Ilman epiduraalia

Synnytin esikoisen ilman epiduraalia tai muutakaan puudutusta, vain ilokaasua hönkäillen. Tykkäsin kovasti ilokaasusta, ei oksettanut yhtään ja auttoi rentoutumaan. Myös keinutuolista oli iso apu, sekä lämpimistä jyväpusseista alaselällä. Kun välillä jouduin selälleni tutkimusta tai toimenpiteitä varten, kipu tuntui kestämättömältä, muuten ei. Synnytys oli pitkä (lähes vuorokauden) ja sitä vauhditettiin kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinilla, joten hiukan epäilytti välillä itseäkin jaksamiseni, mutta avautumisen nopeutuminen loppua kohti antoi lisää voimia. Pidän itseäni aika kipuherkkänä, mutta sain onneksi ennen synnytystä loistavan neuvon: kivun aistiminen ja sen kokeminen ovat kaksi eri asiaa. Kipuaistimushan on aina subjektiivinen, ja siksi siihen vaikuttavat paljon myös pään sisäiset asiat. En todellakaan ole perehtynyt kivun psykologiaan enkä tehnyt mitään harjoituksia ennen synnytystä - minulle riitti oma usko siihen, että pysyn kivusta huolimatta rauhallisena ja toimintakykyisenä. Ja näin myös kävi!



Etukäteen olin miettinyt, että yritän olla ilman puudutusta, jos vain suinkin kestän. Samalla periaatteella mutta vielä luottavaisempana valmistaudun toiseen synnytykseen. Kiitos kirjavinkeistä, saakohan noita kirjastosta?

Mä synnytin kolme viikkoa sitten esikoispoikani pelkän ilokaasun avulla. Olin salaa ajatellut itsekseni, että haluaisin synnyttää niin luomuna kuin mahdollista, mutta jos tilanne vaatisi niin ottaisin kaikki kivunlievitysmuodot käyttöön mitä tarvin - pääasia että vauvan hoitamiseen on myös energiaa synnytyksen jälkeen. Kivunsietokykyni on varmaan aika hyvä - en ole ensimmäisenä valittamassa kipuja ja särkyjä ja olen koko ikäni harrastanut kuntoliikuntaa.



Perätilasynnytys edistyi mielestäni yllättävän nopeasti ja huomasin yhtäkkiä olevani jo 7-8 cm auki eikä epiduraalia enää edes ehdittäisi laittaa... Siihen asti oli käytössä ollut vain kaurapussi ja ilokaasu synnytyssalissa. Päätin sitkeänä sissinä pärjätä loppuun asti pelkällä kaasulla ja ihan hyvin menikin. Sitten jo huomasin, että alkoikin ponnistuttaa ja kivut loppuivat. Aikas pöllyssä sitä sen loppuvaiheen oli, mutta itse asiassa sen hengitystekniikankin taisin oppia vasta ihan loppumetreillä... ; )



Ponnistusvaihe kestikin sitten 40 min ja loppu oli tuskaa kun vauvan pää vedettiin väkisin ulos, mutta se kirpaisi vain hetken. Terve poika on sylissä tällä hetkellä!

Lähdin esikoisen synnytykseen samalla asenteella kuin sinäkin. Luin kaikki mahdolliset kirjat ja materiaalit, kuuntelin Synnytä rentoutuneena CD:tä, opettelin hengittämään ja rentoutumaan jne. Tiedät varmaan :)



Omat pasmani menivät siinä vaiheessa täysin sekaisin, kun vastoin kaikkia kuvitelmiani synnytys käynnistettiin yliaikaisena. En ollut lainkaan varautunut siihen, että en saisikaan sinnitellä mahdollisimman pitkään kotona saunoen, omaa oloa kuulostellen, liikkuen... Osastolle joutuminen ja käynnistys olivat minulle joku ihan kamala mörkö - samaa luokkaa kuin sektioon päätyminen tai epiduraali ja muut " epäluonnolliset" kivunlievitysmenetelmät.



Ja sitten kun kolmen päivän cytotec-kypsyttelyn ja kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset saatiin aikaan vain aimo annoksella oksitosiinitiputusta olivat tuskat alusta asti aivan helvetilliset. Yli minuutin pituiset supistukset alle kolmen minuutin välein eivät todellakaan antaneet mitään mahdollisuutta rentoutumiseen tai kunnon hengitystekniikkaan... Oli täysi työ ja tuska pysyä järjissäni! Ilokaasua naukkailin, mutta siitä meni pää niin sekaisin että halusin jotain muuta. Minulle oli kuitenkin siinä tilanteessa tärkeämpää olla tässä maailmassa ja ymmärtää koko ajan missä mennään vaikka sitten puudutteiden avulla kuin pää sekaisin / tajuttomana hampaat irvessä ilman. Myöskään kohdunsuu ei auennut kovista tuskista johtuen yhtään.



Epiduraalin lopulta halusin ja sain ja tästä pisteestä eteenpäin synnytys oli aivan mahtavaa ja helppoa. Loppu sujui nopeasti, ponnistaminen oli helppoa ja repeämiä ei tullut yhtään - kiitos epiduraalin mahdollistaman ponnistuksen säätelyn ja himmailun aikkein kireimmässä kohtaa. En toki väitä että synnytyksen olisi tarkoitus olla helppoa ja hauskaa :) mutta näin jälkeenpäin ajatellen en pidä synnytyskipuja kovin jalostavina ja ylevinä... Vaikka etukäteen ajattelinkin että " kipu kuuluu synnytykseen" ja " naiset ovat vuosituhansia lapsensa synnyttäneet ilman kivunlivitystä" jne. olin lopulta vain onnellinen, että epiduraaliin päädyin.



Toinen luonnollisesti alkanut synnytys olikin sitten kivuiltaan täysin eri luokkaa ja supistukset tulivat puolet harvemmin kuin käynnistetyssä. Kohdunsuu aukesi reippaalla tahdilla ilman sen suurempia tuskia. Ammeessa loikoilin ja sieltä noustessa kuulin että kohdunsuu olikin jo 7cm auki. Olisin aivan helposti pystynyt menemään koko synnytyksen läpi ilman kivunlievityksiä, mutta halusin ehdottomasti spinaalin, jotta ponnistaminen olisi mahdollisimman helppoa ja kivutonta kuten ekalla kerrallakin. Näin tehtiin ja taas jäi synnytys mieleen ihanana kokemuksena - eikä fyysisiäkään vaurioita tullut :)



Hmmm... Mitäköhän yritin sanoa... Ehkä samaa kuten joku tuossa edelläkin. On hyvä ja hieno asia, että valmistaudut synnytykseen mahdollisimman hyvin ja vaikka laitat ylös omia toivomuksiasi mahdollisimman tarkkaan. Kuitenkin kannattaa jättää lopulliset päätökset vasta siihen hetkeen ja tilanteeseen, jolloin niiden aika lopulta on. Juuri sen vuoksi että synnytys jäisi mieleesi lopulta mahtavana ja kauniina kokemuksena - ei mahdollisena pettymyksenä siitä että epiduraaliin (tai sektioon tai johonkin muuhun nörköön) päädyitkin.



Onnea raskauteen ja synnytykseesi!

http://www.pampers.fi/fi_FI/content.do?type=101&contentId=12093#0

Kun luin kirjoitustasi, tuntui se kovin tutulta. Ajattelin samanlailla kuin sinä koko odotusajan ja kiusaannuin aina kun joku kokeneempi sanoi äidillisesti: " synnytystä ei kannata niin kauheasti suunnitella" .



No näin jälkikäteen tunnen itse tarvinneeni nuo luomusynnytyksen toiveeni ja ajatukseni. Se oli osa kasvuani uuteen tilanteeseen ja vastuuseen muusta kun vain omasta itsestäni.



Loppuraskaus ja synnytys olivat sitten aivan muuta kuin alkuraskaudessa kuvittelin; (perätila,perätilan käännös, synnytys 31 tuntia epiduraali ja lopulta sektio). Joten elämä yllätti tämänkin suunnittelijan! Lopputulos joka on jo iso poika oli kuitenkin hommassa tärkeintä ja synnytys loppujen lopuksi aika pieni osa tätä vanhemmuuden projektia, joka on vasta alkanut :-)



Kaikkea hyvää ja tsemppiä odotukseen, synnytykseen ja vauvaelämään!

.. ja avautuminen oli rajua. Supistusten välillä ei aina yehtinyt vetää henkeä, ja silmissä musteni. Vaikka synnytyskipuun ei kuolekkaan, niin kuin joku aikaisemmin mainitsi, niin taju voi kyllä lähteä. Se kai ei kuitenkaan ole suotavaa tilanteessa jossa synnytys etenee vauhdilla.



Ap: Olet mielestäni ihan hyvällä asenteella liikkeellä, paljon terveemmältä tuo kuulostaa kuin se että kaikki tropit otetaan mitä vähänkin annetaan, kaikkein mieluiten sektio kun se ei satu.. Ja tällä en nyt tarkoita pelkosektioita tms. Kannattaa kuitenkin varautua myös siihen, että lääkkeellistäkin kivunlievitystä saatetaan oikeasti tarvita.



Viitisen tuntia kestäneen synnytykseni aikana sain kerran paracervikaalipuudutuksen, jonka ansiosta sain levätä ja vetää henkeä vähän reilun tunnin ennen ponnistusvaiheen alkamista. Siinä vaiheessa puudutuksesta ei ollut enää mitään tietoa ja synnytys eteni nopeasti ja rajuna, onneksi ponnistusvaihe ei kestänyt kuin 15min enempää en olisi jaksanut/kestänyt.

Jos olet pk-seudulla niin mieti menetkö Tammisaareen synnyttämään. Siellä on paljon muitakin kivunlievitysmenetelmiä kuin lääketieteelliset, ja käytäävät niitä mielellään. Muutenkin paikka on niin älyttömän ihana kodinomaisine ilmapiireineen, että ehdottomasti suosittelen sitä sinulle!

Tuttuni synnytti joulun alla siellä ammeeseen lapsensa...Itse synnytin esikoisen siellä käyttäen kaikkea mahdollista lääketieteellistä kivunlievitystä, mutta muuhunkin olisi ollut mahdollisuus.

mulle ainakin neuvolasta sanottiin ettei kannata kovin suunnitella. ja lähdinkin sillä asenteella että tulee mitä on tullakseen.

ilokaasulla lähdettiin ja 3 kohdunkaulanpuudutusta otin 3 tunnin välein koska vaikutusta ei tuntunut olevan vielä 1,5h ennen syntymää olisin halunnut yhden mutta ei enää voitu antaa. eli melko vähillä meni.

ja taju meni 36min pitkässä ponnistusvaiheessa 2 kertaa.



ja mitenköhän selviät luomusynnytyksestä ilman kivunlievitystä jos 10 viikolla tulevat menkkakivutkin tarvitsevat jo rentouttavaa hengitystä...

Molemmat lapseni olen synnyttänyt Kättärin Haikaranpesässä, ja etukäteen olen toivonut että mennään mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeitä. Molemmilla kerroilla loppuun asti.



Esikoisen synnytykseen valmistauduin huolella, kuuntelin SYnnytä Rentoutuneena-cd:tä, kävin mammajoogassa, ja muutenkin henkisesti valmistauduin. Synnytys oli kokemuksena todella helppo, hengitin ensimmäisestä supistuksesta lähtien syvää ujjayi-hengitystä (joogahengitys) ja se rentoutti niin hyvin, että vaivuin käsittääkseni sellaiseen synnytysregressioon. En tuntenut oikeastaan mitään kipuja, enkä rekisterölinyt ympäröivää maailmaa oikein ollenkaan. Synnyty kesti ekasta supistuksesta n 7h, ja oli siis melkoisen helppo. Mutta juuri mitään mielikuvia minulle ei siitä jäänyt, mikä hiukan harmittaa. Siis muistan pätkän sieltä ja toisen täältä, mutta kokonaisuudesta ei ole mitään mielikuvaa.



Kakkosen sain viime elokuussa , ja tässä linkki siihen kertomukseen, jos tahdot lukea.



http://www.vauva-lehti.fi/keskustele/m.asp?m=4934027&t=4934027&appid=&p…



Itse valitsisin seuraavassa synnytyksessä ehdottomasti ammeen avautumisvaiheeseen, se oli aivan loistava juttu!



Ja hei, suunnittele ja valmistaudu just niin kuin haluat. Suurempi mahdollisuus siihen on, että asiat menevät ainakin suurin piirtein niin kuin toivot, kuin siihen, että kaikki menee ihan pieleen : )



Hyvää synnytystä!

Ja yhä huvittaa nuo jotkut ylimieliset kommentit, kuten " miten meinaat selvitä synnytyksestä, jos menkkakivutkin tarvitsevat rentouttavaa hengitysharjoittelua" . Juuri siksi! = HARJOITTELUA, hengittämällä voi harjoitella niihin pieniin kipuihin mitä on. Tosin näistä raskauden ajan " menkkakivuista" en sanoisi, että ovat kipua ja sattuvat, mutta ne satunnaiset vihlonnat - on se aika vaikuttavaa kun ne saa loppumaan keskittymällä kipuun.



Ihmettelenpä siis joittenkin asennetta, että ei saisi suunnitella, etenkään lähtokohtana ei-lääketieteellisiä kivunlievityksiä. Miksi ihmeessä se jotakuta häiritsee, että joku haluaa olla käyttämättä niitä? En minäkään ala puhua epiduraalia ottaneille sävyyn " oletpa raukka kun otit sen puudutuksen, kyllä sitä ilmankin pärjää"



Tosin ihmettelen kyllä sitä asennetta, kun suurin osa ihmisistä tuntuu lähtevän synnyttämään asenteella " kaikki lääkkeet ja puudutukset tänne mitä on olemassa" . Mistäköhän se johtuu, kun ajattelee, että ensisynnyttäjä ei voi tietää minkälaista se kipu on - mutta jos siihen asennoituu jo siten, että se tuntuu hirveältä, kyllä se varmasti tuntuukin ja sattuukin. Ihmismieli on hyvin voimakas ja sillä voi vaikuttaa omiin kiputuntemuksiinsa jos haluaa. Pelko lisää kipua. Eivätkä nuo ole pelkästään minun mielipiteitäni, vaan ihan tutkittuja juttuja.



Minun lähtökohtani siis on, että ei epiduraalia, ja jos en pysty hallitsemaan kipua itse, sitten käytän muita kivunlievitysmenetelmiä.



Kuten joku sanoi joogasta ja synnytysregressiosta, olen itsekin ajatellut mennä " mammajoogaan" . Tuo synnytysregressio on juuri se tila, johon olen pyrkimässä.



Ja joku kysyi synnytyspaikasta - olen lukenut Tammisaaresta ja siksi minua harmittaakin, että muutamme nyt kouvolaan ja sieltä olisi turhan pitkä matka Tammisaareen asti :/ Eli kotkaan ilmeisesti sitten mennään. Mutta tuskinpa siellä kätilöt ja lääkärit on niitä piikkejä väkisin selkään pistämässä tai muutenkaan tyrkyttämässä, luulisi että löytyisi kunnioitusta ihmistä kohtaan joka haluaa kokeilla synnytystä ilman niitä. Minä pidän itsestäänselvänä, että synnytän, mutta puudutukset ym tulevat vasta viimeisenä vaihtoehtona. Pyrin olemaan ilman niitä, mutta otan jos en pärjää ilman. Tämä on siis minun suunnitelmani. Ja se suunnitelman toinen osa oli synnytysasento, joten en ole todellakaan tehnyt mitään käsikirjoitusta synnytykseen, vain nämä pääkohdat joista varmasti tulee muutenkin puhetta synnyttämään mennessä.

Ajatella nimenomaan niin, että varautuu kaikkeen. Ensimmäinen synnytys menikin sitten helposti -olin varautunut paljon pahempaan. Toiseen synnytykseen en ehtinyt etukäteen keskittymään niin hyvin kuin olisin halunnut ja mielestäni en ollutkaan synnytykseen yhtä valmis kuin esikoisen kohdalla. Molemmat meni kuitenkin hyvin ilman kivunlievityksiä.

Hienoa, minä lähdin synnyttämään ensimmäistä ajatuksella tottakai minä siitä selviän kun lukuisat muutin naiset kautta aikojen. Tottakai on hyvä ajatella asiaa ja suunnitella sitä hieman, ainakin minulta on jokaisella kerralla kysytty omia toiveita synnyttämään mennessä, MYÖS ENSIMMÄISELLÄ KERRALLA. Siinä sitten on keskusteltu kätilön kanssa toivesta, jotka on huomioitu hyvin, mutta myös todettu että katsotaan vaihe kerrallaan ja tehdään muutoksia tilanten mukaan. Minäkin halusin mahdollisimman luomua synnytystä.



Minusta alkuvaiheessa on ollut aivan ihana se EDEN eli allas - suosittelen! Ilokaasu on sopinut minulle. Jos et halua ilokaasuakaan niin laitetta voi käyttää myös pelkällä hapella, jolloin pää ei mene sekaisin, mutta laite auttaa hengityksen rytmityksessä ja saa vedettyä kunnolla happea. Näillä olen pärjännyt kaksi edellistä synnytystä. Ensimmäinen venyi minun kohdalla myös yli vuorokauden. Se käynnistettiin tipoilla ja supistukset ovat silloin minunkin mielestä voimakkaammat. Pitkän valvomisen ja oksentelun päätteeksi päädyttiin epiduraaliin...tarkoitukseni ei ole pelotella ja suurimmalla osalla tämä sujuu hyvin, mutta minun kohdalla epiduraali meni spinaaliksi, täydellinen kivunlievitys sillä hetkellä, mutta seuraavana päivänä kun yritin nousta sekottuivat nesteet ja tuli spinaali päänsärky, joka piti sitten paikata veripaikalla, jotta pääsin vähitellen hoitamaan omaa pientä poikaani. Tästä tuli epiduraalikammo... hyvin olen pärjännyt sen jälkeen ilmankin. Niin ja suuremmoinen kivunlievittäjä on ollut oma rakas puoliso, joka tähän tilaan minut on saattanut! Hän on ruuvaillut ilokaasua, hieronut sekä hirvellä että kädellä ja ollut purtavana ym ym.



Tee oma suunnitelma ja kerro toiveistasi. Ota vastaan kätilön vinkit ja mieti hänen kanssaan vaihtoehtoja. Ota vastaan apu tarvittaessa. Älä pety synnyts ei ole ennakoitavissa oleva suoritus, se on rankka ja ihana kokemus. Jos nyt et selviä haluamallasi tavalla, sinulle toivottavsti tulee uusia mahdollisuuksia.



Sinä ja miehesi olette asikkaita, joisen toiveet henkilökunnan tulee ottaa huomioon vaarantamatta niin äidin kuin lapsenkaan vointia...isäkin huomioon ottaen (mikäli mukana on).



Onnea odotukseen kretu14+5

eivät muut tarkoita sillä pahaa että pyytävät sinua ajattelemaan myös sitä vaihtoehtoa että jokin voi mennä vinoon tai toisin, joten ei kannata suhtautua kommentteihin ylimielisesti. Olen aika lailla sitä mieltä, että joka synnytyksessä pettyy aina johonkin, harvinaisia ovat varmaan ns. unelmasynnytykset joissa äidistä IHAN KAIKKI on mennyt tosi hienosti. Tärkeää on kuitenkin että olisi myös jotain hyvää, jonka voimalla päästä sitten yli niin synnytyksestä kuin vauvan aiheuttamasta muutoksestakin. Olin aika lailla kaltaisesi ensisynnyttäjä, luin kaikki nuo opukset ja kuuntelin sitä rentoutus-cd:tä, tavoitteena oli että ei epiduraalia koska minua on leikattu kaksi kertaa spinaalipuudutuksessa ja pistäminen on molemmilla kerroilla epäonnistunut ja tuottanut valtavaa kipua. Eli pelkäsin tavallaan enemmän epiduraalin kipua kuin synnytyskipua, josta en tiennyt silloin mitään.



Valmistauduin lähinnä ajattelemalla ja tsemppaamalla, että koska naiset kautta aikojen ovat tosiaan siitä selvinneet, niin kyllä vieläkin jos vaan tahtoa riittää. Ja kyllä sitä riittikin. Mutta mikäli synnytys olisi kestänyt 5 tunnin sijasta 25 tuntia, niin olisi voinut ruveta ajatus epiduraalistakin tuntumaan ihan toiselta jossain vaiheessa. Sitä kestoa ja supistuskivun laatua kun ei etukäteen voi ikinä tietää eikä omaakaan kipukynnystä arvioida sen suhteen, koska kipu on erilaista. Paras asennoituminen siihen on, että sillä kivulla on TARKOITUS.



Parasta on kuitenkin liikkua alkuvaiheessa pystyasennossa niin pitkään kuin mahdollista, kuulostella supistuksia ja mikä niihin auttaa. Sitten kun minulle tuli vaihe, että ravaaminen ei enää oikein tahtonut riittää, enkä muuten pystynyt istumaan enää sen jälkeen ennen kuin vauva oli maailmassa (enkä sittenkään kovin hyvin pitkäääään aikaan!) koska supistukset tuntuivat istuessa paljon pahemmilta, olisin kotona mennyt tässä vaiheessa suihkuun mutta koska olin valmiiksi sairaalassa ja ammehuone oli vapaana, pääsin ammeeseen. VESI, kuuma sellainen, auttoi minulla paljon. Kun se ei tahtonut enää riittää, seuraava TEHOKAS kokeilluista keinoista oli aquarakkulat jotka veivät kivun mahasta kokonaan niin etten edes halunnut niitä enää selkään. Selkäkipuun riitti miehen painama lämpöpakkaus. Eli LÄMPÖ on tärkeää. ILOKAASU oli ainoa lääketieteellinen apu ja se auttoi hyvin, tosin siinä piti olla tarkkana ettei taju lähtenyt jos hengitteli liika kauan. Mutta kaikki eivät pysty ilokaasua ottamaan.



Tehokkaita keinoja ovat myös äänenkäyttö, sitä minäkin käytin supistukseen keskittymiseen ammeessa, kontillaan/polvillaan/kyykyssä oleminen ja jaloittelu välillä jotta vauva pääsee laskeutumaan alemmas lantiossa.



Mikä minut yllätti, oli se että koska en pystynyt istumaan, jakkarallekaan ei ollut aihetta kun siinä pitää istua enkä tietysti avautumisvaiheessa kunnolla lepäämään, esim keinutuolissa. Vauvan kunnon nopea huononeminen aiheutti myös pikaisen imukupilla avustuksen maailmaan joka ei missään tapauksessa kuulunut suunnitelmiin, mutta siinä vaiheessa se oli aivan sama kun kiire oli ja olin kuitenkin iloinen ettei sektiota tarvittu vaikka sekin oli lähellä. Tuskinpa kukaan äiti haluaa ajatella siinä tilanteessa itseään, kun vauva on vaarassa, oli sitten millaisia luomuajatuksia tahansa. Samoin episiotomia tehtiin, olin toivonut että ilman selvittäisiin mutta se oli käytännön sanelema pakko.



Synnytys meni siis niin kuin meni, tyytyväinen olin selvittyäni todella ilman epiduraalia, vauvan pää ilmeisesti painoi niin hyvin jotkut tietyt hermot tukkoon että päätä en edes tuntenut ennenkuin se tuli ulos. Samoin olin tyytyväinen ettei muitakaan kovia lääkkeitä tarvittu. Mutta kukaan ei olisi voinut varoittaa (tai vaikka olisikin, en olisi sitä pystynyt sisäistämään vaan tieto olisi varmaan valunut kuin vesi hanhen selästä) että mitä elämä on siinä vaiheessa kun alapäätä kasataan paloista takaisin ehyeksi ja toipuminen on pitkä ja kivulias kaikkine erilaisine vaivoineen. Vauvaa ja imetystä tuli myös vähän liika vähän ajateltua ennen synnytystä. Jos jotain tällä kertaa teen toisin, niin keskityn enemmän vauvaan ja synnytyksen jälkeiseen aikaan kuin siihen itse " aktiin." koska kestipä se sitten 2 tai 22 tuntia tai 2 vuorokautta, niin se on lyhyt aika verrattuna siihen miten elämä sen jälkeen muuttuu ja mitä kaikkea pitää oppia, ja vauva tulee kuitenkin jollain konstilla ulos, oli se sitten luomu- tai lääketieteellinen operaatio. Eli itse ainakin huomasin sen, että etukäteen omassa itsetuntoisessa varmuudessani pärjätä synnytyskivun kanssa pääasia pääsi vähän jäämään sivuun... Kuten mieheni osuvasti sanoi, synnytys on naisten armeija, mitä hullumpia kokemuksia sen kovempi saldo. Mutta näin ei tarvitsisi olla.



eikkuli, rv 32+

Itselläni kolme ennen aikaista, " helppoa" ja nopeita synnyttyksiä takana ja nyt kuumeilen neljättä. Ekasta olin niin nuori etten edes ajatellut synnytyksen kivun lievitystä vaan mamman ohjeilla menin että kyllä kaikki menee omalla painollaan ja niin menikin.



Kaikki kolme olen synnyttänyt ilman kivun lievitystä vain ilokaasua hörpin kahdessa ja sillä pärjäsin hyvin. Kivut olivat pieniä siihen nähden mikä " palkinto" oli odottamassa, tällä minä jaksoin synnytykseni läpi kun vain ajattelin että muksu ulos niin kivut loppuvat siihen ;)



Onnea koitokseen ja toivottavasti kaikki menee hyvin ;)



Tansku + kolme keskosta

Eli paljonhan täällä on jo tullut hyviä vinkkejä, lämpö, asennot, vesi, ILOKAASU!, ääntely ym.



Listaisin vielä vinkiksi joitain seikkoja, jotka mielestäni välillisesti voi vaikuttaa siihen, miten synnytys sujuu, eli missä " vireessä" lähtee synnyttämään. Pienilläkin asioilla voi olla suuri merkitys:



- kannattaa loppuaikoina huolehtia että ei energia lopu kesken vaan syö tasaisesti ja kunnon ruokaa. Esikoisesta olin syönyt edellisiltana vain makeaa kahvikutsuilla klo 17 aikaan ja seuraavana aamuna-aamupäivänä olikin synnytys -> voimat loppui

- ota varuiksi kevyttä syötävää (pilttisose, jogurtti, pillimehu, karkki...) mukaan, tosin sairaalastakin saa kyllä jotain

- huolehdi ettei virtsarakko pääse täyttymään liikaa, tämä hidastaa synnytystä ja lisää kipuja. Tosin en tiedä itsekään millä sen saa tyhjennettyä, ainakin itsellä oli lihakset ja paikat niin lamassa synnytyksen edetessä ettei osannut/pystynyt käymään vessassa. Pitää kai pyytää katetrointia tiukan paikan tullen...

- olen kuullut että suolen tyhjennys myös auttaa keskittymään itse synnytykseen, en tiedä sitten onko se toimenpiteenä epämiellyttävä...

- supistusten välit todella kannattaa käyttää mahd. hyvin rentoutumiseen ja opetella rentoutumista jo etukäteen

- aina sanotaan ettei kannata mennä sairaalaan liian aikaisin - omalla kohdallani taas tuntuu että olisi ollut mukavampi mennä vähän aiemmin, jotta olisi ehtinyt " tottua" siihen ympäristöön rauhassa ennenkuin kovat kivut jo päällä. Siinä alkuilmoittautumisessa ja alkututkimuksissa kun menee aikaa, ennenkuin pääsee synnytyshuoneeseen ja voi saada edes sitä ilokaasua ja " oman rauhan" . Silloin olin ekasta jo niin kipeä että olin jo " rajan yli" ja kaikki oli jo lähtenyt vähän vinoon...





Itse ajattelin myös aikalailla kuten alkuperäinen ekaa odottaessani, ja lopulta kuitenkin jouduin ottamaan epiduraalin koska kivut muuttui kalvojen puhkaisun myötä äkisti ihan järkyiksi. Pahinta oli että supistusta oli koko ajan eli ei mitään taukoa jonka aikana olisi voinut hengähtää, epiduraalikin oli vaikea saada laitettua sen vuoksi.



Vauvan sydänäänien laskun takia myös tietyt asennot kiellettiin (jo ennen epiduraalia) - näinkin voi siis käydä, että joutuu vaan makailemaan. (Ja siksi ne kalvotkin piti puhkaista että saivat vauvan päähän sen anturin sydänäänten kokoaikaista seurantaa varten).

Ikinä ei selvinnyt miksi ne sydänäänet laski, niin vaan voi kuulemma käydä...

Ja lopulta päädyttiin imukuppisynnytykseen.

Silloin olin vain tyytyväinen että sain sen lapsen, vaikkei mikään mennyt kuin olin suunnitellut, mutta vuosien päästä asia alkoikin vaivaamaan (vaikka välissä oli myös kakkosen synnytys joka oli ilman epiduraalia).

Ja nyt on vaivannut monet pelot kun kolmatta odotan, ja olenkin yrittänyt asennoitua tähän synnytykseen niin etten liikaa suunnittele etukäteen. Epiduraalia pelkään, samoin leikkausta, mutta pelkään myös synnytyskipuja ja voimien loppumista... tunnen olevani aika loukussa.



Sitä muuten ihmettelen, miksi juuri epiduraali on joku mittari sille onko synnytys " luomu" vai ei - onhan vaikka ilokaasunkin käyttö jo jotain lääkettä.

Kävin joogassa lähes koko odotusajan, ihan viimeisille viikoille saakka. Siellä opin paljon asentoja, jotka helpottavat oloa, rentoutumista, hengittämistä ja synnytyskipuja helpottavaa hieromistakin (miehelle opetettavaksi :)) Lisäksi jooga auttoi muutenkin tuntemaan muuttuvaa kroppaa ja helpotti tukalaa oloa.



Minulla nimenomaan oli avuksi se synnytyksen suunnittelu ja valmistautuminen. Halusin ottaa selvää, mitä vaihtoehtoja on lääkkeettömään kivunlievitykseen ja tärkeää oli myös valmistautua siihen, että on menossa " tuntemattomaan" , eihän voi tosiaan tietää etukäteen synnytyksen kulusta. On hyvä oppia etukäteen tavat, millä rentoutua, sillä synnytyksessä kipu voi tosiaan yllättää, eikä siinä tilanteessa ehkä enää pysty ottamaan neuvoja vastaan, kun sen sijaan on opetellut rentoutumisen, hengityksen ym. etukäteen hyvin, ne voi ottaa käyttöön " selkärangasta" ilman, että tarvitsee opetella uutta. Valmistautuminen ja sunnittelu ei siis tarkoita käsikirjoituksen laatimista.



Ainoa asia, joka minut tosiaan yllätti synnytyksessä oli se, että se voi kestää niin pitkään, 1,5 vrk säännöllisiä supistuksia ja pitkähkö ponnistusvaihekin. Koko ajan tuntui kuitenkin, että hallitsen tilanteen ja selviän kivusta, supistus kerrallaan, hetki kerrallaan. Ajantaju katosi kokonaan, elin vain sitä hetkeä. Ilokaasua kokeilin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, joten jäi kokeiluksi. Muuta lääkkeellistä kivunlievitystä ei ollut, sen sijaan suihku, jumppapallo, miehen hierominen / painaminen, nojaaminen, liikkuminen, allas, hengittäminen, äänenkäyttö, kaikki olivat avuksi. Supistusten aikana hengitin syvään ja laskin hengityksiä - minulle sopi näin, joillakin on supistusten aikana helpompi hengittää lyhyemmin ja pinnallisemmin.



Tähän lääkkeettömyyteen on minulla monta syytä, mm. vauvan ja oma hyvinvointi ja halusin koko ajan tuntea, mitä kropassa tapahtuu. En ole mikään ehdoton epiduraalien ym. vastustaja, jos vain pystyn, haluan niitä välttää. Mahdollista haittaa niistä on, eikä ole mahdotonta, että niillä olisi pitkäaikaisvaikutuksiakin. Lisäksi olen hiukan toimenpidekammoinen, eli minun on helpompi kestää sisältä päin tulevaa vaaratonta kipua kuin sitä, että joku vaikkapa leikkaa tai pistää minua..



Onneksi kätilö antoi minulle tukea valinnoissani ja ehdotti itse monenlaisia hyviä asioita. Minua kuunneltiin, eikä painostettu, sain myös synnyttää toiveeni mukaisesti veteen. Synnytyssairaalana Porvoo, joka saa minulta kyllä täydet pisteet.



Tulipas pitkä tarina, en ole paljon tätä asiaa mainostanut ja vain pyydettäessä kertonut synnytyksestä, sillä jotkut ihmiset tuntuvat tosiaan suhtautuvan negatiivisesti siihen, että kieltäytyy lääkkeistä, niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin...



Ap, suunnittele ihmeessä, ei mielestäni mene hukkaan :) Ja harjoittele sitä, että voit elää vain sitä hetkeä, rentoutua ja " mennä mukaan" , ettei pelästy ja vastusta kipua.

etukäteen suunnittellut synnytystä oikein mitenkään. Lähinnä ajattelin, että katsotaan mitä tuleman pitää...



Synnytys lähti käyntiin verenvuodolla (joka ei alkuvaiheessa ollut kovin runsasta) ja suppareilla (jotka eivät olleet missään vaiheessa säännöllisiä). Katseltiin illan aikana kotona pari leffaa ja välillä nousi suppareiden ajaksi istumaan soffan reunalle... Tässä vaiheessa suppareita tuli n. 10-20min välein. Mentiin suihkuun ja supparit tuli minuutin välein, joten takaisin soffalle ja supparit tulivat pidemmillä väleillä. Ajateltiin illlalla mennä nukkumaan, joten kävin vielä iltapissalla jolloin tulikin verta aika reippaasti, joten päätettiin lähteä synnärille.

Synnärille ehdittyämme olin 4cm auki, päästiin saliin ja kävin vessassa ja olo oli sellainen, että nyt tarttis jotain. Olin jo 8cm auki ja enpä saanut sitä " jotain" . Ilokaasua kokeilin tässä vaiheessa, mutta en oikein osannut hengitellä sitä oikeaan aikaan kun supparit tulivat miten sattuu... Sitten tulikin ponnistamisen tarve ja ponnistusvaihe kesti (muistaakseni) n. ½ tuntia ja ponnistin kyljelläni (olin kyljelläni, kun alkoi ponnistuttaa enkä siitä enää oikein jaksanut/halunnut/tajunnut siirtyä mihinkään). Synnärillä ehdimme olla 1h 40min kun poika oli maailmassa.

Synnytyksen jälkeen kätilö kehui mua luomusynnytyksestä! Olihan se kiva kuulla. Kyllähän ne supparit olivat prkl:n kivuliaita automatkalla (kesti yli ½h) ja sairaalassa, mutta silti oli hienoa kun on synnyttänyt luomuna =)



Ehkä parasta on kuitenkin se ettei suunnittele liikaa synnytystään vaan ' heittäytyy virran vietäväksi' ja katsoo mitä tuleman pitää. Itse mietin olisikohan tuo ponnistusvaihe ollut lyhyempi, jos olisi ollut kivunlievitystä käytössä... Silloin tuntui ettei se vauva tule ikinä ulos ja vaan sattuu ja ponnistuttaa (varsin outo tunne)... Mutta ei se puoli tuntia loppujen lopuksi pitkä aika ole...



Onnea synnytykseen!

Kiitos taas hyvistä vinkeistä.



Ja vielä niille tai sille, joka jotain kommentoi tuosta kipupuolesta. Tämä ajatteluni pointti ei ole tainnut selvetä ihan kaikille - monet ovat sen tosin ymmärtäneet. En odotakaan mitään ns. unelmasynnytystä, helppoa ja kivutonta, mutta itsensä hallitsemiskeinoilla olen siihen lähtemässä. Missään vaiheessa en ole ajatellut, etteikö se sattuisi ja etteikö yllätyksiä voisi tulla. Olen varautunut kenties elämäni pahimpaankin kipuun, mutta en ajattele että se automaattisesti on sitä, voihan olla ettei se satukaan, joten pelkäämään en ala. Rennolla ja reippaalla asenteella synnyttämään menossa. Enhän ole sitä ennen kokenut, joten en tiedä millaista kipu on ja miten juuri minä sen tunnen. Ehkä se sattuu ihan mielettömästi, mutta lähden siitä, että kipua voi kestää ja hallita. Se, onnistuuko siinä, on sitten toinen juttu, mutta yritän ainakin. Se kipu on kuitenkin vain hetkellistä ja loppuu aikanaan.

tulethan sitten kertomaan miten meni. Jokaisella on omat toiveet ja odotukset synnytyksestä mutta loppujen lopuksi olemme kuitenkin luonnon ja joskus lääketieteenkin armoilla emmekä pysty vaikuttamaan kaikkiin asioihin. Tsemppiä synnytykseen :o)



T. Olivera ja poika 6pv (omana toiveena oli siis nimenomaan epiduraali. Sen ajoitus meni täysin nappiin ja olin täysin kivuton - n. 12 tuntia- lukuunottamatta siis vain kotona kärvistelytyä aikaa jolloin aukenin 3cm:iin ja ponnistusvaihetta. Aivan upea kokemus jonka tuloksena siis terve potra 9-pisteen poika)

ettei kivuliaasta ' luomusynnytyksestä' saa sen korkeampaa kruunua kuin lääketieteen avuin helpotetustakaan. Joskus vain tuntuu että fanaatikoilla on tälläinen ajatus- ei siis kannata tuntea huonoa omaa tuntoa jos sen epiduraalin joutuu ottamaan.