskaus aikana/ sen jälkeen, ihan mitä vaan. Ja joo totta, ei riitä että jotenkin saa lapsensa hoidettua, kyllä pitäisi saada itsensä siihen kuntoon että elämä tuntuisi mielekkäältä ja lapsillekin oikeasti jaksaisi olla läsnä. Plus sitten perus työ ja opiskelukuviot jotka on usein masentuneena/ahdistuneena ihan oikeasti mahdottomia.

Minä sain ajan nyt torstaiksi, en tajunnut puhelimessa kysyä onko sh:lle vai kenelle se aika. Sain aikaisemmin käsityksen että pitää käydä 3krt sh lla että pääsee psykiatrille, jos on tosi vakava tilanne ja selvä lääkityksen tarve voi päästä jo aiemmin. En tiedä kumpi minun tilanteeni on.

Yritetään jaksaa hakea ja vaatia apua, me ansaitsemme sen. Ja jos tuntuu ettei jaksa itsensä takia vaatia, katsotaan niitä pieniä rakkaita lapsia, kyllä heidän vuokseen tekee mitä vain.

Olette tosi rohkeita kun uskallatte hakea apua. Itse huomaan taas olevani masentunut mutta en enää uskalla apua hakea koska masennukseni takia menetin lapseni ja hän oli sijaisperheessä aikuiseksi saakka. Takaisin en saanut vaikka yritin oikeusaputoimiston yms kautta. Nyt minulla alakouluikäisiä lapsia pari kappaletta enkä tuon kokemuksen takia enää uskalla mihinkään mielenterveystoimistoon ottaa yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olette tosi rohkeita kun uskallatte hakea apua. Itse huomaan taas olevani masentunut mutta en enää uskalla apua hakea koska masennukseni takia menetin lapseni ja hän oli sijaisperheessä aikuiseksi saakka. Takaisin en saanut vaikka yritin oikeusaputoimiston yms kautta. Nyt minulla alakouluikäisiä lapsia pari kappaletta enkä tuon kokemuksen takia enää uskalla mihinkään mielenterveystoimistoon ottaa yhteyttä.

Hui, tuollainen on ihan painajainen :( Onko sulle apua lääkkeistä? Niitähän saa ihan yleislääkäriltä. Pystyisitkö ottamaan selvää, mikä on nykymeno teidän kunnassa? Mä olen ollut kohtuu luottavainen, että en törmää ylilyönteihin, että nykyään oikeasti tarjottaisiin riittävästi muuta apua ennen kuin päädytään johonkin huostaanottoon. Vaikka olin masentunut myös isomman lapsen ollessa pieni (en tiedä, miksi nyt uusiutuu - alkoi jo ennen raskautta! ehkä olen hedelmällisempi masentuneena ;), ei lastensuojelu osoittanut mitään kiinnostusta meidän tilanteeseen. Eikä kyllä ollut mitään tukeakaan muuten kuin oma yksilöterapiani, ei siis mitään käytännön apua vaikka sekin olisi kyllä ollut tarpeen kun olin väsyneimmilläni. Ja onhan lapsella toinenkin vanhempi. Ei mun käsittääkseni voida laillisesti ottaa huostaan sillä perusteella, että äiti ei jaksa huolehtia lapsesta, jos on isä, joka jaksaa. Silloin kyllä käy tuollaisetkin pelot mielessä, kun joutuu asioimaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tunnu kommunikointi toimivan ja väärinymmärryksen vaara suuri. Pahimmista ammattilaisista jäänyt jo nytkin melkoiset traumat :-/ Onneksi suurin osa ollut ihan asiallisia ja jotkut todella ihania ja päteviä!

T. 45 taas