Kokemuksia psykoosista ja siitä toipumisesta

lääkkeet vaikuttaa miehen erektioon?



Mies syönyt nyt jonkin aikaa psyykoosin jälkeen lääkkeitä ja no, ei enää meinaa seisokkia tulla millään. Painokin on noussut sen 15 kiloa aika nopeasti

Sekä haluun että kykyyn. Annosta laskemalla voi tilanne korjaantua, mutta sivuvaikutus tuo on.



Olantsapiini kyseessä?

Alkuun oli Lamictal, sitten kokeiltiin Debrakinea, sit oli jotain muuta ja nyt on joku neljäs.



Kun ei oikein mikään sovi, mies käy kuitenkin töissä ja on saanut elämästä kiinni.



Mutta häntä itseään ahdistaa nuo erektiovaikeudet.

Sairastuin 2 v sitten psykoosiin ilmeisesti keuhkokuumeeseen saamani kortisonin takia. En nukkunut 5 vrk:n aikana juuri yhtään, olin käynnissä kjuin Duracell-pupu kaiken aikaa. Lopulta aloin nähdä uskonnollisia harhoja, vaikken ole uskonnollinen ihminen. Jouduin hoitoon, sitä kesti kaikkiaan 7 viikkoa. Minulle sanottiin, että psykoosi oli raju, mutta että sellaisesta parantuu ehkä parhaiten. Sain monien kokeilujen jälkeen pyskoosin hoitoon Truxalia, joka minulle auttoi todella hyvin. Söin sitä vähän yli vuoden. Olen mielestäni toipunut kokemastani todella hyvin, vaikka se kamala kokemus olikin. Minulla vaan on merkintä lääkäreitten papereissa, ettei minulle saa antaa kortisonia. Läheisten tuki sairauden aikana oli todella tärkeä. Mieheni kävi katsomassa minua joka päivä, joka ajomatka oli aika pitkä. Ensin minulle tuli sairaalasta päästyäni pelkotiloja, en mm. uskaltanut olla yksin kotona. Kuolmanpelko oli suuri, johtuen ehkä niistä uskonnollisista harhoista. Nyt elämän on aivan normaalia, olen ollut jo 3 ulkomaanmatkallakin sairastumiseni jälkeen ja kaikki sujui ihan normaalisti. Voimia sulle ja kärsivällisyyttä, kyllä se aikanaan helpottaa.

Olen 15 v ja olen ollut 2kk hoidossa ja vielä ollaan. Näen sumuisesti välillä ja tulen helposti levottomaksi, jos jokin asia ei kiinnosta.

[quote author="Vierailija" time="21.11.2013 klo 20:21"]

Olen 15 v ja olen ollut 2kk hoidossa ja vielä ollaan. Näen sumuisesti välillä ja tulen helposti levottomaksi, jos jokin asia ei kiinnosta.

[/quote]

Varmaan olo on kuitenkin jo parantunut alkutilanteesta? Tsemppiä toipumiseen!

Itsellänikin on vähän samanlainen kokemus psykoosista, melko rankka prosessi mutta muutti elämän paremmaksi. Olen itsetuntoisempi ja rohkeampi ja kuuntelen sisimpääni paremmin. Uskon että psykoosi johtuukin siitä että ihminen ei kuule kunnolla sisintään ja elä sen mukaan.

Hei, sairastan psykoosia. Ensimmäiset oireet tulivat n.4 vuotta sitten. Jouduin pakkohoitoon itseasiassa niihin aikoihin kun olet kirjoittanut viestisi. Pakkohoito oli kuin vankilassa olisi ollut mutta et vain tiedä milloin pääset pois. Aluksi määrätyt lääkkeet tekivät tuon aikaisemmin mainitun zombie efektin ja samankaltaisia oireita myös erittäin tuskaisia kipuja. Lääkkeen vaihdossa kesti aikansa, itse pakkohoito kesti 3kk. Paikkana suljettu osasto oli mitä masentavin ja muutamia vittumaisia hoitajia ja lääkäreitäkin siellä oli. Se pisti ensimmäistä kertaa toivomaan olevansa kuollut. Hoidon aikana lihoin 35 kiloa, joten uudemmat lääkkeet myös aiheuttivat sivuvaikutuksia. Lopulta suuri läpimurto toipumisessani oli varmasti se että tajusin itse olevani hullu. Sen jälkeen oireet katosivat miltei tyystin. Hoidon loputtua oireet katosivat kokonaan, mutta ilmeni jtn muuta. Masennusta, väsymystä,saamattomuutta ja heikentynyt libido. Ja se on varmasti lääkkeiden sivuvaikutusta(joita siis avohoidossa minuun pistetään). Nyt olen tehnyt päänsisäisiä muutoksia ja niillä pystynyt vaikuttamaan masennukseen. En ole koskaan käyttänyt masennuslääkkeitä tai käynyt psykoterapiassa. Olen käyttänyt satunnaisesti huumausaineita elämäni aikana ja olen huomannut että etenkin kannabis suurina määrinä aiheuttaa jonkinasteisia harhoja, muuten siis oireeton. Nyt hankaluuksia ollut hoitohenkilökunnan kanssa kun haluaisin vaihtaa lääkityksen muodon. Täälläpäin ainakin mielenterveyshoito on ala-arvoista, ei arvosteta potilaan omaa näkemystä tai mielipidettä ja pidetään ala-arvoisena ei edes ihmisenä välillä tuntuu. En luota lääkäreihin ne puhuvat ja tekevät mitä sattuu ja myös osa hoitajista on täysiä mulkkuja. Haluan pois hoidosta ja syödä lääkkeeni kiltisti kotona. Piikkilääkitys on epämiellyttävää ja rajoittavaa. En pysty sen takia elämään kuten haluan. Jos todetaan hulluksi voi joutua vaikka loppuelämäkseen laitokseen jos tekee rikoksia voi joutua vankimielisairaalaan jossa elinkautinen voi todellakin olla koko elämän pituinen. Vaikeeta on ollut mutta etenkin omaiset ovat olleet tukena ja se on ainoita asioita mitkä auttoivat kestämään pakkohoidon(ihme että viitsivät kaiken sen paskan jälkeen mitä heille aiheutin). Mielisairaala ei minun kohdallani ollut hyvä kokemus mutta nykyisin ajattelen että se oli vaan "minor setback". Muista olla miehesi tukena hän varmasti tarvitsee sinua(vaikka oliskin jo terve:)).

se libido on btw jotenkin kummassa on palautunut normaaliksi..

Lääkityksen lopettaminen (injektiolääkitys) normalisoi elämäni ja tunnen itseni nyt täysin terveeksi. Minulle määrättiin sairaalassa elinikäinen neurolepti-injektiolääkitys, mutta lopetin sen 6 kk sitten koska en ole enää pakkohoidossa eikä mitään oireita enää ole. Luin, että injektiolääkityksen ainoa indikaatio on skitsofrenia, mitä minulla ei ole. Lääkityksen aikana menin alkoholin kanssa täysin sekaisin päästäni. Osastolla kaikki muut potilaat ihmettelivät, että mitä sä täällä teet, eihän sussa oo mitään vikaa. Lopetin terapiankin pysyvästi, koska se oli ainaista riitelyä. Kuitenkin minulle määrättiin pysyvä työkyvyttömyyseläke ja invalidivähennys 100 % tuloveroista. Nykyään hoidan lapsia kotona.

Itsellä psykoosin takana oli todella rikkinäinen yläaste ja lukioaika. Noiden vuosien jälkeen pidin itseäni ihan roskana ja jotenkin vaan sinnittelin eteenpäin. Sitten kun eräänä päivänä olin saanut amk-opintoni valmiiksi sain nuo painavat sanat mieleeni. Herralla on suunitelma minua varten. Kerrankin joku perusteli miksi minä olin tärkeä. Kokemus oli niin suuri että menin tapahtumasta psykoosiin. Kaikenlaista on ollut sen jälkeen mutta minulle oli portti parempaan elämään.

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka sittemmin diagnosoitiin psykoottiseksi masennukseksi. Masennuksesta toipuminen kesti pari vuotta, mutta harhat, näkö- ja kuuloharhat  jatkuivat senkin jälkeen ja niitä oli usein. Tunnistin ne kuitenkin harhoiksi.  Käytin määrättyä masennuslääkitystä vielä aika pitkään masennusoireiden häivyttyä (uuden masennuksen pelossa) mutta päätin sitten lopettaa ne, ja lopetus sujuikin hyvin. Siihen lääkkeen (Ixel) lopettamiseen loppuivat harhat. Luin jälkeenpäin Pharmacasta, että ko. lääkkeen haittavaikutuksiin luetaan harhat ja hallusinaatiot. Eli minulla ei todennäköisesti ollutkaan psykoottista masennusta, vaan kaikki oli vain lääkkeen haittavaikutuksia. 

Hei vaan kaikille joillekka psykoosiin sairastuneen läheiset ovat kokeneet.

Miksi nyt ja taas ???

Ainoa selitys on että poikani lakkasi lääkkeiden syönnin.

Tässä nyt poikani on ollut 6 viikkoa Pitkänniemen sairaalassa ja huomenna tulee osaston vaihto toiseen.

Elikkä tulee varmaankin pitkä hoito jakso.

Me Äiti/Isä olemme aikas lailla äärirajoilla ja väsyneitänyt tämän sairauden kanssa.

Tiedämme että poikamme tulee kuntoon taasen kunhan lääkitykset alkavat vaikuuttaa ja löytyypi se rauha ja tasapaino.

Kunha poikan tulee ns. järkiinsä kysyn että miksi hän haluaa Pitkänniemen sairaalaan......

Itse hän on jo sanonut että ei halua tänne mutta niinhän aina tulee käymään kun lakkaa ottamasta lääkkeensä.



Nimimerkillä:Väsyneet vanhemmat !!!!

nuorena kaksi psykoosia, ja sen jälkeen ei ole ollut koskaan. Hoito sairaalassa oli ekalla kerralla kuukausia, toisella 4 viikkoa, kai koska toisella kerralla läheiset tunnistivat tilan nopeasti eikä ehtinyt mennä pahaksi.

Olen muuten myös ollut treffeillä miehen kanssa, jonka avioliitto päättyi hänen psykoosiinsa. Menestyvä juristi, jolla prakasi yksi kaunis päivä kunnolla. Mies oli todella reilu ja avoin asian kanssa, vaikka esim. vaimo oli ottanut eron hänen ollessaan sairaalassa, vaimo vaan ei kestänyt, että entinen elämä, rahat ja muu tyssäsivät siihen. Kun kävimme treffeillä, mies oli ihan tasapainossa, ja tuli selväksi, että hän oli kokenut samalla valtavan elämänmuutoksen, ymmärsi ettei aiemmalla rahalla ja menestyksellä olekaan mitään väliä, ja oli pikemminkin onnellinen, että psykoosi "pysäytti" hänet. Ihan loistava tyyppi, jollakin tapaa hieman erikoinen ja ihailtava avoimuudessaan asiasta. Myöhemmin kuulin hänen menneen uusiin naimisiin ja olevan onnellinen, henkilö jäi loppuelämäkseni mieleeni asenteellaan. Vaikka se, mitä tapahtui ennen sairaalaan joutumista, ei tosiaan ollut kaunista kuultavaa. Hän oli ollut hoidossa lähemmäs vuoden. Pidän ko. ex-vaimoa aika raukkamaisena paskahousuna, myötä ja vastamäessä on se lupaus, eikä sairasta jätetä.

taisi olla mt-ongelmaisen epätoivoinen yritys kirjoittaa tarina siitä kuinka skitsoa ei jätetä...

Itse olisin kuollut jos olisin jäänyt suhteeseen psykoosiin sairastuneen eksän kanssa. Ex nimittäin ei koskaan parantunut täysin vaan seuraavan kohtauksen iskettyä tappoi silloisen tyttöystävänsä.

Luojan kiitos, itse en jatkanut suhdetta enää miehen seottua. Meillä ei onneksi ollut lapsiakaan.

Edelleenkin nuoret joutuvat psykoosihoitoon Asperger-piirteiden vuoksi. Kaikki ei ole psykoosia, vaikka siltä näyttää.

Lapsena jouduin osastohoitoon vastoin omaa tai vanhempien tahtoa. Asperger-piirteitä pidettiin psykoosin merkkinä. Minut leimattiin idiootiksi ja kehitysvammaiseksi. Nyt olen kuitenkin ylioppilas. Tarinani on hämmästyttävän saman kaltainen, mutta oikea diagnoosi ei ollut psykoosi, vaan Asperger. Aivan kuten myös tämä:

http://autisticjungle.blogspot.fi/

Hienoa että olet selvinnyt! Tsemppiä sulle ja onnea elämässä!

[quote author="Vierailija" time="04.04.2014 klo 22:33"]

[quote author="Vierailija" time="04.04.2014 klo 22:17"]

Voivatko nämä olla psykoosin tai skitsofrenian ennakko-oireita? Musta on jo puolen vuoden ajan tuntunut todella epätodelliselta. Tai siis ehkä lähinnä kaikki itseni ulkopuolinen tuntuu epätodelliselta. Olen myös jokseenkin vainoharhainen ja keskittymiskykyni ja jaksamiseni on selvästi heikentynyt. Käyn masennuksen takia terapiassa ja kun mainitsin näistä asioista terapeutilleni, hän lähinnä tuntui vähättelevän asiaa...

[/quote]

Googleta depersonalisaatiohäiriö. Myös lääkkeet voivat aiheuttaa tuollaisia oireita. Niin kauan kuin huomaat itse jotain olevan vialla, voi saada nopeasti apua.

Joskus kannattaa myös vaihtaa lääkäriä, jos tuntuu ettei hän ole tilanteen tasalla.

[/quote]

Derealisaatio. 

Minä olen kärsinyt psykoottisista oireista nyt pari vuotta. PErhetilanne oli tosi vaikea jo vuosia: pienet lapset, koko perheen elattaminen ja lasten hoito kaikki olivat olleet pääasiallisesti minun vastuullani, ja sitten päälle mies ihastui toiseen. Minä tipahdin aivan täysin, enkä kahteen vuoteen yhtään edes pystynyt tajuamaan että miksi, mitään yhteyksiä. Minä vain sain kauheita traumaperäisiä flasbakkeja, kuulin jatkuvalla syötöllä musiikkia vaikka oli hiljaista, olkapäälläni istui toisinaan lintu, toisinaan huoneen nurkkaan ilmestyi meri tuoksuineen päivineen. Säpsähtelin ja niin pois päin. Töissä kävin koko ajan, oli pakko koska perhe. Tosin otin osittaista hoitovapaata, täydestä päivästä en olisi selvinnyt millään. Huonosti tosin meni, ja työkykyselvitykset ovat nyt meneillään.

Ihan viime viikkoina vointi on paranutunut. Ei ole ollut harhoja ja alan vähän käsittää mitä on tapahtunut. Yritän alkaa pitää puoliani, ettei kaikki vastuut kaatuisi minun niskoihini, vaikka tilanne onkin edelleen kotona hyvin vaikea. Jotakin täytyy yrittää, jos vaikka harhat jäisivät kokonaan pois niin se olisi...kummallista. Ne ovat olleet niin arkipäiväisiä jo pitkään.

[quote author="Vierailija" time="07.03.2010 klo 22:33"]nuorena kaksi psykoosia, ja sen jälkeen ei ole ollut koskaan. Hoito sairaalassa oli ekalla kerralla kuukausia, toisella 4 viikkoa, kai koska toisella kerralla läheiset tunnistivat tilan nopeasti eikä ehtinyt mennä pahaksi.


Olen muuten myös ollut treffeillä miehen kanssa, jonka avioliitto päättyi hänen psykoosiinsa. Menestyvä juristi, jolla prakasi yksi kaunis päivä kunnolla. Mies oli todella reilu ja avoin asian kanssa, vaikka esim. vaimo oli ottanut eron hänen ollessaan sairaalassa, vaimo vaan ei kestänyt, että entinen elämä, rahat ja muu tyssäsivät siihen. Kun kävimme treffeillä, mies oli ihan tasapainossa, ja tuli selväksi, että hän oli kokenut samalla valtavan elämänmuutoksen, ymmärsi ettei aiemmalla rahalla ja menestyksellä olekaan mitään väliä, ja oli pikemminkin onnellinen, että psykoosi "pysäytti" hänet. Ihan loistava tyyppi, jollakin tapaa hieman erikoinen ja ihailtava avoimuudessaan asiasta. Myöhemmin kuulin hänen menneen uusiin naimisiin ja olevan onnellinen, henkilö jäi loppuelämäkseni mieleeni asenteellaan. Vaikka se, mitä tapahtui ennen sairaalaan joutumista, ei tosiaan ollut kaunista kuultavaa. Hän oli ollut hoidossa lähemmäs vuoden. Pidän ko. ex-vaimoa aika raukkamaisena paskahousuna, myötä ja vastamäessä on se lupaus, eikä sairasta jätetä.
[/quote]
Peukutin paranemisen ja elämänmuutoksen vuoksi, alapeukkua olisin antanut exän mollaamisesta? Mistä sinä tiedät kuinka kauan suhde on kärsinyt ennen viimeistä niittiä? Psykoosi on usein yllätys vain sairastuvalle, läheinen on nähnyt alamäen jo pitkään. Tässäkin exä on voinut yrittää rauhoitella jo pidempään ja hänen elämänsä on saattanut olla vuosiakin katkolla "menestyjän" vahinkoja paikkaillessa. Psykoosi ja sairaalaan passitus voi olla se viimeinen hetki kun ylikuormitettu läheinen on osannut lähteä. Sairasta ei pidä jättää yksin ei, mutta ei voi myöskään vaatia muita uhraamaan omaa elämäänsä. Selvästikin ero oli hyväksi psykoosipotilaallekin, exä taisi toimia oikein.

[quote author="Vierailija" time="09.09.2015 klo 21:57"]Minä olen kärsinyt psykoottisista oireista nyt pari vuotta. PErhetilanne oli tosi vaikea jo vuosia: pienet lapset, koko perheen elattaminen ja lasten hoito kaikki olivat olleet pääasiallisesti minun vastuullani, ja sitten päälle mies ihastui toiseen. Minä tipahdin aivan täysin, enkä kahteen vuoteen yhtään edes pystynyt tajuamaan että miksi, mitään yhteyksiä. Minä vain sain kauheita traumaperäisiä flasbakkeja, kuulin jatkuvalla syötöllä musiikkia vaikka oli hiljaista, olkapäälläni istui toisinaan lintu, toisinaan huoneen nurkkaan ilmestyi meri tuoksuineen päivineen. Säpsähtelin ja niin pois päin. Töissä kävin koko ajan, oli pakko koska perhe. Tosin otin osittaista hoitovapaata, täydestä päivästä en olisi selvinnyt millään. Huonosti tosin meni, ja työkykyselvitykset ovat nyt meneillään.

Ihan viime viikkoina vointi on paranutunut. Ei ole ollut harhoja ja alan vähän käsittää mitä on tapahtunut. Yritän alkaa pitää puoliani, ettei kaikki vastuut kaatuisi minun niskoihini, vaikka tilanne onkin edelleen kotona hyvin vaikea. Jotakin täytyy yrittää, jos vaikka harhat jäisivät kokonaan pois niin se olisi...kummallista. Ne ovat olleet niin arkipäiväisiä jo pitkään.
[/quote]
Hurjasti tsemppiä sinulle!! Kumpa voisit levätä jossain välissä, onko isovanhempien tai vaikka ystävien mahdollista auttaa?