Pystyykö ei-akateeminen perhe tukemaan lasta riittävästi opinnoissa?

Äitini on käynyt lukion ja amkin, isäni on duunari. Meitä lapsia on monta, vanhemmat eivät ehtineet kannustaa kuin ensimmäistä lasta ja me muut olemme sitten joten kuten pärjänneet siinä sivussa. Kuitenkin kolme meistä päätyi yliopistoon, yksi amkiin. Olisi kyllä kovasti auttanut varsinkin peruskoulussa jos vanhemmilla olisi ollut edes vähäinen kiinnostus siihen mitä koulussa tehdään, äitini olisi voinut esimerkiksi auttaa kielten läksyissä (isäni ei osaa puhua eikä kirjoittaa vaan kuin suomea). En myöskään ole koskaan saanut rahaa hyvistä koenumeroista tai mitään, muistan lapsena olleeni kateellinen joillekin kavereille joille tuli kymmenen markkaa kympistä tai yhdeksän markkaa ysistä.

Tärkeintä on kodin henkinen ilmapiiri. Jos vanhemmat kannustavat opiskelemaan ja tukevat lasta opinnoissa, tulee lapsesta todennäköisesti hyvin koulutettu. Sen sijaan vanhempien oma negatiivinen suhtautuminen opiskeluun ja itsetunto-ongelmat voivat saada lapsen kuvittelemaan, ettei hän osaa mitään. Tällöin lapsesta kehittyy alisuoriutuja.

Tietysti, jos vanhemmilla ei ole mitään keinoja tukea lastaan, esim. huono matematiikan taito, heikot kielelliset taidot, huono yleissivistys, on lapsi huonommassa asemassa niihin lapsiin verrattuna, joiden kotona on autettu matikanläksyissä, luettu kirjallisuutta, keskusteltu yleissivistävistä aiheista jne.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on kodin henkinen ilmapiiri. Jos vanhemmat kannustavat opiskelemaan ja tukevat lasta opinnoissa, tulee lapsesta todennäköisesti hyvin koulutettu. Sen sijaan vanhempien oma negatiivinen suhtautuminen opiskeluun ja itsetunto-ongelmat voivat saada lapsen kuvittelemaan, ettei hän osaa mitään. Tällöin lapsesta kehittyy alisuoriutuja.

Tietysti, jos vanhemmilla ei ole mitään keinoja tukea lastaan, esim. huono matematiikan taito, heikot kielelliset taidot, huono yleissivistys, on lapsi huonommassa asemassa niihin lapsiin verrattuna, joiden kotona on autettu matikanläksyissä, luettu kirjallisuutta, keskusteltu yleissivistävistä aiheista jne.

onneksi nykyisin on paljon erilaisia preppauskursseja yms minne huonot matemaattiset taidot omaavat vanhemmat voivat lapsensa veidä. Jos eivät osaa itse laskuja kotona opettaa. Oma lapseni kävi pari kertaa kuussa yksityisellä matematiikan opettajalla, kun ei kotona osattu auttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on kodin henkinen ilmapiiri. Jos vanhemmat kannustavat opiskelemaan ja tukevat lasta opinnoissa, tulee lapsesta todennäköisesti hyvin koulutettu. Sen sijaan vanhempien oma negatiivinen suhtautuminen opiskeluun ja itsetunto-ongelmat voivat saada lapsen kuvittelemaan, ettei hän osaa mitään. Tällöin lapsesta kehittyy alisuoriutuja.

Tämä on erittäin hyvin sanottu!!! Pahinta, mitä vanhemmat voivat tehdä, on tolkuttaa lapsille, ettei teistä mitään voi tulla, kun emme mekään pärjänneet. Tai toisinpäin: pitää hankkia korkeakoulutus koska vanhemmillakin. Omat vanhempani olivat tätä ekaa kastia. Työ on arvokasta ja työtä pitää tehdä. Opiskelu ei ole työtä. Jouduin taistelemaan, että sain mennä lukioon. Koko lukion tein töitä koulun rinnalla. Sen jälkeen vanhemmat eivät millään tajunneet, et vieläkin pitää opiskella. Suoritin kaksi opistotason tutkintoa. Työn ohella olen jatkanut opintoja ja nyt suoritan yliopiston aineopintoja. Mutta pitkään kannoin mukanani vanhempieni "älä luule itsestäsi liikoja"-puheita.

Omat lapseni ovat vielä peruskoulussa. Esikoinen miettii, minkä lukion valitsisi. Pääsisi Suomen huippulukioihin keskiarvollaan. Keskimmäinen on kasin opiskelija ja häntä tuemme säilymään omalla tasollaan. Kuopus on tokalla, joten hänestä on vielä vaikea sanoa. Mutta kannustetaan kovasti ja motivoidaan tekemään parhaansa.

Mun molemmat vanhemmat on korkeasti koulutettuja ja olivat hyvissä ammateissa. Opintojani he tukivat käyttämällä ruokakaupassa. Ei me mun opintojen sisällöstä koskaan puhuttu, tai he osallistuneet millään tavalla mun valintoihin.

Lapsuudenkotini ei ollut akateeminen sanan siinnä merkityksessä, että meillä oltaisi puhuttu ajankohtaisista asioista tai filosofisista kysymyksistä. Tavallinen 70-luvun lapsiperhe oltiin.

Osa mun sisaruksista on duunareita, osa akateemisia. Joskus mun vanhemmat on antaneet duunariveljelle lainatakuun tms tukea, ja perustelleet sen sillä, että veljellä ei ole niin hyvä koulutus/palkka. Ihan ok minusta.

Se ettei ole akateemista tutkintoa ei tee ihmisestä tyhmää - onpas ap:lla suppea ajatusmaailma!

Itse olen köyhien kouluttamattomien duunareiden lapsi. Vanhempani olivat poliittisesti aktiivisia, rakastivat kulttuuria (tunsivat paljon esim kuvataiteilijoita, näyttelijöitä yms), lukivat kirjoja, matkustivatkin jonkin verran, heillä oli korkeassa asemassa olevia tuttuja aina Lähi-Itää ja Etelä-Amerikkaa myöten!

Toki he totesivat jossain vaiheessa etteivät osaa auttaa läksyissä tms kun olin lukiossa mutta tukea on monenlaista. Minä ja mieheni olemme molemmat yo-merkonomeja ja menestyneet hyvin työelämässä. Kuitenkin "pykälän" verran koulutetumpia kuin 60 -luvun duunarit.

Oma lapseni valmistui juuri yliopistosta maisteriksi. Ei hän missään vaiheessa ole kaivannut meidän tukeamme opiskeluissa. Hän on aina ollut hyvin älykäs ja omatoiminen, halunnut tehdä asiat itse. Ei meidän koulutuksellamme tai kouluttamattomuudellamme ole mitään tekemistä sen kanssa olemmeko voineet kouluttaa häntä pidemmälle kuin mitä itse olemme päässeet. Kyllä aikuinen päättää ihan itse opiskeluistaan ja tavoitteistaan. Meidän tukemme on ollut ruoka-annoksia pakkaseen ja paikka ruokapöydässä kun on tullut kotiin käymään. Ja usko siihen että lapset pystyvät ihan mihin tahansa jos haluavat!

Vierailija kirjoitti:

Tottakai.
Jotkut tekee onneksi OIKEAA työtä.
Voihan sitä leveillä koulutuksella mutta kuka viljelee ruoan, kuka kuljettaa sen, kuka laittaa kaupan hyllylle?
Tällaisia ammatteja arvostan.
En jotain nimeä paperissa.

Eli et myöskään arvosta lääkäreitä tai juristeja? Tutkijoidenkin työ on vain ajanhukkaa?

Sori, mutta kuulostat perinteiseltä juntilta, joka elää toimeentulotuilla ja haukkuu kaikki, jotka ovat paremmassa asemassa kuin itse.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on kodin henkinen ilmapiiri. Jos vanhemmat kannustavat opiskelemaan ja tukevat lasta opinnoissa, tulee lapsesta todennäköisesti hyvin koulutettu. Sen sijaan vanhempien oma negatiivinen suhtautuminen opiskeluun ja itsetunto-ongelmat voivat saada lapsen kuvittelemaan, ettei hän osaa mitään. Tällöin lapsesta kehittyy alisuoriutuja.

Tietysti, jos vanhemmilla ei ole mitään keinoja tukea lastaan, esim. huono matematiikan taito, heikot kielelliset taidot, huono yleissivistys, on lapsi huonommassa asemassa niihin lapsiin verrattuna, joiden kotona on autettu matikanläksyissä, luettu kirjallisuutta, keskusteltu yleissivistävistä aiheista jne.

Meillä korostettiin turhanpäiväisten paperien ja statusten sijaan omillaan pärjäämistä. Ammattikoulun käyneet vanhemmat eivät ole olleet päivääkään työttöminä, eikä ole tainnut olla kukaan muukaan meidän suvusta. Löytyy ihan ammattikoulun käyneitä ja tohtoreitakin, mutta kaikki ovat hakeutuneet aloille jotka työllistävät, eivät vain hankkineet itselleen yleissivistystä ja tutkintoa joilla ei voi tuoda leipää pöytään jos ne eivät työllistä. Itse olen maisteri ja en kyllä rankuta lapselleni että yleissivistys ja paperit ovat tärkeitä vaan se että pärjää omillaan, lapseni saa itse valita mikä kiinnostaa ja tehdä sitä - pääasia että pärjää.

Omat vanhempani eivät ole koulutettuja ja itse valmistuin juuri maisteriksi.

Vanhempani eivät tukeneet minua opinnoissani lainkaan: parasta tai pahinta tässä on se, että he muistivat leveillä kaikille kuinka heidän lapsensa pärjää koulussa ja on yliopistossa HEIDÄN ansiostaan, mutta eivät sitten sen vertaa olleet kiinnostuneita että olisivat muistaneet mitä ylipäätään siellä yliopistossa opiskelin. 

Minulla ei ole lukion jälkeistä koulutusta, miehelläni ei edes lukiota tai ammattikoulua käytynä. Töissä vaan. Olemme aina olleet kuitenkin kiinnostuneita lapsiemme koulunkäynnistä ja painottaneet opiskelun tärkeyttä. Mielestäni olemme myös hyvin kannustaneet ja tukeneet heitä. Poikani opiskelee nyt oikeustiedettä yliopistolla. 

Molemmat vanhempani ovat duunareita, tosin minut ja siskoni yh:na kasvattanut äitini on erittäin sivistynyt, koska on aina lukenut paljon kirjallisuutta. Olemme siskoni kanssa molemmat olleet aikanamme luokkamme parhaita oppilaita ja kouluttautuneet yliopistossa. Itselläni tosin maisteriopinnot ovat vielä kesken. Koulu on aina ollut meille helppoa, en edes opiskelijana ole koskaan pakertanut yötä myöten ja nelosia ja vitosia satelee.

On tosin mahdollista, että tulevaisuudessa alemman luokan lapsosten on hankalampi kouluttautua kun porvarihallitus tekee kaikkensa pitääkseen yhteiskuntaluokat kasteissaan ja kasvattaakseen kuiluja niiden välillä. Tähän asti se on kuitenkin ollut täysin mahdollista, jos vain opiskelu kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät ole koulutettuja ja itse valmistuin juuri maisteriksi.

Vanhempani eivät tukeneet minua opinnoissani lainkaan: parasta tai pahinta tässä on se, että he muistivat leveillä kaikille kuinka heidän lapsensa pärjää koulussa ja on yliopistossa HEIDÄN ansiostaan, mutta eivät sitten sen vertaa olleet kiinnostuneita että olisivat muistaneet mitä ylipäätään siellä yliopistossa opiskelin. 

Piti siis vielä kirjoittaa että minulle tukemiseksi olisi riittänyt se että vanhempani olisivat oikeasti olleet edes kiinnostuneita siitä mitä tein. Tai edes yrittäisivät kuunnella kun kerron mitä opiskelen ja mitä esimerkiksi yliopistotutkintko pitää sisällään ja tarkoittaa. 

Meidän ikäisten (olen 47) joukossa kyllä harvempien vanhemmilla oli akateemista koulusta ja silti suuri osa ikäisistäni on itse akateemisia. Täällä maalla ainakin suurin osa vanhemmista oli ihan kansakoulupohjalla ja työskentelivät maanviljelijöinä, jotkut tehtaissa, naiset siivoojina ja kaupan kassoina. Itse olen käynyt vain opiston, ihan vaan koska tiesin tarkkaan että haluan yrittäjäksi ja tarvitsin kaupallisen koulutuksen. Mutta 3 sisarustani ovat kaikki maistereita. Mieheni vanhemmilla ei myöskään ole mitään koulusta ja kaikki lapset ovat yliopiston käyneitä. Vaikuttaisiko nuoremmilla ikäluokilla sitten vanhempien koulutustaso enemmän?

Ihan lapsen lahjoista ja motivaatiosta kiinni mitä lapsesta tulee.

Lahjakkaita lapsia voi syntyä kenelle vaan ja korkeasti koulutettuja ja /tai menestyneitä ihmisiä tulee kaikenlaisista taustoista.

Kaveripiiri joka suuntautuu kunnianhimoisesti voi ohjata lasta samaan suuntaan. Harrastukset ja monipuoliset kokemukset sekä laaja tuttavapiiri avartavat ja tuovat lapselle tietoa erilaisista tavoiteltavista asioista ja elämäntavoista.

Olen aivan varma että tärkeintä olisi että lapselle kehittyisi ihan aidosti oma motivaatio ja kunnianhimo. Vanhemmat voivat varovasti osoittaa arvostavansa koulutusta, mutta siihen sen ohjaamisen pitäisi jäädä. Lapsen täytyy voida kokea olevansa hyväksytty ja rakastettu vaikka jonkun koulun ovet eivät aukeaisikaan. Hyvä itsetunto säästää monelta ongelmalta myöhemmin.

En usko että lapsen "prässääminen" tai painostaminen vaikuttaa kovin positiivisesti. Päin vastoin. Lapsi voi kapinoida ja sen vuoksi ajautua ihan väärään suuntaan tai tehdä jopa itsemurhan jos kokee ettei täytä vanhempien odotuksia.

Tästä oli esimerkkejä kouluaikaisess tuttavapiirissäni.

Voin ehkä omalta osaltani kertoa epäonnistuneesta tavasta. Ammattikoulun käynyt yh-äitini yritti puskea minua ja sen jälkeen siskoani uhkailulla ja lahjonnalla lukioon ja sittemmin yliopistoon vaikka ei kuitenkaan osoittanut muuta kiinnostusta oppimiseen itsessään. Ei siis välittänyt mitä opitaan tai miten opitaan, kunhan numerot on hyviä. Hyvät numerot tulivat meille molemmilla aika helpolla, mutta minkäänlaista kipinää oppimiseen ei koettu. Kasit ja joskus jopa ysit nähtiin "kehityksen paikkana". Sama painostava tuki näkyi sitten kirjoitusten aikaan kun tärkeää oli vain että yliopistoon päästään, sillä ei ollut mitään väliä mille alalle. Omalla kohdallani jopa muistutti  että ei liian vaikeisiin paikkoihin kannata yrittää, koska tärkeämpää on vain päästä johonkin. 

Jälkikäteen olen huomannut, että esimerkiksi siskoni luovuus, sekä oma matemaattinen lahjakkuuteni menivät ns. harakoille, koska vanhempamme ei sitä huomannut, saati sitten vaalinut. Nyt olemme molemmat pätkätöissä/pätkätyöttömänä ja erittäin tietoisia siitä, että ne kyvyt menevät nykyisissä hommissa hukkaan. En varsinaisesti syytä äitiäni tästä tilanteesta, sillä koskaan ei voi tietää mitä toisella polulla olisi tapahtunut. Varmaa on kuitenkin se, että koulunkäynti olisi tuntunut erilaiselta ilman jatkuvaa menestymisen pakkoa.

Ehkä se opetus siis oli, että kaikki tukeminen ei välttämättä ole oikeaa tukemista. Joskus se lopputulos voi olla jopa parempi, jos vanhempi antaa lapsen edetä koulumaailmassa vain oman ja opettajien ohjauksessa ja tyytyy hyväksymään lapsen ja hänen valintansa vanhemman rakkaudella.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli siivooja ja isä varastomies. Minusta tuli vain tavallinen opistoinsinööri, tosin vaikeapääsyiseltä alalta siihen aikaan, mutta veljeni tekee väitöskirjaa parhaillaan ja on keskijohdossa, ekonomi koulutukseltaan. Ei meillä vanhemmat ole työntäneet nenäänsä opintoihimme mitenkään, vanhempainilloissa olivat kyllä aktiivisia ja kävivät mielellään, kun meitä molempia käsittääkseni aika paljon kehuttiin niissä.

Omista lapsista toinen opiskelee amk:ssa ja toinen teknillisessä yliopistossa. En työnnä nenää liikaa, mutta olen vähän kiinnostuneempi kuitenkin kuin omat vanhempani olivat. 

Juuri sitä nenää ei tarvitse työntää mihinkään sen jälkeen kun ne lapset ovat yliopistoon päässeet. Osaavat ihan varmasti hoitaa homman.

t kahden akateemisen keskiasteinen äiti

Totta kai pystyvät. Voivat tehdä paljonkin hyviä "tyhmiä kysymyksiä", jotka helpottavat esimerkiksi järkevien opintokokonaisuuksien tai myöhemmin urankin rakentamisessa. Sama ilmiö kuin jos akateemisella taustalla menee duunaritöihin. Näkee alan rakenteet eri tavalla ja saattaa löytää uuden tavan tehdä asioita, kun ei tyydy siihen että "näin on aina tehty", kun hänen taustallaan ei näin ole aina tehty.

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä on kodin henkinen ilmapiiri. Jos vanhemmat kannustavat opiskelemaan ja tukevat lasta opinnoissa, tulee lapsesta todennäköisesti hyvin koulutettu. Sen sijaan vanhempien oma negatiivinen suhtautuminen opiskeluun ja itsetunto-ongelmat voivat saada lapsen kuvittelemaan, ettei hän osaa mitään. Tällöin lapsesta kehittyy alisuoriutuja.

Tietysti, jos vanhemmilla ei ole mitään keinoja tukea lastaan, esim. huono matematiikan taito, heikot kielelliset taidot, huono yleissivistys, on lapsi huonommassa asemassa niihin lapsiin verrattuna, joiden kotona on autettu matikanläksyissä, luettu kirjallisuutta, keskusteltu yleissivistävistä aiheista jne.

Jotkut tosin vaan sisuuntuvat negatiivisesta ilmapiiristä. Meillä molemmat vanhemmat halveksuivat koulutettujen hommia, niissä on kuulemma vain laiskoja ja paskantärkeitä ihmisiä, ja perse vaan leviää liiasta istumisesta. Lisäksi meille lapsille jo pienestä sanottiin, ettei meistä ole "lukuihmisiksi", kuten ei kenestäkään suvussa. 

Sekä minä että sisarukseni kuitenkin tajusimme jossain vaiheessa yläastetta, että meidän nörttimäisille luonteille ei taida oikein amishommat istua, joten pitäisi vaan mennä lukioon vaikka vanhemmat vastustaa. Opinto-ohjajaan kanssa yhdessä äiti yritti aivopestä minua, että en pärjää lukiossa (olin siihen asti ollut täysin välinpitämätön opinnoista) ja eikö joku amiksen linja olisi parempi. Mutta minäpä päätin että näytän teille vielä. Kävin lukion ja sitten yliopistonkin, ja myös veljeni on nykyään akat. koulutettua laiskojen leveäperseiden joukkoa :D

Samanlaisia ajatuksia kuin 33:lla on minullakin. Moni meistä sodan jälkeen syntyneistä suurten ikäluokkien lapsista on saanut huomattavasti korkeamman koulutuksen kuin vanhempansa ennen sotaa tai sodan aikana. Harvalla meistä on siis akateemisia juuria. Mutta meidän koulutusmahdollisuutemme olivat siinä mielessä paremmat, että maaseudullekin alettiin perustaa oppikouluja ja myöhemmin myös lukioita. Ei tarvinnut lähteä kaupunkiin, vaan moni sai asua kotona tai kirkonkylällä sukulaisten ja tuttujen luona. Koulutus ei siten tullut niin kalliiksi kuin ennen.

Äitini oli ompelija ja isäpuoleni ajoi omaa kuorma-autoaan. Äidin suvussa ei ollut paljon muuta koulutusta kuin kansakoulu, äidin isällä pelkkä kiertokoulu. Isäpuolen talonpoikaissuvussa sen sijaan oli koulutustraditiota. Jo hänen isänsä vanhin veli oli lähetetty kaupunkiin lyseoon ja sitä tietä akateemisiin opintoihin. Samoin toimittiin isäpuolen vanhimman veljen kanssa. Koti kustansi opinnot ja se katsottiin heidän perintöosakseen.

Isäpuolen sisarusten lapsista moni oli päässyt oppikouluun ja se saattoi olla myös sysäyksenä siihen, että minäkin sinne pyrin ja pääsin, vaikka kansakouluopettaja ennusti, että en sinne pääse ja vaikka pääsisinkin, niin en menestyisi. Hänen arvionsa eivät perustuneet tietoihini ja taitoihini, vaan siihen, että olin avioton lapsi. Eihän se nyt ollut sopivaa, että äpäräkin tavoittelee hyvää koulutusta. No, kouluun menin ja sieltä selvisin kunnialla uloskin valkolakki päässäni. Äidin puolen suvun ensimmäinen keskikoulun käynyt ja sitten ylioppilas.

Ylioppilaaksi asti sain sekä konkreettista että henkistä tukea läheisiltäni, mutta sitten alkoi tulla ongelmia. Jos olisin mennyt sairaanhoitokouluun tai kauppaopistoon, niin mutinoita ei olisi kuulunut, mutta kun minä kurja halusin yliopistoon! Selitin moneen kertaan, että minun luonteellani ei mennä sairaita hoitamaan. Kauppaopistoon kyllä hain, mutten päässyt. Yliopistoon pääsin ensiyrittämällä. Ja maisteri minustakin tehtiin. Niitten vuosien aikana sukulaisetkin alkoivat jo hyväksyä sen, että "tavallisten ihmisten lapsesta" tulee akateeminen. Ei tarvitse olla papin, lääkärin tai nimismiehen lapsi kuten isoisä aluksi sanoikin. Joskus tosin on tuntunut, että hyväksynnän sain, kun osoitin, etten ole unohtanut juuriani eli ei ole akateemisuus noussut päähän.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani eivät ole koulutettuja ja itse valmistuin juuri maisteriksi.

Vanhempani eivät tukeneet minua opinnoissani lainkaan: parasta tai pahinta tässä on se, että he muistivat leveillä kaikille kuinka heidän lapsensa pärjää koulussa ja on yliopistossa HEIDÄN ansiostaan, mutta eivät sitten sen vertaa olleet kiinnostuneita että olisivat muistaneet mitä ylipäätään siellä yliopistossa opiskelin. 

Sama täällä!