Lue keskustelun säännöt.
Äitini pyysi minulta yhtä asiaa, en puhu hänelle, mitä teen?
20.06.2015 |
Eli en ole enää puheväleissä äitini kanssa. Äiti ei tätä halua tajuta. Mies on ja on sanonut äidlleni, että viestit miehelleni, ei minulle, että äiti siis jättää minut rauhaan.
äiti ei ole tätä kuitenkaan kunnioittanut, vaan on kerran viestitellyt mulle kysyen kuulumisia. Surullistahan se on, että tähän on tultu, mutta hänelle on annettu monta tilaisuutta ymmärtää, miten kohdella minua niin, ettei pahoita mun mieltä ja kun ei halua ottaa mitään onkeensa niin katkaisin välit.
Mutta nyt mietin, mitä teen, kun äiti lähestyi minua ehdottaen, että hän ja eräs sukulaisensa jonka mäkin tunnen lapsuudestani, tulisivat meille käymään myöhemmin kesällä. Tai vaihtoehtoisesti niin, että näksimme kaikki äitini luona. Tämä sukulainen haluaa kuulemma nähdä lapseni.
En halua heitä meille, meillä on tosi sotkuista. Tavallaan siinä olisi se hyvää, että kun äiti on aina lytännyt minua aiheesta ja häpeää minua siksi, niin saisi hävetä sitten oikein kunnolla. Mutta ei se nyt olisi kivaa sitä sukulaista kohtaan tulla meille enkä jaksaisi siivota juurikaan.
Mä en halua mennä äidilleni. Se olisi sitten vain teatteria että välimme ovat muka kunnossa, sitä se on ollut tähän asti ja se teatteri on nyt minun osaltani loppu.
Mietin, että ehkä mies menisi vain lasten kanssa. Sekin harmittaa, koska ei heille nyt varmaan tämä sukulainen niin tärkeä ole. Ajomatkaaakin on reilusti toistasataa km suuntaansa.
Vielä tuli mieleen valkoinen valhe, mutta en vaan haluaisi lähteä sillekään tielle. Eli sanoisin, että olemme silloin juuri matkoilla. Mitä te tekisitte?
Kommentit (694)
Niin, onko ihmisessä vikaa, jos toimintakyky on alentunut eikä hän kykene tavanomaisesti pitämään elämän perusasioista huolta? Vika on aika arvoväritteinen termi, mutta jotain sellaistahan ihmisen henkisissä voimavaroissa tuolloin on, mihin olisi hyvä saada ulkopuolista apua, jotta ne kohenisivat ja ihminen jaksaisi selvitä arjesta ja sen askareista. On ymmärrettävää, että rajattomasti käyttäytyvä vanhempi saa kutistettua lapsensa ja aiheuttavan monenlaisia hankaluuksia, sillä vanhemmat vaikuttavat suuresti siihen, miten lapsi kokee itsensä, muut ihmisen ja ylipäätään elämän ja maailman ympärillään. Jos joutuu koko ajan asemaan, missä omia rajoja rikotaan ja niitä joutuu aggressiivisesti puolustamaan, se vie voimavaroja muulta. Jotkut äidit ja isät vaurioittavat lastaan, aikuistakin lastaan. Joskus välimatkan pitäminen ja välien katkaisu on ainoa tapa suojella itseä siten, että pystyy jatkamaan elämäänsä toimintakykyisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:24"][quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:09"]
Olen tuo joka kertoi olevansa epävakaa ja haluan jatkaa, että oma äitini ei jaksanut siivota, ja kärsin sen seurauksista yhä. Kavereita meillä kävi mutta hävetti niin paljon kun he ihmettelivät että miksi meillä ei siivota koskaan. Oli outoa käydä heidän luonaan ja nähdä että joidenkin mielestä on normaalia ettei tavaraa ole lattioilla ja pöydät täynnä notkumassa ja että astioita ei ole joka huoneessa likaisina. Olen 27 ja vasta nyt oppinut joten kuten siivoamaan. Ymmärrän miksi äitini ei siivonnut ja ymmärrän miksen itse ahdistuksen ja masennuksen ja kaikkien hirveiden ongelmieni takia jaksanut siivota. Mutta jos niitä lapsia on niin se on vaan aivan pakko tehdä ihan lapsen terveydenkin takia. Mulle auttoi sellainen systeemi, että siivosin 5 minuuttia, ja pidin tunnin tauon, sitten taas 5 minuuttia. Hyvinä aikoina lisäsin siivousaikaa ja pienensin taukoaikaa. Nyt pari vuotta ton systeemin jälkeen jaksan masentuneenakin siivota 15min 30min tauoilla. Ei mun koti ole vieläkään mikään sellainen että vois ottaa blogikuvia. Lattiat pesin viimeksi tammikuussa. Mutta ainakaan se sotkun määrä ei kasaudu ja ahdista ihan koko ajan, ja ainakaan en vihaa itseäni kun en siivoa kun teen edes jotain sen eteen. Ok, en ole siisti, mutta se ei ole mikään joko-tai -asia että joko täysin steriili tai sitten omassa ulosteessaan nukkuva.
[/quote]
Joo mä ymmärrän ton, se onkin ihan valaisevaa, miten lapset sen kokee, kun ei siivota. En olis ilman samaa kokeneiden kuvauksia osannut sitä kyllä arvata, kun mulle kaikki kaikessa on se, ettei kukaan huuda vihassa. Ihan sama mulle, vaik äiti ei ois siivonnu, mutta siis eihän toi oo kivaa. Mut ei mulla tosiaan oikein kavereita käynyt, äiti katkoi siipiä niiltäkin ystävyyksiltä, tahattomasti tietenkin mutta luuli kouluttavansa minusta tottelevaisen kun moitti. Ajatteli että kun moittii niin otan sen kirityksenä ja haluan tehdä parhaani. Kävi kuitenkin niin, että mä uskoin joka latistavan sanan ja aloin murehtia että minussa on vikaa. Koulussa mulla kuitenkin oli kavereita, onneksi. Mutta kuinka he nyt ois mun luo viitsineet tulla ajattelin jne.
Meille nyt voi silloin tällöin lasten kaverit tulla, jos lapset raportoi häpeävänsä, niin eiköhän mies siivoa sit isommin, että elämä jotenkin jatkuu. Ja voihan olla, että itsekin taas palaan siivoamaan jonkin verran ja vähitellen.
ap
[/quote]
Lapset tuskin sulle sitä kertoisivat. Ei mekään kerrottu. Mitä mieltä oot tosta minuuttisysteemistä? Teen sen joskus itse niin että laitan yhden tai useamman biisin soimaan ja siivoan tasan niiden ajan. Joskus tosin jään ajatuksissani siivoamaan pidempään kun musiikkia jää kuuntelemaan.
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:19"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:1. selvitä asiasi. [/quote] Asiaa!!
[/quote]
Ei ongelmat äidin kanssa mitenkään ole syy päästä minnekään laitokseen. En ole edes masentunut, ellei elämäntilanteen aiheuttamaa kuormitusta lasketa sellaiseksi. Mä tarttisin vain tukea ja rakkautta, se on ainoa asia, joka mua auttaisi ja parantaisi. Luulin, että sitä sais omalta äidiltä, mutta vappuna eskaloitui se, että äiti huutaa mieluummin koko maailmaan, että hänen tyttärensä ei siivoa, kuin auttaa ja rakastaa minua.
ap
[/quote] ap etkö ole sitä tarvitsemaasi rakkautta ja tukea saanut mieheltäsi?? Vissiin et.. ja lapsiltasi? Vissiin et.. isältäsi? Puhut vain äidistäsi, missä rakastava ja huolehtiva isäsi on ollut koko elämäsi?
Sulla on kans se, että olette voineet äitis kanssa puhua asioista! Ei mun äiti laskeudu mun tasolle ollenkaan. Onhan meilläkin kausia ollut, että ollaan oltu etäämmällä, mut ei mikään oo muuttunut. Nyt kun sain lapsia niin tietysti lähennyttiin, kun se lähtötilanne oli vähän sellainen aselepo, mutta kun mulle tuli kriisiä niiden syiden, joihin en tässä mee, joidwn takia elämää ei yks kaks kaikin osin voinutkaan hallita, takia, niin suhde kriisiytyi viimeistään. Aiemminkin oli vähän että kun ei puhuta siitä tästä tai tosta niin voidaan kahvitella, mutta enää ei mitään.
Olen minäkin sanonut äidilleni kauheita asioita, mutta ei hän niitä koskaan muistuttele, eikä kaivele. Eli se ei ole syy, että hän haluais olla ymmärtämättä mua. Ehkä tai siis varmastikaan hän ei vaan pysty. Toetenkin ymmärtämistä pitäisi tapahtua molempiin suuntiin, mutta miten mä otan ekan askeleen, kun se, mitä mun pitäis ymmärtää on "sinä pilaat lastesi elämän". Aha?
Ja ei mua ainakaan päällisin puolin kaduta, että oon huutanut kauheitakin asioita. Kuin myös! En oo tehnyt MITÄÄN, MITÄ SE EI OIS TEHNY MULLE. Siis kärsimyksen tasolla. Mä en ole vastuussa siitä, että hän kaivaa verta nenästään itse, mä mottaan sitten ja ei tippaakaan kaduta. Aloitetaan rauhanneuvottelut ja katsotaan sit uudelleen. Mut jos ei käy, niin aiemmin se oli raivarit, nyt se on tipautus veke mun elämästä. Good bye, tää onkin paaaljon parempi näin, mun ei tarvii enää pahentaa itseäni haukkumalla sua. Mä voin nyt vain hymistellä enkelinä, että en tee sulle mitään pahaa. En kyllä hyvääkään mutta milloinkas sä oisit sille tilausta tehnyt?
ap
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:28"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:24"][quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:09"] Olen tuo joka kertoi olevansa epävakaa ja haluan jatkaa, että oma äitini ei jaksanut siivota, ja kärsin sen seurauksista yhä. Kavereita meillä kävi mutta hävetti niin paljon kun he ihmettelivät että miksi meillä ei siivota koskaan. Oli outoa käydä heidän luonaan ja nähdä että joidenkin mielestä on normaalia ettei tavaraa ole lattioilla ja pöydät täynnä notkumassa ja että astioita ei ole joka huoneessa likaisina. Olen 27 ja vasta nyt oppinut joten kuten siivoamaan. Ymmärrän miksi äitini ei siivonnut ja ymmärrän miksen itse ahdistuksen ja masennuksen ja kaikkien hirveiden ongelmieni takia jaksanut siivota. Mutta jos niitä lapsia on niin se on vaan aivan pakko tehdä ihan lapsen terveydenkin takia. Mulle auttoi sellainen systeemi, että siivosin 5 minuuttia, ja pidin tunnin tauon, sitten taas 5 minuuttia. Hyvinä aikoina lisäsin siivousaikaa ja pienensin taukoaikaa. Nyt pari vuotta ton systeemin jälkeen jaksan masentuneenakin siivota 15min 30min tauoilla. Ei mun koti ole vieläkään mikään sellainen että vois ottaa blogikuvia. Lattiat pesin viimeksi tammikuussa. Mutta ainakaan se sotkun määrä ei kasaudu ja ahdista ihan koko ajan, ja ainakaan en vihaa itseäni kun en siivoa kun teen edes jotain sen eteen. Ok, en ole siisti, mutta se ei ole mikään joko-tai -asia että joko täysin steriili tai sitten omassa ulosteessaan nukkuva. [/quote] Joo mä ymmärrän ton, se onkin ihan valaisevaa, miten lapset sen kokee, kun ei siivota. En olis ilman samaa kokeneiden kuvauksia osannut sitä kyllä arvata, kun mulle kaikki kaikessa on se, ettei kukaan huuda vihassa. Ihan sama mulle, vaik äiti ei ois siivonnu, mutta siis eihän toi oo kivaa. Mut ei mulla tosiaan oikein kavereita käynyt, äiti katkoi siipiä niiltäkin ystävyyksiltä, tahattomasti tietenkin mutta luuli kouluttavansa minusta tottelevaisen kun moitti. Ajatteli että kun moittii niin otan sen kirityksenä ja haluan tehdä parhaani. Kävi kuitenkin niin, että mä uskoin joka latistavan sanan ja aloin murehtia että minussa on vikaa. Koulussa mulla kuitenkin oli kavereita, onneksi. Mutta kuinka he nyt ois mun luo viitsineet tulla ajattelin jne. Meille nyt voi silloin tällöin lasten kaverit tulla, jos lapset raportoi häpeävänsä, niin eiköhän mies siivoa sit isommin, että elämä jotenkin jatkuu. Ja voihan olla, että itsekin taas palaan siivoamaan jonkin verran ja vähitellen. ap [/quote] Lapset tuskin sulle sitä kertoisivat. Ei mekään kerrottu. Mitä mieltä oot tosta minuuttisysteemistä? Teen sen joskus itse niin että laitan yhden tai useamman biisin soimaan ja siivoan tasan niiden ajan. Joskus tosin jään ajatuksissani siivoamaan pidempään kun musiikkia jää kuuntelemaan.
[/quote]
Tjaa... hankalaa, jos ei kerro. Mutta ei ne ainakaan arastele kutsua. Siis jos ei kerro, niin miten voi olettaa saavansa? Lapsiperheessä sais siivota joka päivä kaksi tuntia, et ois siistiä. Ei se auta mitään, et jaksaa 10 minuuttia päivässä. Siks en enää siivoakaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:25"]
Ja siis todellakin siellä terapiassa epävakaan suhteen painotetaan että sulla on näitä ongelmia syistä. Ja se terapia keskittyy siihen että mietitään ne syyt ja opetellaan parempia toimintatapoja niiden käsittelyyn. Tää on sama asia kuin jos sun äiti olisi sua lyönyt puukolla naamaan - väärin ja sairasta, mutta sen sijaan että kerjäät äidiltäsi anteeksipyyntöä ja apua, sun on pakko mennä sairaalaan hoitamaan se haava kuntoon koska se on joka tapauksessa sun naamassa ja sä ne arvet kannat hoidosta huolimatta.
[/quote]
Mä taas haluaisin, et jos äiti on lyöny mua puukolla naamaan, niin äiti viedään poliisikamarille, jossa haukutaan, moititaan ja ankarasti kovistellaan, että mitä helvettiä sä nainen meet hakkaamaan omaa lastasi??! Se on kuulepas väkivaltaa!!! Haluatko sä pilata hänen elämänsä, mitä?
Ja sen jälkeen syyte, ja tietenkin tuomio, jolla yhteiskunta näyttäisi minulle, että se oli väärin ja samalla äidille tietenkin myös. Pahantekijää pitää rangaista. Miettiköön sellissä tekojaan mua, häntä rakastanutta lasta kohtaan. Ja pyyäköön anteeksi, jos vielä häpeältään kehtaisi tulla mun eteen.
Näin. Se haava nyt mitää, kyllä se hoituu. Mutta rikollista ihmistä ei saa antaa vaan olla ja riehua sadistina sehän nauraa vaan kun tuut paikkauttamasta ittees, ellei joku isompi taho pistä sille kerta kaikkiaan luuta kurkkuun.
Tää ois siis mun näkemys apuni tarpeesta :) En tiedä auttaako terapia tähän.
ap
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:19"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:1. selvitä asiasi. [/quote] Asiaa!!
[/quote]
Ei ongelmat äidin kanssa mitenkään ole syy päästä minnekään laitokseen. En ole edes masentunut, ellei elämäntilanteen aiheuttamaa kuormitusta lasketa sellaiseksi. Mä tarttisin vain tukea ja rakkautta, se on ainoa asia, joka mua auttaisi ja parantaisi. Luulin, että sitä sais omalta äidiltä, mutta vappuna eskaloitui se, että äiti huutaa mieluummin koko maailmaan, että hänen tyttärensä ei siivoa, kuin auttaa ja rakastaa minua.
ap
[/quote] ap etkö ole sitä tarvitsemaasi rakkautta ja tukea saanut mieheltäsi?? Vissiin et.. ja lapsiltasi? Vissiin et.. isältäsi? Puhut vain äidistäsi, missä rakastava ja huolehtiva isäsi on ollut koko elämäsi?
[/quote]
Niin kieltämättä, samantyyppisissä asetelmissa on pistänyt silmään tämä, että yh-äiti saa myös kantaa sitä vihaa, joka kuuluisi isälle, mutta joka on osa-aikaisuudessaan vielä vakavammin hylkäävä. Minun kasvussani on ollut tärkeänä tekijänä se, että myöhäisteininä asuin isäni kanssa muutaman kuukauden, ja aloin ymmärtää hänen vikojaan, kun vieraskoreutta ei kukaan pysty ylläpitämään kuukausikaupalla pienessä asunnossa. Isässäni olikin paaaaljon puutteita, ja säälin äitiäni ne tiedostettuani.
Aapeelle tiedoksi, että tässä kohtaa keskustelussa taitaa kirjoittaa ainakin kaksi-kolme eri ihmistä aika samaan tyyliin. Minä olen ollut tässä pitkään ja ajoittain kiukkuiseen sävyyn kommentoinut tiettyjä hyökkäyksiä. Minulla on se muistisairas äiti, enkä ole epävakaa, vaikka olen nuorena seurustellut sellaisen kanssa (ja sen pohjalta epäilen, ettet sinä ole sellainen).
En tiedä kuka 261 on, mutta komeasti kirjoitettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:19"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:1. selvitä asiasi. [/quote] Asiaa!!
[/quote]
Ei ongelmat äidin kanssa mitenkään ole syy päästä minnekään laitokseen. En ole edes masentunut, ellei elämäntilanteen aiheuttamaa kuormitusta lasketa sellaiseksi. Mä tarttisin vain tukea ja rakkautta, se on ainoa asia, joka mua auttaisi ja parantaisi. Luulin, että sitä sais omalta äidiltä, mutta vappuna eskaloitui se, että äiti huutaa mieluummin koko maailmaan, että hänen tyttärensä ei siivoa, kuin auttaa ja rakastaa minua.
ap
[/quote] ap etkö ole sitä tarvitsemaasi rakkautta ja tukea saanut mieheltäsi?? Vissiin et.. ja lapsiltasi? Vissiin et.. isältäsi? Puhut vain äidistäsi, missä rakastava ja huolehtiva isäsi on ollut koko elämäsi?
[/quote]
Itsetuntoni miehen hankintaan oli nollassa ja se on kostautunut nyttemmin tunteella, että mies kyllä välittää minusta ja noin, mutta en mä hänelle koe sillä tavalla "rakas" olevani. Riippakivi vaan. Miksi hän minua rakastaakaan, jos (ilmeisesti) rakastaa? Enhän mä tee hänelle "mitään" hyvää. Mies on onnellinen lapsista. Jos mä kuolisin, niin mitä kohtaa hän jäisi kaipaamaan? Sitä, etten siivoa, sitä etten imuroi, sitä, että kun puhun puhun vain minusta, sitä, että tuen anto on yksipuolista, mä saan, hän ei. Siis mitä ihmettä hän minulla tekee??? Jos mä kuolisin niin hänen elämänsähän helpottuisi. Hän ei koe niin, tietenkään, enkä mäkään ystävätasolla, mutta rakkaus? En tunnista.
Lasten rakkaus? Samat sanat, mähän heille taakka oon, ei kai heidän kuulukaan mua rakastaa paitsi että rakastavat kai, mutta en mä "tunne" sitä. Heille en sitä sano tietenkään. ap
Vaikka isäni kai sitten hylkäsi minut tai siltä osin joo, että mun tarpeet ei hänelle sanelleet miten mua hoiti, vaan mut mahdutettiin hänen elämäänsä, niin mä sanon, että minusta välinpitämätön vanhempi on pienempi paha kuin moittiva, haukkuva ja tuomitseva. Vaikeahan näitä nyt on laittaa "paremmuusjärjestykseen(!)" mutta siis välinpitämättömässä on se hyvä puoli, että saat tehdä omia ratkaisuja. Etsiä apua sieltä, mistä sitä löydät, eikä hän tuomitse, sano, että "väärin sammutettu tai eletty" vaan saat kehittyä ja toipua itse. Toki varmasti kivinen tie, mutta oma ainakin.
Tuomitseva ja ankara vanhempi sen sijaan kertoo sinulle, mite asiat ovat. Tekee asioita väkisin puolestasi. Lyö asioita lukkoon, ei kuuntele, millainen sä olet, jopa vääristelee, väittää ja manipuloi. Lukitsee. Epäilee kykyjäsi olla itsenäinen niin että alat pian itsekin epäillä niitä. Mulle on käynyt (kai) just näin. En luota omiin havaintoihini tai ajatuksiini, esim. jos kummini sanoisi, että tapaaminen meni hyvin, miettisin vain, että hän takaraivossaan ajattelee, että vitsi mikä pelle toi on ja vaikka minustakin näyttäisi, että hän suhtautui lämpimästi niin epäilisin, että se on vain näköharhaa jne jne.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuitenkin kun olin siellä mielestäni auttoi minua kasvuun ja ne hetket oli hyviä. Hän arvosti minua ihmisenä ja normaalina, pärjäävänä.
Pystyn luottamaan miehiin enemmän kuin naisiin tai päästämään lähelleni. Enkä silti kovin lähelle.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:47"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:25"]
Ja siis todellakin siellä terapiassa epävakaan suhteen painotetaan että sulla on näitä ongelmia syistä. Ja se terapia keskittyy siihen että mietitään ne syyt ja opetellaan parempia toimintatapoja niiden käsittelyyn. Tää on sama asia kuin jos sun äiti olisi sua lyönyt puukolla naamaan - väärin ja sairasta, mutta sen sijaan että kerjäät äidiltäsi anteeksipyyntöä ja apua, sun on pakko mennä sairaalaan hoitamaan se haava kuntoon koska se on joka tapauksessa sun naamassa ja sä ne arvet kannat hoidosta huolimatta.
[/quote]
Mä taas haluaisin, et jos äiti on lyöny mua puukolla naamaan, niin äiti viedään poliisikamarille, jossa haukutaan, moititaan ja ankarasti kovistellaan, että mitä helvettiä sä nainen meet hakkaamaan omaa lastasi??! Se on kuulepas väkivaltaa!!! Haluatko sä pilata hänen elämänsä, mitä?
Ja sen jälkeen syyte, ja tietenkin tuomio, jolla yhteiskunta näyttäisi minulle, että se oli väärin ja samalla äidille tietenkin myös. Pahantekijää pitää rangaista. Miettiköön sellissä tekojaan mua, häntä rakastanutta lasta kohtaan. Ja pyyäköön anteeksi, jos vielä häpeältään kehtaisi tulla mun eteen.
Näin. Se haava nyt mitää, kyllä se hoituu. Mutta rikollista ihmistä ei saa antaa vaan olla ja riehua sadistina sehän nauraa vaan kun tuut paikkauttamasta ittees, ellei joku isompi taho pistä sille kerta kaikkiaan luuta kurkkuun.
Tää ois siis mun näkemys apuni tarpeesta :) En tiedä auttaako terapia tähän.
ap
[/quote]
Siis kuka voi alapeukuttaa tätä? Et kannata tuomiota rikollisille?
ap
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:56"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:19"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:1. selvitä asiasi. [/quote] Asiaa!!
[/quote]
Ei ongelmat äidin kanssa mitenkään ole syy päästä minnekään laitokseen. En ole edes masentunut, ellei elämäntilanteen aiheuttamaa kuormitusta lasketa sellaiseksi. Mä tarttisin vain tukea ja rakkautta, se on ainoa asia, joka mua auttaisi ja parantaisi. Luulin, että sitä sais omalta äidiltä, mutta vappuna eskaloitui se, että äiti huutaa mieluummin koko maailmaan, että hänen tyttärensä ei siivoa, kuin auttaa ja rakastaa minua.
ap
[/quote] ap etkö ole sitä tarvitsemaasi rakkautta ja tukea saanut mieheltäsi?? Vissiin et.. ja lapsiltasi? Vissiin et.. isältäsi? Puhut vain äidistäsi, missä rakastava ja huolehtiva isäsi on ollut koko elämäsi?
[/quote]
Itsetuntoni miehen hankintaan oli nollassa ja se on kostautunut nyttemmin tunteella, että mies kyllä välittää minusta ja noin, mutta en mä hänelle koe sillä tavalla "rakas" olevani. Riippakivi vaan. Miksi hän minua rakastaakaan, jos (ilmeisesti) rakastaa? Enhän mä tee hänelle "mitään" hyvää. Mies on onnellinen lapsista. Jos mä kuolisin, niin mitä kohtaa hän jäisi kaipaamaan? Sitä, etten siivoa, sitä etten imuroi, sitä, että kun puhun puhun vain minusta, sitä, että tuen anto on yksipuolista, mä saan, hän ei. Siis mitä ihmettä hän minulla tekee??? Jos mä kuolisin niin hänen elämänsähän helpottuisi. Hän ei koe niin, tietenkään, enkä mäkään ystävätasolla, mutta rakkaus? En tunnista.
Lasten rakkaus? Samat sanat, mähän heille taakka oon, ei kai heidän kuulukaan mua rakastaa paitsi että rakastavat kai, mutta en mä "tunne" sitä. Heille en sitä sano tietenkään. ap
[/quote]
Mieheis rakastaa sinua tosi paljon selvästikin, samoin lapsesi. Ala vaan uskoa siihen, jooko. jos pääsisit irti sillä tavalla tuosta äidin (ja isänkin) kanssa tulleesta tunteesta ja traumoista. Tämä kirjoittelu täällä on jo merkki siitä, että menet asiassa eteenpäin. Äidit eivät ole täydellisiä, niinkuin jo tiedätkin. Ja sitäpaitsi pienessä sotkussa elävät lapset voivat saada paljon enemmän huomiota ja kaikkea muuta mitä tarvitsevat, kuin jos kotona ollaan kontrollifiikkejä ja kireän kiireisiä siivon suhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 01:50"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 01:09"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 01:00"]
Vaan kun tuo kommenttisi ei ollut 5. vittuilua, vaan ilmiselvää veren kerjäämistä nenästä. Miksi provosoit? Koetko, että sinussa on liikaa ymmärtämistä, jotta kukaan tosiasiassa voisi siitä suoriutua riittävästi? Liittyykö tämä kyvyttömyyteen ymmärtää, mitä toinen voisi peilisuhteestanne saada, kun peilissähän näkyy silloin pelkkää lokaa?
Jos olet ollut useammassakin terapiassa, niin miksi käyttäydyt edelleen näin?
[/quote]
Koenko, että minussa on liikaa ymmärtämistä? Mielenkiintoinen kysymys. Siis että mua ei vain voi ymmärtää, sitäkö tarkoitat? Ehkä.
Mitä kommenttisi peilisuhteesta tarkoittaa? Mitä toinen voi peilisuhteesta saada? Minultako? En ymmärrä. Peilissä näkyy pelkkää lokaa. Siis mä pelkään että näkyy ja siksi kukaan ei voi saada mitään vai mitä? Kiinnostaa tuo peili, mutten ymmärrä sen ideaa. Mitä toinen voi peilisuhteesta saada??? Miten "peilisuhteesta" voi "saada"? Niin, ehkä käy niin, että peilisuhteesta minun kanssa saa nyrkistä päähän (kuvainnollisesti) aika pian. Jos toinen sanoo etten mä esim. ole aivan hyvä jossain niin fiuuuh! Pam.
ap
[/quote]
Niin, tarkoitin peilisuhteilla sellaisia ystävyyksiä, jotka perustuvat siihen, että ollaan samassa vaiheessa ja vaihdetaan myötätuntoa, kun tunnistetaan toisessa tuttuja asioita. Eivät tietenkään onnistu, jos kumpikin on kovin itseinhoisessa tilassa. Pahimmillaan voivat olla hirveän vaarallisiakin suhteita, jos kaksi raivopäistä kostajaa löytää toisensa, ja lähdetään yhteiselle ristiretkelle, mutta normaaleille nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin nämä ovat erinomainen tapa alkaa ymmärtää omia ongelmia eläytyvämmin.
Mutta jos ongelmasi on ollut liiallinen kiltteys piilossa ahkeran kapinoinnin alla, et ole päässyt terapiassa alkua pitemmälle, jos olet istunut siellä kilttinä, peläten hylkäämistä. Olet vain toistanut alkuperäistä ongelmaasi ilman että terapeuttisi on tajunnut höykäsen pöläystä. Silloinhan se jää vain jutusteluksi, ja perusongelmasi on vain päässyt siinä kivettymään.
[/quote]
Niin. Kukapa haluaisi tunnistaa olevansa samassa vaiheessa kuin minä? Tai miten se tulisi arjessa esille, koska joudun vartioimaan olemustani aika tarkasti, ettei kukaan tajua häviötäni äidilleni ihan kaikessa? Enhän mä voi avautua ihmisille siitä, millainen mä olen. Äitini tapasi sanoa: "johan sille (millainen mä olen, esim. suuttuessani, mitä äiti erityisesti halveksi) nauraisi naurismaan aidatkin". No, se tulee nyt väkisinkin mieleen.
En mä osaa kertoa kellekään, miten hirveää mun elämäni on. Tai mun olo pään sisällä. Kuinka säälittävää. Muilla on niin paljon paremmin. Osaisivat mennä kahville kumminsa kanssa ilman pelkoa siitä, että äitinsä syyttää heitä epäoikeutetuista toimista. Kerran tapasin eräässä terapiassa vissiin tällaisen todellisen peilin. Oli just niin, et molemmat itseinhon vallassa. Eli just se mitä sanoit -> On vaikea pitää yhteyttä, vaik mä haluaisinkin. Hänkin ehkä haluais, mutta...ei vaan siit oikein tule mitään. Sit oli viel silleen vaikeeta, et mä rakastuinkin häneen.
ap
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 03:16"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:56"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 02:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:29"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:19"]
[quote author="Vierailija" time="20.06.2015 klo 19:1. selvitä asiasi. [/quote] Asiaa!!
[/quote]
Ei ongelmat äidin kanssa mitenkään ole syy päästä minnekään laitokseen. En ole edes masentunut, ellei elämäntilanteen aiheuttamaa kuormitusta lasketa sellaiseksi. Mä tarttisin vain tukea ja rakkautta, se on ainoa asia, joka mua auttaisi ja parantaisi. Luulin, että sitä sais omalta äidiltä, mutta vappuna eskaloitui se, että äiti huutaa mieluummin koko maailmaan, että hänen tyttärensä ei siivoa, kuin auttaa ja rakastaa minua.
ap
[/quote] ap etkö ole sitä tarvitsemaasi rakkautta ja tukea saanut mieheltäsi?? Vissiin et.. ja lapsiltasi? Vissiin et.. isältäsi? Puhut vain äidistäsi, missä rakastava ja huolehtiva isäsi on ollut koko elämäsi?
[/quote]
Itsetuntoni miehen hankintaan oli nollassa ja se on kostautunut nyttemmin tunteella, että mies kyllä välittää minusta ja noin, mutta en mä hänelle koe sillä tavalla "rakas" olevani. Riippakivi vaan. Miksi hän minua rakastaakaan, jos (ilmeisesti) rakastaa? Enhän mä tee hänelle "mitään" hyvää. Mies on onnellinen lapsista. Jos mä kuolisin, niin mitä kohtaa hän jäisi kaipaamaan? Sitä, etten siivoa, sitä etten imuroi, sitä, että kun puhun puhun vain minusta, sitä, että tuen anto on yksipuolista, mä saan, hän ei. Siis mitä ihmettä hän minulla tekee??? Jos mä kuolisin niin hänen elämänsähän helpottuisi. Hän ei koe niin, tietenkään, enkä mäkään ystävätasolla, mutta rakkaus? En tunnista.
Lasten rakkaus? Samat sanat, mähän heille taakka oon, ei kai heidän kuulukaan mua rakastaa paitsi että rakastavat kai, mutta en mä "tunne" sitä. Heille en sitä sano tietenkään. ap
[/quote]
Mieheis rakastaa sinua tosi paljon selvästikin, samoin lapsesi. Ala vaan uskoa siihen, jooko. jos pääsisit irti sillä tavalla tuosta äidin (ja isänkin) kanssa tulleesta tunteesta ja traumoista. Tämä kirjoittelu täällä on jo merkki siitä, että menet asiassa eteenpäin. Äidit eivät ole täydellisiä, niinkuin jo tiedätkin. Ja sitäpaitsi pienessä sotkussa elävät lapset voivat saada paljon enemmän huomiota ja kaikkea muuta mitä tarvitsevat, kuin jos kotona ollaan kontrollifiikkejä ja kireän kiireisiä siivon suhteen.
[/quote]
:)
ap
Se "peilityyppi" ajoi mut melkein hulluuden partaalle, eli en uskalla olla häneen yhteydessä ihan pienistä kiinnostuksen syistä enää. Hän teki sellaisen tempun, se oli ihan kamalaa, että ensin ihastutti, flirttaili, antoi ymmärtää, että olen tosi kiva ja täysin vastoin tapojani laskin puolustustani ja oletin hänen tykkäävän minusta ja ihastuin häneen. Sit siinä terapiassa tuli sellainen pitempi luonnollinen tauko, jonka jälkeen oli taas uusi jakso. Menin sinne ja odotin hirveästi jälleennäkemistä. Tauko oli 2,5 kk. Niin mies sanoi sen session aikana, joka alkoi, että hän ei ole ajatellut ketään meistä ryhmäläisistä koko tauon aikana. Ei ketään. Mä olin sanonut muistelleeni häntä, kun ohjaajat siis kysyi, että onko jonkun työskentely jäänyt mieleen. Et ois nyt minusta voinu sanoo, ainakin, jos ois miettinyt. Ja mä uskoin sen silloin. Ihan, ettei se ole edes kertaakaan ajatellu mua. Koska hänellä oli vaikeaa annoin sen "mennä", eli anteeksi hänelle, tai jotenkin ymmärsin, mutta myöhemmin oon tullut siihen tulokseen, että ei ois kannattanut. Mutta se on jo toinen stoori se.
ap
Niin, en ole koskaan sille peilille edes kertonut millaista tuskaa tuo minussa aiheutti. Kun sillä hetkellä näkisin hänestä enää luultavasti selän.
ap
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 03:10"]
Isäni kuitenkin kun olin siellä mielestäni auttoi minua kasvuun ja ne hetket oli hyviä. Hän arvosti minua ihmisenä ja normaalina, pärjäävänä.
Pystyn luottamaan miehiin enemmän kuin naisiin tai päästämään lähelleni. Enkä silti kovin lähelle.
ap
[/quote]
Samat sanat. Mutta mietin nykyisin, että jos äitini olisi ollut etä ja isäni lähi, tilanne saattaisi olla päinvastainen. Etä kerää rusinat pullasta ja sieltä hoitaa enemmänkin isovanhemman tai kummin tehtävää. Lähivanhemman psyyke joutuu pettyneen erolapsen kanssa paljon kovempaan vääntöön.
Jossain vaiheessa varhaisteininä aloin kokea, että mielistelen molempia vanhempia vuorotellen taivastelemalla heidän puutteitaan toisilleen. Aloin kokea itseni päänsärkypulveriksi, ja että kulun prosessissa itse loppuun. He yrittivät jopa olla lojaaleja ja olla avoimesti intoutumatta mukaan moittimiseen, mutta näki miten silmät säihkyivät, kun roistopuolisosta löytyi valitettavaa ja sillä hetkellä varmasti tuntui helpolta kokea yhteenkuuluvaisuutta kroonisesti vihaiseen lapseen.
Jopa luokanvalvojani oli valittanut äidilleni, miten vaikealta tuntui seistä raivokkaan katseeni seivästettävänä. Vaikka pidin häntä tonttuvanhapoikana, tuo mies silti oli sitä mieltä, että jokainen ajatukseni näkyy kuin ne kulkisivat otsallani valotaululla. Minulla oli massiivinen auktoriteettiongelma, ja minun on täytynyt olla pelottava lapsi. Purin sitä erityisen mielelläni vieraisiin auktoriteettihahmoihin heti jos he olivat kuritusta paitsi, ja ihailen nykyisin opettajiani siitä, miten hyvin he selvisivät ristiriidasta, kun olin kuitenkin myös huippuoppilas.
Silti tämän muinaisen huippuoppilaan on vieläkin vaikeaa hahmottaa omaa vaikutustaan vanhempiinsa. Aika usein he liittoutuivat lasta vastaan, ja tällöin usein käytännössä vaativat minua olemaan se perheen aikuinen. Ilmankos olin niin vihainen. Minähän sain olla olemassa heidän tarpeitaan varten, eivätkä he minun. No, he eivät olisi osanneet niitä täyttää, vaikka olisivat päällään seisseet. Isäni ja äitini ehkä ovat olleet nimenomaan peilisuhteessa toisiinsa, ja minä olen ollut jossain mielessä roska peilissä.
Nämä ovat vaikeita ja monimutkaisia asiakokonaisuuksia, vaikka ne keskittyvätkin alunperin mielessä yhteen vakiomoitteeseen.
t. muistisairaan tytär
Peilinä hän vaan nimen omaan on/oli siks just tärkee, et voi luoja miten voi jollain olla samaa ja miten hyvältä tuntui tavata (ja kuunnella) sellainen ihminen. Ihan liian hyvältä. But every rose has it's thorn?
ap
Ketju on lukittu.
Ja siis todellakin siellä terapiassa epävakaan suhteen painotetaan että sulla on näitä ongelmia syistä. Ja se terapia keskittyy siihen että mietitään ne syyt ja opetellaan parempia toimintatapoja niiden käsittelyyn. Tää on sama asia kuin jos sun äiti olisi sua lyönyt puukolla naamaan - väärin ja sairasta, mutta sen sijaan että kerjäät äidiltäsi anteeksipyyntöä ja apua, sun on pakko mennä sairaalaan hoitamaan se haava kuntoon koska se on joka tapauksessa sun naamassa ja sä ne arvet kannat hoidosta huolimatta.