Muilla tällasia kokemuksia psyk. sh:sta? Vaadinko liikaa?

Luulen että nämä psykiatriset sairaanhoitajat on tarkoitettu juuri sitä varten, että on joku jolle jutella. Heiltä saa samanlaisia neuvoja kuin tuttaviltakin, käskevät käydä kävelyllä ja ajatella positiivisia, mutta mielenterveysongelmien selvittely ei heidän kanssaan onnistu.

Ei se ole psykohoitsun vika, jos sinä tarvitset jotain tehokkaampaa tukea. Oletko kertonut että paskasti menee, etkä tunnu etenevän olotilasi kohentamisessa ja että taidat tarvita muutakin tukea? Jos hoitsu kysyy että miten menee ja sä vastaat että ihan ookoo, niin eipä siinä paljon edetä...

Mulla vähän sama kokemus juttelusta psykologin kanssa; kuin olisi seuramatkabussissa jutellut vieressäistujan kanssa. Niitä näitä.

Varmasti koulutus on tärkeää ja terapian pitää olla oikeanlainen, mitä niitä nyt on, kognitiivista, dynaamista jne. Mutta kaikkein tärkeintä on löytää oikeanlainen ihminen. Hänen tulee olla sinua älykkäämpi. Vaikka olisi miten koulutettu, ei päästä puusta pitkään jos terapeuttisi on sinua hidasjärkisempi. Älykkäämpi potilas tuottaa matskua, jota potilasta tyhmempi terapeutti ei kykene onnistuneesti analysoimaan.

Tietysti terapeutin tulee olla myös muuten itselle sopiva. Kun itse etsin itselleni terapeuttia, karsin muuten itselleni sopivan tuntuisen pois, koska huomasin eukon esittelevän itseään somessa (mm. Face, Insta) kuin teinipissis. Ei vaikuttanut ns. itseä älykkäämmältä terapeutilta.

Mielestäni et vaadi liikaa. Itseäni on lykästänyt ja käynnit psyk. sh:n luona (myöskin pth:n puolella) ovat muutakin kuin kuulumisten ja voinnin kyselyä. Tuossakin ammattikunnassa on tekijää moneen junaan, mutta mielestäni hoidon laatuun pitää sisältyä ihan molemminpuolista kommunikaatiota ja itse ainakin tietyissä rajoissa odotan jonkinlaista ohjausta näiltä käynneiltä.

No mulla se ei ollut edes empaattinen kuuntelija vaan tuputti tosi huonoja ohjeistuksia ja vielä kommentoi tyyliin että kaikkien elämä on vaikeaa ja se kuuluu elämään ja sinullahan ei onneksi ole enää mitään menetettävää, joten turha pelätä tulevaa jne. Mietin pitkään, pitäisikö tehdä esimiehelleen valitus.

Up

Tää sivuhan toimii hienosti..päivittelin ja ei kommentteja. Upitin, lävähti vasta viestin lähettämisellä kommentit näkyviin :D? No samapa se. Tuo sairaanhoitaja siis lähinnä voivottelee tilannetta eikä osaa oikein kysyä, että "ootko ajatellut, voisiko tässä olla jotain taustatekijää ahdistukselle" tms. Kaikki oivallukset mitä oon saanut, ne on tulleet mun omista ajatuksista tai miehen kanssa käydyissä keskusteluissa. Ei edes huvita sille enää kertoa, sama kuin hakkaisi päätään seinään ja huomaan jo vältteleväni aiheita kun se ei pääse jyvälle yhtään eikä osaa kuitenkaan auttaa. Kuitenkin tarvitsen ammattiapua ehdottomasti näihin ongelmiini.

Ap

Hyviä pointteja kolmosella tuosta terapeutin älykyydestä.

Olen kiitellyt kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että olen itse saanut älykkään työparin, jolla on rautainen koulutus ja ammattitaito, mutta myös empatiakyky tallessa. (Psyk.sh ja psykoterapeutti)

Ei ole tullut tunnetta, että minä "vien" heitä ja terapiaa, tai että olisin heidän seurassaan turvaton "demonieni" kanssa. Aina viime kädessä heillä on ollut kyky antaa viimeinen vastaus ja keino tulla takaisin tähän päivään. Kerran sanoin, että tunne epävarmuutta, ihan kuin minun pitäisi tietää mihin ja miten tätä prosessia viedään, enkä minä osaa. He ottivat sen jälkeen vahvemmin johtajan roolin tapaamisiin. Se toi turvaa.

Eikä terapeutin tehtävä ole ketään parantaa. Asiakas tekee sen itse heidän ohjaamaan, oivaltaa ongelmansa heidän peilinsä kautta heijastaen. Niin minä olen ainakin vuosien aikana oivaltanut.

Vierailija kirjoitti:

Tää sivuhan toimii hienosti..päivittelin ja ei kommentteja. Upitin, lävähti vasta viestin lähettämisellä kommentit näkyviin :D? No samapa se. Tuo sairaanhoitaja siis lähinnä voivottelee tilannetta eikä osaa oikein kysyä, että "ootko ajatellut, voisiko tässä olla jotain taustatekijää ahdistukselle" tms. Kaikki oivallukset mitä oon saanut, ne on tulleet mun omista ajatuksista tai miehen kanssa käydyissä keskusteluissa. Ei edes huvita sille enää kertoa, sama kuin hakkaisi päätään seinään ja huomaan jo vältteleväni aiheita kun se ei pääse jyvälle yhtään eikä osaa kuitenkaan auttaa. Kuitenkin tarvitsen ammattiapua ehdottomasti näihin ongelmiini.

Ap

On ikävää että koet että hoitosuhde ei ole hyvä, kaikki eivät tule kaikkien kanssa toimeen ja joidenkin kanssa keskustelu sujuu luontevammin ja ehdottomasti hoitosuhde on tällöin hedelmällisempi.

Kuitenkin kun sanoit, että kaikki oivallukset ovat tulleet ajatuksistasi: Niinhän sen pitää ollakin. Terapeutti ei voi kertoa asiakkaalle mitä sinun tulee nyt tehdä vaan saada asiakas tajuamaan se itse.

Julkisessa terveydenhuollossa ei ymmärtääkseni anneta psykoterapiaa, vaan sinne mennään omalla rahalla tai Kelan kuntoutustuella lääkärinlausunnon perusteella. Psykiatrian poliklinikalla annettava keskusteluapu ei siis ole terapiaa, vaan juurikin keskusteluapua.

Psykoterapiaa antaa nelivuotisen (?) koulutuksen suorittanut psykoterapeutti, jolla on pohjalla joku terveydenhoitoalan tutkinto (psykologi, lääkäri, sairaanhoitaja tms.) Psykologit ja psykiatriset sairaanhoitajat eivät siis automaattisesti ole terapeutteja, vaikka he keskusteluapua voivatkin tarjota.

Vierailija kirjoitti:

Tää sivuhan toimii hienosti..päivittelin ja ei kommentteja. Upitin, lävähti vasta viestin lähettämisellä kommentit näkyviin :D? No samapa se. Tuo sairaanhoitaja siis lähinnä voivottelee tilannetta eikä osaa oikein kysyä, että "ootko ajatellut, voisiko tässä olla jotain taustatekijää ahdistukselle" tms. Kaikki oivallukset mitä oon saanut, ne on tulleet mun omista ajatuksista tai miehen kanssa käydyissä keskusteluissa. Ei edes huvita sille enää kertoa, sama kuin hakkaisi päätään seinään ja huomaan jo vältteleväni aiheita kun se ei pääse jyvälle yhtään eikä osaa kuitenkaan auttaa. Kuitenkin tarvitsen ammattiapua ehdottomasti näihin ongelmiini.

Ap

Joo ymmärrän. En tiedä montaakaan joka olisi sh:lta oikeaa apua saanut. Pakko tilanteessa heitä käytetään kun psykiatreja ei ole tarpeeksi tai heihin ei ole varaa. 

Niin siis totta kai mun pitää itse tajuta asiat, hän on vain apuna :). Muotoilin ehkä huonosti.. Kuitenkin siis, en usko että noi keskustelut ovat olleet avainasemassa. Mieskin on osannut auttaa enemmän ja kaivaa mun kans näitä asioita.

Mulla on kans olo, että mun pitäis tietää miten tätä hoitosuhdetta viedään eteenpäin. Oon joskus nuorena käynyt psykoterapiassa ja pidin terapeutin varmoista otteista. On toki kiva, että kysytään mitä toivon hoitosuhteelta yms.. Mutta nää "en tiedä mitä sun kans teen", "mitenkä sinun oloa saisi helpotettua", "voi kunpa osaisin.." ei tosiaankaan auta asiaa.

Julkisella on näitä 20 kerran lyhytterapioita ainakin.

Ap

Jotenkin mulle tulee noiden käyntien jälkeen tosi masentunut olo. Oon miettinyt, että kun mulla ja tolla hoitajalla on ainakin 40 vuotta ikäeroa niin suhtautuuko se siksi näin holhoavasti? Eihän sen pitäisi vaikuttaa. Se on ahdistavan äidillinen. Ei se lässytä, mutta silti tulee sellainen olo. Sitten kun se koko ajan pohtii noita "edelleen mietin mitä sanoisin ja miten voisin auttaa" -juttujaan.. Aina kun lähden, musta tuntuu että oon tosi paska ja hankala. Oon liian vaikee, liian "vammainen", liian hankalassa elämäntilanteessa. Oon liian monimutkainen kokonaisuus, ja olen toivoton. Oikeesti tiedän, että en oo toivoton ja kaikki on ratkaistavissa.. Silti se fiilis on just tollanen "ei vittu". Aloitin sen kans väittelee jostain kuolemaan liittyvästä asiasta kun en mä usko mihinkään jumalaan, se pääsi osittain kyllä jyvälle mun näkökulmasta. Tipahti sit jossain vaiheessa kärryiltä. En kuvittele olevani erityisen fiksu tai mitään, oon vaan pohdiskeleva..

Ap

Vierailija kirjoitti:

 

Varmasti koulutus on tärkeää ja terapian pitää olla oikeanlainen, mitä niitä nyt on, kognitiivista, dynaamista jne. Mutta kaikkein tärkeintä on löytää oikeanlainen ihminen. Hänen tulee olla sinua älykkäämpi. Vaikka olisi miten koulutettu, ei päästä puusta pitkään jos terapeuttisi on sinua hidasjärkisempi. Älykkäämpi potilas tuottaa matskua, jota potilasta tyhmempi terapeutti ei kykene onnistuneesti analysoimaan.

[/quote
]

 

Voi ei... Tässä kohtaa olen tainnut tehdä pahan virheen. Minua jotenkin epäilytti terapian aloittaessani, onko terapeutti oikea minulle, mutta päätin silti kokeilla. Nyt on vahvistunut tunne, että ajattelen asioita häntä monimutkaisemmin ja siksi en aina viitsi kertoa kaikkia ajatuksiani. Ajattelin, että taidan olla vain vähän ylimielinen, mutta kyllä terapeutti tuntuu olevan liikaa erilainen ihminen kuin itse olen. - ei ap

No jos et tiedä onko sairaanhoitajasi saanut myös terapiakoulutuksen, kysy. 

Toisaalta kaikki eivät ole millään keinoin autettavissa ja kulkevat kriisistä kriisiin. Kerroitkin olleesi nuorenakin terapiassa, joten lienet ymmärtänyt että terapiankin mahdollisuudet auttaa on rajalliset. Tietty määrä ahdistusta pitää osata sietää. 

Toisaalta jos sinun miehesi on mielestäsi parempi kuin sairaanhoitajasi, niin miksi sitten käyt lainkaan "huonolla" sairaanhoitajalla? 

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta kaikki eivät ole millään keinoin autettavissa ja kulkevat kriisistä kriisiin. Kerroitkin olleesi nuorenakin terapiassa, joten lienet ymmärtänyt että terapiankin mahdollisuudet auttaa on rajalliset. Tietty määrä ahdistusta pitää osata sietää. 

No juuri sen takiahan ap käy terapiassa, että saisi käytännön työkaluja ahdistuksen sietämiseen ja käsittelemiseen. Se, että sh voivottelee vaikeaa tilannetta, ei auta käytännön tasolla yhtään.

Missä niin sanoi. ?

Jos ei ensimmäinenkään hyvä terapiakokemus kanna, on turha luulla mielestään huonon hoitosuhteen auttavan. Aikuisen ihmisen pitää myös osata ottaa vastuuta omista päätöksistä ja pystyä niitä tekemään, vaikka kipeitä olisikin. Aina ei voi nojata toisiin, ammattilaisiin, mieheen ym. Tälläiseen vain väsyvät kaikki.  Grow Up!

Siis ihan aloitusviestissä: "Ammattilaista tarvitsen avukseni traumojen työstämiseen ja ahdistuksen hallintaan, tarvitsen välineitä tunnistaa ahdistavat tilanteet jne."

Mulla on samanlaisia kokemuksia psyk. sh:n puolelta. Kävin sitä kautta kahdenkin psykologin juttusilla. Heistä ensimmäinen väänsi vitsejä ongelmistani ja jakeli neuvoja, toinen vain kyseli että mitäs koulussa jne. eikä se ollut mitään small talkkia kummempaa. Pari vuotta sitten päätin kuitenkin vielä yrittää ja hakeuduin psykoterapiaan johon sain kelan tuen. Tämä terapeutti on ollut todella suureksi avuksi. Hän kuuntelee, esittää lisäkysymyksiä, ei jakele tyhjiä neuvoja ja toisinaan aavistaa aivan uskomattomalla tavalla ajatuksiani ihan abstraktillakin tasolla. Älykkyyteen en osaa kommentoida, sillä terapeutin työssä vaadittava "älykkyys" ei mielestäni ole aivan sitä mitä sanalla yleensä tarkoitetaan. Sataprosenttinen läsnäolo ja tarkkaavaisuus, kyky eläytyä potilaan ajatuksiin hukkumatta niihin on tärkeämpi ominaisuus. Omat ajatukseni ovat usein korkealentoisia ja monimutkaisia ja koen itseni hyvinkin älykkääksi, mutta ainakaan tällä terapeutilla ei ole ollut vaikeuksia pysyä perässä. Kysehän ei ole mistään älyllisesti taistosta potilaan ja terapeutin välillä vaan terapeutti koittaa pitää realiteetit ja terveen ajattelun läsnä tilanteessa. Itse kun käytän älyäni usein sekoittamaan toden ja tarun rajoja, mikä on aika haitallista pitemmän päälle. Ylifilosofinen ajattelu on ihan ok kunhan se ei liiaksi vieraannuta tästä hetkestä, ja siksi terapeutin ei mielestäni kuulukaan lähteä ihan täydellä tarmolla mukaan minun sekaviin ajatuksiini olemassaolon arvoituksista. Myös äly on keino paeta omaa itseään ja tunteitaan, mutta älyä voi käyttää myös löytääkseen ne uudestaan, ja siinä terapeutin tulee auttaa. :)

Nuorena en ollut ahdistuksen ja vaikean elämäntilanteen takia terapiassa. Terapiasuhde ei ollut ehkä paras mahdollinen, mutta kuitenkin mielestäni hyödyllinen kokemus ja pääsin ongelmista eroon eli toivottu tulos tuli. Nyt elämä on täysin erilaista mitä silloin nuorena ja ongelmat ovat niin suuria, että kokonaan en varmasti ahdistuksesta pääse eroon. Oon fyysisesti sairas jne ja paljon kriisiä. Silti haluan elää niin hyvää elämää kuin mahdollista. Toki pohdiskelen syviä, mutta en ole niitä joita elämä ja perusarki itsessään masentaa. Mielestäni mieli on mielenkiintoinen ja työstän ongelmia "mielelläni" eli en ole koko ajan "emmätiä" -asenteella.

Mun mies toki kuuntelee, mutta ei sen tehtävä ole terapoida mun päätä. Meillä on parisuhde, ei hoivasuhde. Sairaanhoitajan valintaan en ole voinut vaikuttaa, se vain annettiin mulle että toi on sun "terapeutti".

Ap