Lue keskustelun säännöt.
Äitini pyysi minulta yhtä asiaa, en puhu hänelle, mitä teen?
20.06.2015 |
Eli en ole enää puheväleissä äitini kanssa. Äiti ei tätä halua tajuta. Mies on ja on sanonut äidlleni, että viestit miehelleni, ei minulle, että äiti siis jättää minut rauhaan.
äiti ei ole tätä kuitenkaan kunnioittanut, vaan on kerran viestitellyt mulle kysyen kuulumisia. Surullistahan se on, että tähän on tultu, mutta hänelle on annettu monta tilaisuutta ymmärtää, miten kohdella minua niin, ettei pahoita mun mieltä ja kun ei halua ottaa mitään onkeensa niin katkaisin välit.
Mutta nyt mietin, mitä teen, kun äiti lähestyi minua ehdottaen, että hän ja eräs sukulaisensa jonka mäkin tunnen lapsuudestani, tulisivat meille käymään myöhemmin kesällä. Tai vaihtoehtoisesti niin, että näksimme kaikki äitini luona. Tämä sukulainen haluaa kuulemma nähdä lapseni.
En halua heitä meille, meillä on tosi sotkuista. Tavallaan siinä olisi se hyvää, että kun äiti on aina lytännyt minua aiheesta ja häpeää minua siksi, niin saisi hävetä sitten oikein kunnolla. Mutta ei se nyt olisi kivaa sitä sukulaista kohtaan tulla meille enkä jaksaisi siivota juurikaan.
Mä en halua mennä äidilleni. Se olisi sitten vain teatteria että välimme ovat muka kunnossa, sitä se on ollut tähän asti ja se teatteri on nyt minun osaltani loppu.
Mietin, että ehkä mies menisi vain lasten kanssa. Sekin harmittaa, koska ei heille nyt varmaan tämä sukulainen niin tärkeä ole. Ajomatkaaakin on reilusti toistasataa km suuntaansa.
Vielä tuli mieleen valkoinen valhe, mutta en vaan haluaisi lähteä sillekään tielle. Eli sanoisin, että olemme silloin juuri matkoilla. Mitä te tekisitte?
Kommentit (694)
Äitihän uhkaili sillä kasvatuslaitoksella yhteen aikaan. Käytti silloinkin jo vanhentunutta, ikävää sanaa, muistan ajatelleeni, että hän varmaan tarkoittaa lastenkotia. Minulla oli se käsitys, että niissä (ainakin alkuperäisen tarkoituksen mukaan) halutaan tukea ja auttaa nuoria, joten siinä mielessä ajatus tuntui houkuttelevalta. Mutta sitten se taas ei, että niissä sanottiin olevan lähinnä sellaisten perheiden lapsia, joissa oli kaikki huonosti. Meillähän oli kaiki hyvin. Mä ratsastin, harrastin pianonsoittoa ja partiota - mitä mä olisin siellä niiden neitsyytensä 14-vuotiaana menettää haluavien nuorien keskellä millään tavalla tehnyt? Mä olin aivan eri maailmasta.
Se oli minusta ikävää, että äitini hekumoi ajatuksella, että siellä minusta puristetaan niskurointi ulos ja lopetetaan, kun mun käsitys niistä oli juurikin enemmän lasta ymmärtävinä paikkoina ja olisin halunnut nähdäkin ne sellaisina. Ja kuvittelin ne enemmän sellaisiksi. Ainakin tosiaan tarkoitukseltaan. Mutta äidille ne edustivat niskuroinnin lopettamispuljua. Eihän mun ois tarvinnut niskuroida kun mua ois kohdeltu asiallisesti ja ymmärretty. Ja ellei ymmärretä, niin ei pidä ainakaan HUUTAA.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 10:09"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 10:07"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 09:54"]
Niin, sinusta, ystäväiseni, sinusta. Huomaan sen kyllä, koska yksinkertaisuuteesi loistaa noh, melko kauas. Et pysty edes sanomaan, mistä fraasista on kyse, ja loukkaannut alkuperäisten tekijänoikeuksien vuoksi jonkun elokuvamogulin puolesta ilmeisesti. Jos Tuulen viemää tehtiin... miten se on, en muista mutta yli 50 vuotta sitten niin ei ole mahdollista jonkun fraasin sieltä tulleen yleisempäänkin käyttöön?
Vai eikö enää saa sanoa "Nobody's perfect" kelaamatta heti, missä leffassa näinkin mainittiin?
ap
[/quote]Oot kyllä hupsu, kiihdyt nollasta sataan alle sekunnissa :D
[/quote]
Mä ollu yhtään kiihtyny, kun mä ton kirjoitin. Vähän ärtynyt, melkein huvittunut.
ap
[/quote]No hyvä, sittenhän meillä molemmilla on hauskaa. Ensin vaan ärsytti, kun etenkin yöaikana kirjoitettuihin viesteihin ripottelit näitä muka-fiksuja fraaseja. Kirjoitat ilman niitä mielestäni hyvin, näkee että olet lukenut muutakin kuin seiskaa.
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 19:44"]
Missä siun lapset ja mies ovat nyt?
[/quote]
Kotona. Ite pääsin töistä. En ole vielä kotona.
ap
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 20:24"]
Luin vain alun ketjusta, mutta minulle juttu on selkee ekasta viestistä lähtien. Ap, olet persoonallisuushäiriöisen , mahdollisesti narsisti-äidin uhri. Siivoaminen on tässä pikku sivujuonne ja kummitädit sun muut. AP- pysy tiukkana, äläkä pidä mitään yhteyttä äitiin. Mene mieluiten narsistien uhrien vertaistukiryhmään, saat sieltä apua kun huomaat ETTÄ VIKA EI OLE SINUSSA. Se että äitisi ei rakasta sinua EI OLE SINUN SYYSI. Äitisi on sairas. Been there, done that, got the t-shirt. ps Minusta puhutaan niin paljon pahaa, että siihen on ollut vaan pakko tottua ja hyväksyä se. Ehkä totuus tulee joskus ilmi.
[/quote]
Juuri tämä. Pidin jo alussa selvänä tätä asiaa.
Muut eivät näe mitä selität, he eivät osaa kuvitellakaan mitä olet joutunut kokemaan.
Minä olen kokenut tuota samaa ja näen kaiken tuon. Olet vain niin tunteet esillä(eihän sitä muuta voikaan, kun on niin lähellä kipeitä asioita), että et välillä kuulosta kovin selväsanaiselta. En minäkään, jos puhun asioista, mitkä herättävät rankkoja tunteita.
Kyllä sä tarvitset terapiaa, ihan ensiksikin itsesi takia.
Olen tosi pahoillani, miten inhoittavasti nämä prinsessat(joilla helppo/normaali äitisuhde)halveksivat sinua.
Ja ymmärrän myös tuon, kuinka se ei ole helppoa, kun toinen manipuloi ja vääntää asioita, tietäen mikä tehoaa sinuun parhaiten. Se, että olet katkaissut välit, ei ole ihan niin helppoa, kuin arvata saattaisi.
Koska olet tavallaan aina ollut äitisi jatke, hänen tunteidensa mukaan kulkenut. Et saanut olla oma itsesi, tiedät varmaan jo katseestakin, mitä pahaa olet tehnyt, tai kuinka hän vihaa sinua.
Kun aloin itse puhumaan äidistäni terapiassa, minulla oli aivan kamala syyllisyyden meri. Juoksin aina hänen luokseen. Kunnes aloin ajattelemaan haluanko sitä todella, vai ajaako väärä tunne/opeytettu malli minut toimimaan noin.
Alkoi parantuminen.
Katkaisin välit. Itkin ja surin.
Hyväksyin sen, ettei hän koskaan muutu. Hän teki väärin. Minua ei rakastettu niinkuin normaaliäiti rakastaisi.
Minulla on nyt parempi, lapseni voivat paremmin kuin minä aikoinani.
Tärkeää on ettei itse jatka tuota kierrettä. Ihan pohjalla ollessani mieheni oli kovasti tukena ja minä makasin, ja makasin.
Olinhan tuota romahtamista ennen sysännyt kaiken pahalta tuntuvan toisesta korvasta sisään toisesta ulos.En saanut ajatella silloin äidistä mitään pahaa. Tulivat pakkoajatukset, paniikkihäiriö, vaikka mitä.
Olinhan kävellyt munankuorilla koko lapsuuteni ja osan aikuisuuttanikin olin äitini jatke.
Nyt olen aikuistunut, olen 37vuotta, ja voin hyvin. Pura vihaasi, pura itkuasi, terapiassa ja miehellesi.
Toivon sinulle elämää irti noista asioista, elämää oman perheesi kanssa, äitisi ei siihen kuulu.
Tiia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten aiot nyt toimia, kun narsistipuoli alkoi aukeamaan?
Ap poimii vain rusinat pullasta, ts ne jotka silittävät myötäkarvaan ovat "hyviksiä" ja jotka uskaltavat olla eri mieltä ovat "pahiksia". Kuitenkin ap, saat parhaan avun niistä kriittisistä kommenteista, jotka johtavat muutokseen. Tuo jatkuva äidin parjaaminen ei auta sinua, vaan sinun pitää tarkistaa myös omia ajattelumallejasi.
Muutos alkaa kuitenkin aina itsestä, ei sinua muut voi muuttaa, ei se äiti tai täällä av-palstalaiset. Vastailet täällä aika agressiivisesti tuiki tuntemattomille ihmisille ja se kertoo jo aika paljon sinusta. Vastaustyylisi ei ole keskusteleva vaan aika hyökkäävä. En yhtään ihmettele huonoja välejäsi äitiisi. Sotaan näet tarvitaan aina kaksi osapuolta. Miten sinä pärjäisit ilman tuota äiti vihaasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, paljonko sulla on ikää? Asenteesi vaikuttaa nimittäin aika lapselliselta näinkin vakavan asian kohdalla. Vaikeasta äitisuhteesta irtautuminen vei ystävälläni parikyt vuotta, onnistui vasta jotain vuosia äidin kuoleman jälkeen. Ihan itsesi kannalta, älä mene tuolle aggression ja katkeruuden tielle, sairastutat omatkin lapsesi.
Narsistiäiti alapeukuttanut muutaman sivullisen, huomattu kyllä. : )
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 19:52"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 20:24"]
Luin vain alun ketjusta, mutta minulle juttu on selkee ekasta viestistä lähtien. Ap, olet persoonallisuushäiriöisen , mahdollisesti narsisti-äidin uhri. Siivoaminen on tässä pikku sivujuonne ja kummitädit sun muut. AP- pysy tiukkana, äläkä pidä mitään yhteyttä äitiin. Mene mieluiten narsistien uhrien vertaistukiryhmään, saat sieltä apua kun huomaat ETTÄ VIKA EI OLE SINUSSA. Se että äitisi ei rakasta sinua EI OLE SINUN SYYSI. Äitisi on sairas. Been there, done that, got the t-shirt. ps Minusta puhutaan niin paljon pahaa, että siihen on ollut vaan pakko tottua ja hyväksyä se. Ehkä totuus tulee joskus ilmi.
[/quote]
Juuri tämä. Pidin jo alussa selvänä tätä asiaa.
Muut eivät näe mitä selität, he eivät osaa kuvitellakaan mitä olet joutunut kokemaan.
Minä olen kokenut tuota samaa ja näen kaiken tuon. Olet vain niin tunteet esillä(eihän sitä muuta voikaan, kun on niin lähellä kipeitä asioita), että et välillä kuulosta kovin selväsanaiselta. En minäkään, jos puhun asioista, mitkä herättävät rankkoja tunteita.
Kyllä sä tarvitset terapiaa, ihan ensiksikin itsesi takia.
Olen tosi pahoillani, miten inhoittavasti nämä prinsessat(joilla helppo/normaali äitisuhde)halveksivat sinua.
Ja ymmärrän myös tuon, kuinka se ei ole helppoa, kun toinen manipuloi ja vääntää asioita, tietäen mikä tehoaa sinuun parhaiten. Se, että olet katkaissut välit, ei ole ihan niin helppoa, kuin arvata saattaisi.
Koska olet tavallaan aina ollut äitisi jatke, hänen tunteidensa mukaan kulkenut. Et saanut olla oma itsesi, tiedät varmaan jo katseestakin, mitä pahaa olet tehnyt, tai kuinka hän vihaa sinua.
Kun aloin itse puhumaan äidistäni terapiassa, minulla oli aivan kamala syyllisyyden meri. Juoksin aina hänen luokseen. Kunnes aloin ajattelemaan haluanko sitä todella, vai ajaako väärä tunne/opeytettu malli minut toimimaan noin.
Alkoi parantuminen.
Katkaisin välit. Itkin ja surin.
Hyväksyin sen, ettei hän koskaan muutu. Hän teki väärin. Minua ei rakastettu niinkuin normaaliäiti rakastaisi.
Minulla on nyt parempi, lapseni voivat paremmin kuin minä aikoinani.
Tärkeää on ettei itse jatka tuota kierrettä. Ihan pohjalla ollessani mieheni oli kovasti tukena ja minä makasin, ja makasin.
Olinhan tuota romahtamista ennen sysännyt kaiken pahalta tuntuvan toisesta korvasta sisään toisesta ulos.En saanut ajatella silloin äidistä mitään pahaa. Tulivat pakkoajatukset, paniikkihäiriö, vaikka mitä.
Olinhan kävellyt munankuorilla koko lapsuuteni ja osan aikuisuuttanikin olin äitini jatke.
Nyt olen aikuistunut, olen 37vuotta, ja voin hyvin. Pura vihaasi, pura itkuasi, terapiassa ja miehellesi.
Toivon sinulle elämää irti noista asioista, elämää oman perheesi kanssa, äitisi ei siihen kuulu.
Tiia
[/quote]
Kiitos tästä kirjoituksesta. Et voi arvata (tai ehkä voitkin) miten mukavalle ja myös helpottavalle tuntuu lukea kokemuksista, joissa puhutaan samaa kieltä, kuin mitä itse on kokenut ilman että sillä on sanoja. Siis juuri sen(kin) takia on aivan eri asia olla aikuisen narsistin puoliso vaikkakin olisi itse terveestä perheestä, kuin lapsi narsistin kanssa, että kaikelle sille epänormaliudelle, vaikkei se aina olisi suuren suurta ei vain ole sanoja. Koska ei kolme-neljä vuotias lapsi vielä osaa ajatella, että ahaa, nyt se tunnevammainen paska alistaa minua eikä edes sitä, että tämän tuntuminen pahalta ei ole normaalia, kuten aikuinen osaa.
Ja nauratti toi prinsessat. Just. Justiinsa niin. Huvittaa, kun kuvittelevat kohtaavansa the prinsessan, voi, tietäisivätpä vaan, että jos isäsi mielestä voit käydä hänellä kerran viikossa, ettei isän oma elämä sotkeennu liikaa niin ei siinä hirveää prinsessaa pääse kasvamaan. Ja äitisi haukkuu sinulle sen takia kuitenkin ainoan ihmisen, johon luotat. Ja jonka toiminta ei ole sinun vikasi millään lailla.
Toi "olet äitisi jatke" kolahtaa. Niin just. Niin mä oon. Sen mä tunnistan. Olen aina ajatellut sen olevan minun heikkouttani päästä irti, en ole koskaan hahmottanut, (enkä hahmota vieläkään), millä tavalla äiti minua muka haluaa pitää otteessaan, sehän on paha mulle. En voi niinkin käsittää, miksi hän tekisi mitään, mikä on pahaa minulle edes tietämättään, koska hän on kuulemma niin hyvä kasvattaja. En toki ole ollut itse samaa mieltä, mutta sekin on sitä, että minä koen, että mä olen vinksahtanut. Että täytyyhän hänen olla hyvä, kun en mäkään oo osannut itse kasvattaa itseäni sen paremmin. (Nyt juuri kun luin tuon mitä viimeidenä kirjoitin alan tajuta taas jotain...eli että ei hän olekaan niin hyvä, mitä itse sanoo).
Mutta äitini jatke olen, koitan tehdä kuten äiti sanoo ihan kaikessa, paitsi silloin kun en pysty ja mulla keittää yli. Olen halunnut, että äiti on iloinen ja tyytyvänen minuun. Olen luullut, että hän haluaa mun parasta, ja ettei hänelle riitä se, että hän haluaa, vaan että hän myös antaa mulle mun parasta, koska hän on aina sanonut, ettei se riitä, että haluaa, vaan asiat pitää myös tehdä kuten pitää.
Menin nyt vaan ihan sanattomaksi sun viestistäsi (tässä kohtaa), ehkä kohta pohdin sitä viel lisää. Hieno, mahtava viesti. Se kiinnostaa, miten sä sait "maata", ja miten sun toipuminen alkoi/tapahtui. Jos jaksat/haluat siitä sanoa jotain.
ap
"Hei äiti,
en tainnut aiemmin sanoa tarpeeksi selkeästi, etten kaipaa yhteydenottojasi. Toivoisin sinun kunnioittavan toivettani ja jättävän minut ja perheeni rauhaan. Hoidan itse tapaamiseni sukulaisten ja ystävieni kanssa, vietä sinä mukava päivä kahdestaan kummini kanssa.
Lasteni takia toivoisin, että voimme tavata taas jossain vaiheessa. Juuri nyt minulle on kuitenkin tärkeää saada omat asiani ensin kuntoon. Kaikkea hyvää sinulle, toivoo ap."
Etsi ap nyt itsellesi ensin ihminen tai vaikka ryhmä, joka on valmis jonkin aikaa kuuntelemaan sinua ja "olemaan sinun puolellasi", tukemaan, olemaan olkapäänä, mitä ikinä kaipaatkaan. Silittämään myötäkarvaan. Mutta älä jää siihen liian pitkäksi aikaa - seuraava askel on etsiä terapeutti tms, jonka kanssa alat tehdä töitä tämän hetken ja tulevaisuuden puolesta. Kovaa työtä - se sattuu, tekee pahaa, vaatii paljon, tuntuu välillä tosi vaikealta ja ikävältä, mutta kannattaa. Tee se itsesi takia. Ja tee se lastesi ja puolisosi takia.
Niin ja pidä ihmeessä se olkapää-ihminen mukana myös terapia-prosessin ajan. Mutta älä jumitu siihen, pelkällä toisen ihmisen empatialla sinä et parane, vaikka sitä toki rinnalla tarvitsetkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö on vaikea hoitaa
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 20:02"]
Miten aiot nyt toimia, kun narsistipuoli alkoi aukeamaan?
[/quote]
Hakea apua se mielessä. Miettiä myös sen, mitä itse ymmärrän, niin että mietin sen siinä valossa. Käydä siis läpi tapahtuneen tuossa valossa, että entä jos äitini on narsisti tai ainakin käyttäytynyt niin. Olen kyllä toki kriittinen, koska ei mun kannata hukata aikaa avunhakuun sellaisesta suunnasta, josta ongelmani eivät olekaan peräisin, mutta tämä on tärkeä kivi käännettäväksi ja se on minulle ainakin selvää, että rakkauden puutteesta nämä ongelmat johtuvat. En löydä rakkautta itsestäni, niin että voisin auttaa itse itseäni. Ja varmaan narsistinen kohtelu luo sellaista, niin että miksi se ei siitä voisi johtua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 19:52"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 20:24"]
Luin vain alun ketjusta, mutta minulle juttu on selkee ekasta viestistä lähtien. Ap, olet persoonallisuushäiriöisen , mahdollisesti narsisti-äidin uhri. Siivoaminen on tässä pikku sivujuonne ja kummitädit sun muut. AP- pysy tiukkana, äläkä pidä mitään yhteyttä äitiin. Mene mieluiten narsistien uhrien vertaistukiryhmään, saat sieltä apua kun huomaat ETTÄ VIKA EI OLE SINUSSA. Se että äitisi ei rakasta sinua EI OLE SINUN SYYSI. Äitisi on sairas. Been there, done that, got the t-shirt. ps Minusta puhutaan niin paljon pahaa, että siihen on ollut vaan pakko tottua ja hyväksyä se. Ehkä totuus tulee joskus ilmi.
[/quote]
Juuri tämä. Pidin jo alussa selvänä tätä asiaa.
Muut eivät näe mitä selität, he eivät osaa kuvitellakaan mitä olet joutunut kokemaan.
Minä olen kokenut tuota samaa ja näen kaiken tuon. Olet vain niin tunteet esillä(eihän sitä muuta voikaan, kun on niin lähellä kipeitä asioita), että et välillä kuulosta kovin selväsanaiselta. En minäkään, jos puhun asioista, mitkä herättävät rankkoja tunteita.
Kyllä sä tarvitset terapiaa, ihan ensiksikin itsesi takia.
Olen tosi pahoillani, miten inhoittavasti nämä prinsessat(joilla helppo/normaali äitisuhde)halveksivat sinua.
Ja ymmärrän myös tuon, kuinka se ei ole helppoa, kun toinen manipuloi ja vääntää asioita, tietäen mikä tehoaa sinuun parhaiten. Se, että olet katkaissut välit, ei ole ihan niin helppoa, kuin arvata saattaisi.
Koska olet tavallaan aina ollut äitisi jatke, hänen tunteidensa mukaan kulkenut. Et saanut olla oma itsesi, tiedät varmaan jo katseestakin, mitä pahaa olet tehnyt, tai kuinka hän vihaa sinua.
Kun aloin itse puhumaan äidistäni terapiassa, minulla oli aivan kamala syyllisyyden meri. Juoksin aina hänen luokseen. Kunnes aloin ajattelemaan haluanko sitä todella, vai ajaako väärä tunne/opeytettu malli minut toimimaan noin.
Alkoi parantuminen.
Katkaisin välit. Itkin ja surin.
Hyväksyin sen, ettei hän koskaan muutu. Hän teki väärin. Minua ei rakastettu niinkuin normaaliäiti rakastaisi.
Minulla on nyt parempi, lapseni voivat paremmin kuin minä aikoinani.
Tärkeää on ettei itse jatka tuota kierrettä. Ihan pohjalla ollessani mieheni oli kovasti tukena ja minä makasin, ja makasin.
Olinhan tuota romahtamista ennen sysännyt kaiken pahalta tuntuvan toisesta korvasta sisään toisesta ulos.En saanut ajatella silloin äidistä mitään pahaa. Tulivat pakkoajatukset, paniikkihäiriö, vaikka mitä.
Olinhan kävellyt munankuorilla koko lapsuuteni ja osan aikuisuuttanikin olin äitini jatke.
Nyt olen aikuistunut, olen 37vuotta, ja voin hyvin. Pura vihaasi, pura itkuasi, terapiassa ja miehellesi.
Toivon sinulle elämää irti noista asioista, elämää oman perheesi kanssa, äitisi ei siihen kuulu.
Tiia
[/quote]
Mulla oli muuten Tiia tota samaa pitkään, etten kyennyt, osannut ajatella äidistäni mitään pahaa. Oli varmaan opetettu, että omaa pesää ei liata. En mä päiväkirjoihin tai minnekään haukkunut äitiä. En osannut. Ehkä se oli jotenkin sama, että olisin haukkunut itseäni (jos olin äitini jatke niin eikö se ailloin olisi ollutkin?) ja sitä en kestänyt, pidin itseäni jo niin huonona.
Eli mulla oli siinä kohtaa ikään kuin sellainen musta piste. Mutta jo n. parikymppisenä tutustuin ihmiseen, joka sumeilematta arvosteli toista vanhempaansa. Alkuun nikottelin (mielessäni), että vika on varmaan sinussa, mutta sitten uskaltauduin ajattelemaan, että eipä minustakaan oman äitini kanssa asuminen niin herkulta tunnu ja aloin myös löytää arvosteltavaa äidistäni.
Eli kun päädyin terapiaan osasin kyllä moittia äitiäni ja sain kyllä tukea, mutta asioita jäi silti piiloon, koska muut asiat eli miten uskaltaa vaikkapa puhua vieraille ihmisille, kun pitäisi työelämäänkin päästä olivat tärkeämpiä. Mulla oli varmaan eräänlainen sosiaalinen fobia silloin. Tai ainakin kehittymässä oleva sellainen.
Ehkä mä tunnen nyt syyllisyyttä ajatella, että äiti on narsisti tai tehnyt jotenkin oi-ke-as-ti kuten ei olisi pitänyt. Koska aiemmin ajattelin, että kyse on vain väärinkäsityksestä. Kun äiti tajuaa mua, niin kyllä se sit mua rakastaa. Ja tähän on tultu nyt 40 vuotta. Ja ettei hän ole tehnyt mitään muuta väärää, kuin ymmärtänyt minua väärin.
Mieheni on alkanut hiukan nakertaa tätä ajatusta, mutta tarviin ehdottomasti muutakin tukea kuin vain mieheni. Miten sun terapeutti tajusi narsismia, tai mietin lähinnä, miksi se ole omissa terapioissani tullut esille. Tai sekään ei, etten mä rakasta itseäni. Mulla on itsevihaa. Voi olla, että oon peittänyt itsevihani, en tietoisesti, vaan en näe sitä ominaisuutta minussa. Olen nimittäin ulospäin (silloin kun mulla oli vielä voimia) iloinen ihminen. En missään nimessä ihminen, joka kulkee ympäriinsä kuppi nurin. Just sitähän mä en saanut koskaan olla.
Miten löysit siis sun terapeutin, ihan sattumaltako?
ap
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 11:14"]
Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö on vaikea hoitaa
[/quote]
Ap:n tekstit muistuttavat paljon äitini ajatusmaailmaa, kun äitini vielä kommunikoi.
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 22:04"]
[quote author="Vierailija" time="22.06.2015 klo 21:46"]
Tätä ketjua seuraa joku muukin kuin minä, joka näkee että itse ongelma ei ole siivoamisessa. Ja nämä ihmiset täällä ovat se turva. Ei näitä asioita helposti voi kenelle tahansa livenä puhua, itse tajusin aikoja sitten, että kukaan ei ymmärrä hölkäsen pöläystä koko aiheesta. Täältä avun sain.
[/quote]
Mä oon whtinyt jo pelätä, että joku kerta kun avaan ketjun hekin on kääntyneet mua vastaan. Siis tää pelko tulee lapsuudesta. Eihän kukaan voi nähdä mua. Eihän kukaan voi tukea mua. Sit, kun tietää "tarpeeksi"... Se on ehkä syy, etten uskalla nojata, en hakea apua en pyytää... Edes täällä. Kovin paljon. Heiltä, jotka hyville vaikuttavat. Siis teiltä hyviltä. Se ei ole epäluottamuslause teille henk koht.
Muistatteko sen Michael Jacksonin videon Thriller? Kun sen lopussa Michael taas kääntyykin kameraan silmät sekaisin ja se hohotus nauraa. Se on joskus kun pitäis luottaa mun ajatus "tuesta". Äiti on mulle sanonut, etten voi luottaa siihen, miten ihmiset käyttäytyy, koska he ei sano, mitä he oikeasti ajattelee. Ja he just ajattelee pahaa minusta mm. tuon siivousjutun takia. Äiti siis koitti saada mut sillälailla siivoamaan. Oliko se myös teidän äitienne tapa, jos ette siivonneet, jotka aikuisina nyt vaaditte mua siivoamaan, vastatkaa, tai uskon, että ei ollut. Että olisin ajatellut muiden ajattelevan huonoa minusta, ja olisin sellaisella "pahalla mielellä" sit ruvennut innokkaaana miellyttämään siivota. No mä en ollut innokas miellyttämään, kun ensin äiti kertoi, että kaikki muut menevät ihmisinä mun edelle. Ailti heitä ois pitänyt innokkaana miellyttää.
ap
[/quote]
Kyllä, mulle on äitini sanonut, että kukaan mun kaveri kehtaa tulla meille kun huoneeni on sotkunen. Ja että ne vaan naurais mun siivottomuudelle. On joskus sanonu mulle, oisko ollu joskus lapsena kiukkuamisesta, että variksetki nauraa jne.. On myös antanu piiskaa jne.. Ei kuunnellut mua lapsena, vieläkin jos teen omia valintoja, alkaa valittamaan kuinka ne vaikuttaa häneen.
Mutta, mulla on lapsia myös. Siivoan kodin, jotta heillä olisi turvallista (suuret tavarapinot ei ole turvallisia lapsille), on kiva kutsua ystäviä kylään. Lasteni kautta olen tutustunut ihmisiin.
Teen valinnat elämässäni, en kysy äidiltäni mielipidettä. Välillä pelottaa kertoa, sillä hänellä on voimakkaat mielipiteet. On tulossa suuria asioita, jotka muutavat elämääni, jännittää/pelottaa kertoa, sillä tiedän reaktion.
Aion silti toteuttaa haaveeni. Muuten katuisin etten elänyt omaa elämääni vaan jonkun muun. Masennun heti, jos vain ajattelen etten saa elää elämääni kuten itse haluan.
Ota sinäkin ap niskasta kiinni ja tee niinkuin haluat. Älä välitä! Lapset ovat lainassa vain hetken, heitä ei voi omistaa. Tämä on hyvä jokaisen äidin muistaa, lapsiin ei saa liikaa takertua!
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 20:28"]Narsistiäiti alapeukuttanut muutaman sivullisen, huomattu kyllä. : )
[/quote]
Ap taitaa täällä olla eniten lapsiaan vahingoittava
Narsisiäiti taas kaikki erimieltä olevat...
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 21:39"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 20:28"]Narsistiäiti alapeukuttanut muutaman sivullisen, huomattu kyllä. : ) [/quote] Ap taitaa täällä olla eniten lapsiaan vahingoittava Narsisiäiti taas kaikki erimieltä olevat...
[/quote]
Voisitko nyt kertoa, mitä olet ketjun perusteella nähnyt perusteluineen, miten mä vahingoitan lapsia? Olisi kiva, jos tuollaiset väitteet perusteltaisiin.
ap
Ei ihme, ettei ap ole saanut terapiasta apua. Ap kun marssii sinne sillä asenteella että on itse tehnyt jo valmiiksi diagnoosin ja haluaa vaan päänsilitystä. Ja jos terapeutin ainoa tehtävä on antaa vaan sympatiaa ja sääliä ja sen että terapeutti sanoo että joo äidissä se kaikki vika on niin eihän se terapia mitään auta. Kyllä sinne pitää mennä sillä asenteella, että kaikki ei ole ihan niin yskinkertaista ja että itsesskin voi olla vikaa. Ja että on valmis itse muuttumaan, eikä vaan vaadi muita muuttumaan ja tekemään itseä onnelliseksi. Yksikään terapeutti ei vaan silitä päätä vaan vastaan tulee myös itselle ikäviä juttuja, joita on pakko käsitellä. Ap ei niitä kestä, kaikki vika on äidissä. Jos joku muuta väittää niin se on väärässä. Ap raivostuu ja lopettaa terapian siihen. Koitapa auttaa sellaista ihmistä. Johan se ap täälläkin on nämä mt-puolen ihmiset haukkunut ja leimannut ammattitaidottomiksi. He kun eivät suorilta käsiltä nielleet ap:n tarinaa ja silitelleet päätä. Yrittivät nähdä asiaa vähän toiseltakin kantilta, mutta se ei sovi ap:lle. Vika kun on äidissä piste.
No, toivottavasti ap löytää jonkun, jonka intohimona on diagnosoida kaikista mahdollisista ihmisistä narsisteja. Sehän on se muoti-ilmiö nykyään, joka toinenhan sellainen tuntuu olevan. Todellisuudessahan narsisteja on todella vähän. Tuskinpa ap:n äitikään sellainen on, mutta jos se ap:n oloa helpottaa niin sovitaan sitten niin.
Ketju on lukittu.
Missä siun lapset ja mies ovat nyt?