Lue keskustelun säännöt.
Äitini pyysi minulta yhtä asiaa, en puhu hänelle, mitä teen?
20.06.2015 |
Eli en ole enää puheväleissä äitini kanssa. Äiti ei tätä halua tajuta. Mies on ja on sanonut äidlleni, että viestit miehelleni, ei minulle, että äiti siis jättää minut rauhaan.
äiti ei ole tätä kuitenkaan kunnioittanut, vaan on kerran viestitellyt mulle kysyen kuulumisia. Surullistahan se on, että tähän on tultu, mutta hänelle on annettu monta tilaisuutta ymmärtää, miten kohdella minua niin, ettei pahoita mun mieltä ja kun ei halua ottaa mitään onkeensa niin katkaisin välit.
Mutta nyt mietin, mitä teen, kun äiti lähestyi minua ehdottaen, että hän ja eräs sukulaisensa jonka mäkin tunnen lapsuudestani, tulisivat meille käymään myöhemmin kesällä. Tai vaihtoehtoisesti niin, että näksimme kaikki äitini luona. Tämä sukulainen haluaa kuulemma nähdä lapseni.
En halua heitä meille, meillä on tosi sotkuista. Tavallaan siinä olisi se hyvää, että kun äiti on aina lytännyt minua aiheesta ja häpeää minua siksi, niin saisi hävetä sitten oikein kunnolla. Mutta ei se nyt olisi kivaa sitä sukulaista kohtaan tulla meille enkä jaksaisi siivota juurikaan.
Mä en halua mennä äidilleni. Se olisi sitten vain teatteria että välimme ovat muka kunnossa, sitä se on ollut tähän asti ja se teatteri on nyt minun osaltani loppu.
Mietin, että ehkä mies menisi vain lasten kanssa. Sekin harmittaa, koska ei heille nyt varmaan tämä sukulainen niin tärkeä ole. Ajomatkaaakin on reilusti toistasataa km suuntaansa.
Vielä tuli mieleen valkoinen valhe, mutta en vaan haluaisi lähteä sillekään tielle. Eli sanoisin, että olemme silloin juuri matkoilla. Mitä te tekisitte?
Kommentit (694)
Ap, saanko kysyä sinulta yhtä asiaa, onko sinulla diagnisoitu jokin psyykkinen sairaus? Hyvällä kysyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^ Mitäpä jos sinä ihan vaan jättäisit tämän ketjun? Se en muuten ollut minä, joka kommentoi tuolle isis-tyypille.
ap
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 00:54"]Ja voihan se olla, että lapseni kokevat jossain vaiheessa katsoessaan taakse, etten mä heistä välittänyt. Mutta toivon, että pystyvät antamaan sen anteeksi. Mäkin antaisin mun äidille, jos hän tajuaisi että mäkin olen kokenut ja koen yhä, ettei hänkään minusta ole välittänyt. Mutta hän ei tajua. Ei pahoittele.
ap
[/quote]
Siis...jos ajattelet tilannetta, että lapsesi kokisivat noin, niin eka juttu mikä sulle tulee mieleen on että toivottavasti he antaisivat sulle anteeksi? Mun eka ajatus olisi, että kokisin aivan musertavaa tuskaa ja syyllisyyttä, mistä tuskin selviäisin.
"Ne äitijutut" mitä esität halveksivasi ovat jotain ihan muuta kuin kokkaaminen ja siivoaminen. Tarvitset todella ammattiapua, että pystyt niihin.
Miksi halusit/hankit lapsi?
Joo no kyllä mäkin kokisin tuskaa, mutta silti toivoisin lasten itsensä takia katsoen ikään kuin seuraavaan vaiheeseen yli tuon tuskan, että he kykenevät antamaan puutteeni anteeksi. Ja siis en mä koe äitini välittäneen minusta. Ei tää nyt niin hirveetä ole. En ole kyllä kyennyt antamaan anteeksi, mutta äiti ei ole koskaan katunut mitään. Se vaikeuttaa prosessia.
ap
Eli en sanonut, tai tarkoittanut, että se on ensimmäinen, mitä mietin, vaikka luitkin tekstin (ihan ymmärrettävästi) niin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="29.06.2015 klo 23:57"]
[quote author="Vierailija" time="21.06.2015 klo 00:54"]Ja voihan se olla, että lapseni kokevat jossain vaiheessa katsoessaan taakse, etten mä heistä välittänyt. Mutta toivon, että pystyvät antamaan sen anteeksi. Mäkin antaisin mun äidille, jos hän tajuaisi että mäkin olen kokenut ja koen yhä, ettei hänkään minusta ole välittänyt. Mutta hän ei tajua. Ei pahoittele. ap [/quote] Siis...jos ajattelet tilannetta, että lapsesi kokisivat noin, niin eka juttu mikä sulle tulee mieleen on että toivottavasti he antaisivat sulle anteeksi? Mun eka ajatus olisi, että kokisin aivan musertavaa tuskaa ja syyllisyyttä, mistä tuskin selviäisin. "Ne äitijutut" mitä esität halveksivasi ovat jotain ihan muuta kuin kokkaaminen ja siivoaminen. Tarvitset todella ammattiapua, että pystyt niihin. Miksi halusit/hankit lapsi?
[/quote]
Ja mitä äitijuttuja tarkoitat? Mulla ei ollut läheskään näin vaikeaa kun hankin lapset, vaikka masennusta oli ollutkin. Olin tottunut jo tulemaan toimeen sen kanssa. Niin luulin.
ap
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 11:56"]
Puuh. Ihmiset täällä jauhaa ap:n äitiydestä. Eikö teille ole jo selvää, että hän ei rakasta lapsiaan eikä halua olla äiti. En tiedä, miksi hän on lapsia alunperinkään tehnyt, ehkä oman äidin painostuksesta tai miehen toiveesta. On tosi vaikeaa rakastaa ketään, jos ei osaa rakastaa itseään. Äitimyytti elää vahvasti, että kaikki äidit rakastaisivat lapsiaan. Niin ei vaan valitettavasti ole. On ihan turha huudella, että "ryhdistäydy, reipastu, ota niskasta kiinni". Minustakin perheen kannattaisi hakea apua perheneuvolasta ym., lasten takia. Ei se ap-kirjoittajan oloa varmaan paranna eikä auta häntä hänen äitisuhteessaan, mutta miestä ja lapsia se voisi auttaa jaksamaan, jonkinlainen ulkopuolinen tuki. Ja toki toivon, että ap löytää myös hyvän terapeutin itselleen.
Ap:lle sanoisin, että olet ilmeisesti ajatellut, ettei sinusta ole haittaa lapsille, koska sinä et huuda (se oli sinusta inhottavaa lapsena) ja koska lapsilla on kotona yksi rakastava vanhempi, lasten isä. Sitä huutamista vahingollisempaa lapsille on kuitenkin oman äidin kylmyys, se, ettei äiti välitä eikä ole kiinnostunut lapsista eikä rakasta heitä. Tottakai se yksi rakastava vanhempi on hyvä asia, mutta on ikuinen haava se, ettei oma äiti (tai joillain isä) välitä eikä halua pitää huolta, ei ota syliin, ei silitä, ei katso hyväksyvästi ja lämpimästi. Tiedän, että nää on tosi kipeitä sanoja, koska oot itse jäänyt tätä kaikkea vaille. Ja se on tosi väärin sua kohtaan. Oot joutunut kokemaan tosi pahoja asioita. Eikä se ole sinun syysi. Ymmärrän, ettet pysty rakastamaan lapsiasi, koska sinua ei ole rakastettu. Onneksi heillä on rakastava isä. Ehkä sinäkin terapian avulla oppisit rakastamaan itseäsi ja muita.
[/quote]
Kyllä mä otan lapsia syliin. Mulle se ei olisi luontaista, mutta teen sen siksi, että siitä ei olla luovuttu lasten vauva-ajasta lähtien kun mies on sanonut mulle niitä kohtia, missä on tärkeää ottaa syliin. Vanhempikin lapsi käy vielä äidin sylissä. Ja pystyn varmaankin rakastamaan lapsiani saman verran kuin äitini minua, ja vaikka se ei ole ehkä paljon, niin mua ei niinkään haittaisi se, jos äitini olisi kohdellut minua hyvin, mutta se, millaista äidin käytös on ollut minua kohtaan ilman kenenkään aikuisen puuttumista asiaan on ongelma. Meillä mies näkee lapset ja heidän tarpeensa. Mulle ois voinut lapsena riittää tällaisen aikuisen läsnäolo. Muuten kirjoituksesi oli kyllä ihan hyvä ja asiaa oikein näkevä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:20"]
Lapselle vahingon tekeminen voi olla myös henkistä. Välillä jopa tuntuu, että fyysinen (hakkaaminen) olisi parempi kuin henkinen väkivalta. Lapselle henkistä väkivaltaa on kääntää lapsen paha olo omaan pahoinvointiin. Niinkuin teet jatkuvasti "mutta kun MINÄ en saanut ja kun MINÄ sitä ja MINÄ tätä". Sun pitää kantaa vastuu ja huolehtia sun lasten HENKISESTÄ hyvinvoinnista, se on voivoi tässä kohtaa nyt miettiä mitä SINÄ et saanut lapsena, koska nyt sinun lapset on ETUSIJALLA, et sinä.
[/quote]
No sitähän mä ajattelen koko ajan. Ei minuakaan ole kuritettu fyysisesti, vaan nimenomaan henkisesti. Mistä sä tiedät, että mä käännän lapsen pahan olon omaan pahoinvointiini? Anna nyt yksikin esimerkki.
En pysty huolehtimaan lasten henkisestä hyvinvoinnista koska minun paha oloni todellakin laitettiin lapsuudesa äidin pahan olon syyksi. Siksi en edelleenkään haluaisi, että hän reagoi minun valintoihini, koska reagoimalla hän nimenomaan viestittää, että minun aikuisen valintani aiheuttavat HÄNELLE pahaa oloa. Hän saa hävetä, kun sululaisvierailu ei mene kuten hän on ajatellut. Hän saa hävetä, kun sukulainen ei näekään meitä ja saa hävetä, kun sukulaisen matka menee pilalle. Tämä on hänen tyypillistä suhtautumistaan.
Se, että hän samalla loukkaisi minua ei kiinnosta. Eli aivan sama asetelma kun mulla voisi olla lapsiini (mutta minä tiedostan sen, arvatkaa vaan teenkö heille samoin, en tee), mutta kun se koskee minua sen korjaaminen on teistä turhaa.
ap
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 15:14"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 23:19"]
Sä oot Tiia selviytynyt aivan mahtavasti. Koko ketju oli sen kirjoittamisen arvoinen, koska "tapasin" sinut tässä. Tapaan äärettömän harvoin sielunsiskoja, jos koskaan (sielunveljiä kylläkin), mutta sinussa on jotain sellaista. On osin kuin lukisin itseäni. Sä olet vieläkin nuori. Olen sinua vanhempi viitisen vuotta, enkä ollut läheskään tuossa, missä sinä olet nyt 37-vuotiaana. Tai jos olinkin, niin tilanteita ja vaiheita ei myöskään voi vertailla. Yhden vahvuus jossain yhdellä hetkellä on toisen heikkous sillä hetkellä, mutta silti samalla aikaa toisinpäin.
Ikävä kuulla, että sulla on vielä käsiteltäviä asioita, mutta sitähän tää on. Ja välillä tuntuu, että askel eteen, kaksi taakse. Ja välillä elämässä (toivottavasti) on hetkiä, jolloin sitä on tai ainakin luulee olevansa onnellinen. Eihän sitä jaksaisi jos se olisi sitä yhden ja saman paranemisen puristamista 24/7 /365 vuodesta toiseen, eiks niin?
On siis ihan luonnollista minun näkemykseni mukaan, että sulla on vielä niitäkin juttuja, joita käsitellä. Lepää välillä.
Minusta ihanin lause tässä ketjussa oli:
"Minulla on nyt parempi, lapseni voivat paremmin kuin minä aikoinani." Ihan mahtavaa, Tiia.
ap
[/quote]
Kiitos. Toivon sydämeni pohjasta, että saat elää onnellista perhe-elämää oman perheesi kanssa, sitä mitä et koskaan saanut.
Sen opetteleminen on vaikeaa ja jollakin tavalla uutta, mutta kaiken vaivan ja työn arvoista.
Ihmiset täällä tuomitsevat muutaman sanomisesi takia sinut. Itse en usko, että muutama lauseesi olisi takertumisen arvoinen. Sinä et varmasti ole ihminen, joka kiillottaa omaa sädekehäänsä, ehkä huonommuudentunne seuraa teit asiat miten hyvin tahansa.Kerroithan, ettet ole tyytyväinen siivoamisesi tasoon.Koska äidille, et ollut koskaan riittävä, vaikka teit mitä. Ehkä äidin sana(kehu) olisi sinulle lääkettä, sillä siitä olet jäänyt paitsi. Mutta lopulta hän on vain elämässäsi suurin kiusaaja, jolle et ole mitään velkaa.
Hän on saanut liian suuret mittasuhteet antamatta itse mitään. Onko kovin reilua?Vaatia täydellisyyttä antamatta itse mitään muuta kuin oksennusta päälle.
Lapsena olet peilannut hänestä.Kuinka voisitkaan olla itseesi koskaan tyytyväinen, kun olet oppinut olemaan arvoton, jota saa kohdella huonosti.
Nyt olet päässyt askeleen taas paranemisprosessissa eteenpäin. Suljet äidin, jotta voit edetä.
Varmasti rakastat omia lapsiasi ja miestäsi.
Mutta tällä hetkellä sinä tarvitset apua, jotta voit olla hyvävointinen äiti.
Luotan sinuun, että haet kyllä apua, jos lapsesi olisivat vaarassa.Jos niin olisi, niin varmasti aloituksesi olisi liittynyt heihin.
Joskus täällä on vaikea nähdä koko asiaa, varsinkin, jos kertojalla on itselleenkin asiat liian lähellä nähdä.
Olet kyllä niin oikeassa, yksi askel eteen, kaksi taakse. Sitähän se on, mutta lopulta elämä palkitsee.
Äitisi ei ole arvoisesi. Älä sinäkään alennu hänen tasolleen. Sulje häiriötekijä ja paranna itsesi jotta voit nauttia elämästä täysillä.
Tiia, sielunsisaresi:)
[/quote]
Kiitos, Tiia :)
Mä oon niin ylpee itsestäni, kun en ole nyt ottanut äitiin edes yhteyttä. Se tosiaankin parantaa, ihan itsestään. Kun tajuaa, että voi. Siis olla ottamatta yhteyttä takaisin. Voi olla alkamatta miettiä, että miten äidin ehdotus sovitettaisiin omaan elämään, johon sille ei nyt juuri ole sijaa.
Mutta että itseään ei tarvitse myöskään ruveta millään lailla puolustamaan, jota osaan tehdä ainoastaan huutamalla äidille. JOSTA äiti saa taas aiheen kerrata mikä kaikki minussa on vialla. En halua kuunnella sitä enää. Miettiköön nyt ihan keskenään, miksi hän ei aikuisempana osaa katkaista tätä kierrettä niin että minun mieheni piti tehdä se. Äitinikään ei todellakaan ole mikään kieleen purennan mestari, joka laskisi koskaan kymmeneen. Se, mitä mieltä on minusta on okei sanoa vaikka siinä tulisi oltua miten loukkaava tahansa. Hänen lempilauseitaan on "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Olen aina ihmetellyt, miten se voi olla hänen lempilauseitaan. Mähän käyttäydyin kertakaikkiaan räkäisesti hänelle kun oli pieni. Aina. Miksi mä en sitten muka vastannutkaan niin, kuin minuun huudettiin? Aika epäloogista.
Eli nyt voin siististi, ilman mitään riitaa ja marinoita tehdä kuten itse haluan, ja se parantaa minua kyllä aivan varmasti. Oot siinä oikeassa :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 15:15"]
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:52"]
[quote author="Vierailija" time="25.06.2015 klo 14:20"]
Lapselle vahingon tekeminen voi olla myös henkistä. Välillä jopa tuntuu, että fyysinen (hakkaaminen) olisi parempi kuin henkinen väkivalta. Lapselle henkistä väkivaltaa on kääntää lapsen paha olo omaan pahoinvointiin. Niinkuin teet jatkuvasti "mutta kun MINÄ en saanut ja kun MINÄ sitä ja MINÄ tätä". Sun pitää kantaa vastuu ja huolehtia sun lasten HENKISESTÄ hyvinvoinnista, se on voivoi tässä kohtaa nyt miettiä mitä SINÄ et saanut lapsena, koska nyt sinun lapset on ETUSIJALLA, et sinä.
[/quote]
Narsisti tekee pääasiassa henkistä väkivaltaa. Fyysistä voi olla (suurella todennöisyydellä) lisäksi. Selviö on, että lapset ovat etusijalla perheessä, lapset jotka rakastavat ehdottomasti vanhempiaan, ymmärtämättä. Selitä, miten tuo taotaan narisistisen äidin päähän? Omasta äidistäni tiedän, että jos hänelle joku noin sanoisi, esittää hän superäitiä ja alkaa kauniilla äänensävyllä selitys että juu, kyllä meidän matti ja maija oli kesäleirillä (laitettiin pois kotoa, jotta äiti sai täysin isän huomion) ja maija käy pianotunneilla (äidn jatke) ja matti lukee paljon (omassa huoneessaan, kun ulos uskaltanut tulla). Seinien sisällä äiti nauraa paskaista naurua selittäen isälle, että mitä sekin (ulkopuolinen, joka napautti äitiä lasten tärkeysjärjestyksestä) sellaista sanoi ja ihan pimee akka, hyh.
Ymmärrän sen, että pahinta on narsistiäidin tukijoukot, jotka ylläpitävät ko. sairasta elämää. Vaikka vain olemalla hiljaa, sekin on tukea. Tai myöntelemällä, kun ei uskalla sanoa poikkisanaa. (Isä usein.)
Ulkopuolisella pitäisi hoksottimet toimia, niin narskun kuin tukijoukkojen lapseen suhtautumisen suhteen. Ei ole helppoa huomata, mutta tietoisuuden lisääntyessä voi vaikka naapuri, sukulainen tai kuka tahansa, joka perheen kanssa on tekemisissä, puuttua tilanteeseen. Mutta mllä tavalla?
[/quote]
Nämä on aloittajan piirteitä. Kaikki huomio pitä olla hänessä. Ihmset on hänelle käyttötavaraa. Kuten esim mies, joka on hänen huolenpitäjänsä. Kuin isä. (ketjussa mainittu)
Kuitenkaan asiat ei ole niin mustavalkoisia. Jokainen vaurioituu eritavalla ja monien tekijöiden seurauksena. Siitä syystä ei ole hedelmällistä myöskään laittaa kaikkea vastuuta (nar...)äidin vastuulle. Kasvuolosuhteet on yksi iso tekijä ihmisen mielenterveydessä. Mutta vain yksi tekijä. Jotta voi aikuisena eheytyä, pitää olla valmis myös tarkastelemaan itseään haavoittuneena ja keskeneräisenä. Ei niin, että minä olen terve ja äidin pitää pyytää anteeksi ja niin se terve osa minusta pääsee taas näkyville. Se ei ketään paranna, vaikka äiti joutuisi häpeäpaaluun (aloittajan kirjoitus ketjun alusta). Keskeneräisyyttämme joudumme kaikki koko ikämme katsomaan. Ja kasvamaan henkisesti niistä lähtökohdista, jotka meillä on. Jonkinlainen sopu omien lähtökohtien kanssa pitää tehdä. Ja löytä itselleen suotuisa tapa elää. Joskus se on niin, että joutuu kokonaan irrottautumaan vahingoittavista ihmisistä. Joskus riittää vähempi
[/quote]
Olen jo sanonut tässä ketjussa, että minua tuskin parantaisi, vaikka äitini pyytäisi anteeksi. Ja etten odota parantuakseni sitä. Mutta totta kai se helpottaisi mun paranemista. En ymmärrä, miksi äiti valitsee toimia tavalla, joka ei helpota mun paranemista. Jos kerran on niin huolissaan mun lapsista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun kommenttisi oli ketjun kommentti nro 666 ^ Siihen nähden aika kesy :)
Tajusin eilen, että olen onneton. Siis sille löytyi sanoitus, mitä olen tuntenut jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja mistä mua on (äiti) niin valtavasti haukuttu. Koska kun mä olen onneton, mä en oikein toimi. Kun olin lapsi en koskaan saanut lupaa tuntea itseäni onnettomaksi. Se oli aina jotenkin mun syy, että jouduin olemaan onneton. Sitä ei siis kielletty näillä sanoilla, syyttäjä ei varmastikaan (oletan) itsekään tajunnut mitä teki. Olin siis itse aiheuttanut (muka) sen, että olin onneton. Ja jos en ollut, niin olla onneton oli HEIKKOUTTA. Ei sitä yaaskaan sanottu, että se on, mutta sitä ei vain saanut olla. Se oli kasvattajalleni jotenkin todella häiritsevää, jos olin onneton. Varmaan, koska hän saattoi joutua miettimään, olisiko hänellä ollut edes etäisesti jotain tekemistä tilani / tunteeni kanssa. Varmasti oli, koska harva vanhempi varmaan kasvattaa lasta siten, ettei lapsi hänestä johtuen olisi joskus onneton. Tai jos ei muuten ole osallinen siihen, että tunsin itseni onnettomaksi niin olisi edes lohduttanut. Mutta ei.
Joten olla onneton oli lapsen syy ja lapsen heikkoutta ja vielä kiukutella siitä ettei saa tuntea mille tuntuu oli ilkeän lapsen syy ja ilkeän lapsen heikkoutta.
Tajusin siis tämän eilen.
Kun katson ympärilleni kodissa, näen onnettoman ihmisen kodin. Se on minusta niin hirveää, että minun on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta kutsua ketään tänne kylään. Saahan tänne tulla, jos ohi ajaa (kuten miehen sukulaiset yhtenä päivänä, mutta eivät sitten poikenneet kuin ulkona) koska eihän alennustilani nyt mikään salaisuus saisi olla, mutta itselleni tulee siitä yhtä kaikki olo, että tänne tullaan arvostelemaan ja pällistelemään minun pystyväisyyttäni ja kun se on haavoittunut, niin eihän täällä kertakaikkiaan miltään hyvältä näytä. Otan sen henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku alkaa kotiani arvostelemaan. Toki kukaan muu kuin äitini (ja täällä) ei ala, mutta se riittääkin. Ja olisihan se nyt paljon mukavampaa esitellä omastakin mielestä "riittävää" kotia.
Mä olen onneton ja pahasti. Siivoaminen ei sitä kertakaikkiaan paranna eikä muuta sitä minnekään. Tosin kun olotilalleni löytyi yhtäkkiä sanat, se voi auttaa minua taas sen, miksi olen onneton kanssa eteenpäin. Hassua, ettei ihminen voi tajuta edes noin simppeliä asiaa. Olen onneton. Mutta ei vaan tajua, jos siihen ei ole koskaan ollut lupaa.
ap
Höpö höpö. Olet tota yksinäistä onnettomuuttasi toistanut ihan alusta saakka. Ja alusta saakka se on ollut äitisi vastuulla sinun mielestäsi. Parasta olisi koittaa mennä eteenpäin. Ehkä ratkaisukeskeinen terapia voisi sopia sinulle. Sen avulla ainakin lapsesi voisivat säästyä olemasta noin kauaa onneton
Ketju on lukittu.
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 15:05"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 14:49"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 13:41"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 13:23"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 12:53"]
[quote author="Vierailija" time="24.06.2015 klo 10:54"]
Ap, paljonko sulla on ikää? Asenteesi vaikuttaa nimittäin aika lapselliselta näinkin vakavan asian kohdalla. Vaikeasta äitisuhteesta irtautuminen vei ystävälläni parikyt vuotta, onnistui vasta jotain vuosia äidin kuoleman jälkeen. Ihan itsesi kannalta, älä mene tuolle aggression ja katkeruuden tielle, sairastutat omatkin lapsesi.
[/quote]
Mä oon mennyt sille noin 4-vuotiaana. Eli en ole enää valitsemassa, vaikka sulle onkin helpompaa uskoa niin. Toimikaa te muut lastenne kanssa niin, etteivät he joudu huutamaan teille ja opi sitä yhtenä tapana kommunikoida.
ap
[/quote] Niin sinä ap huudat täällä meille, jotka yrittävät ymmärtää sinua. Olet hyökkäävä ja puolustuskannalla. Tuo mitä vastasit, että se auttoi, kun joku sanoi, että äitisi on narsisti. Mutta huomaatko, että et siedä sitä, kun sinua arvostellaan? Siirrät kaiken äitisi syyksi. Onko totta, että sinulla ja äidilläsi ei koskaan ole ollut yhtään hyvää hetkeä?
Ajattelen omia kolmea lastani ja voin sanoa, että kaikki ovat temperamenteiltaan erilaisia. Yksi kuitenkin on aina ollut herkkä ja edelleen nyt aikuisenakin ottaa kaiken arvostelun helposti itseensä. Hän riitaantuu edelleen helposti sisarustensa kanssa ja on usein vaikea jäljittää mistä se nyt veti "herneet nenään". Tällä yritän sanoa sitä, että niin monet asiat vaikuttavat. Olitko "vaativa" lapsi ja jäikö äiti paljon yksin sinun kanssa? Tai kohdistuiko sinuun kovat odotukset jne? Saitko ainoana lapsena elää kuin pellossa ja mitään ei vaadittu, vaatimukset tulivat yllätyksenä liian myöhään, jolloin aloit kapinoida? Näitä mietiskelin, kun tarinoitasi olen seurannut.
Mitä sinulle tai perheellesi tapahtui kun olit n 4-vuotias?
[/quote]
Näetkö sinä lapsissasi kultaisen, hiljaisen ja syytetyn? Oletko kokenut narsismia, miten tuttu alue on sinulle?
[/quote] En näe lapsiani tuollaisina :) Kaikki ovat omia persooniaan panematta heitä mitenkään arvojärjestykseen. Kyllä narsismi on hyvinkin tuttu ihan työni kautta psykiatrian poliklinikalla, mutta eivät asiat ole noin mustavalkoisia, mitä ap väittää. Kyllähän minulla käy asiakkaita, jotka ovat katkeria vanhemmilleen. Se katkeruudessa vellominen ei vain auta, jos siitä ei päästä eteenpäin. Itsekin terapiassa pitkään olleena muistan ajan, jolloin syyttelin milloin isää milloin äitiä, mutta pääsin siitä yli ja pystyn ajattelemaan heitä vanhempina, jotka yrittivät parastaan. Vanhemmillani oli oma historiansa, joka oli muokannut heidän tapaansa elää. Eihän vanhempana voi enempää antaa, kuin mitä itse on saanut.
[/quote]
Miten voi päästä eteenpäin, ellei ymmärrä miksi itsellä on paha olo ja on toimintakyvytön? Jos eteenpäin potkaisu olisi niin helppoa, että: "älä ajattele, älä tunne, älä mieti, tee". Ennen kuin pääsee asioiden yli, vaatii se aikansa. Mistä se ongelmat ovat usein lähteneet? Kotoa. Ei aina. Teillä psykatrian poliklinikalla annetaan vain napit käteen? Samat asiakkaat palaavat?
Vanhempana voi antaa enemmän kuin mitä on saanut. Ellei näin olisi, maailma olisi yksi helvetti ja niin isoäidillä, äidillä kuin tyttärellä silmät mustana säännöllisin ajoin.
[/quote] Täytyy viitsiä vaivautua sinne vastaanotolle ja alkaa puhua siitä pahasta olostaan. Liian usein psykiatrian polin ajat jäävät käyttämättä, kun potilaat eivät jostain syystä tule vastaanotolle. Toiset haluavat ainoastaan ja vain niitä "nappeja". Samat asiakkaat palaavat, mt-ongelmat ovat usein pitkäaikaisia ongelmia, mutta emmehän kyseenalaista diabeteksen tai verenpainetaudin hoitoakaan. Nämäkin sairaudet vaativat pitkäaikaista hoitoa ja käyntejä erikoispoliklinikoilla aivan kuin mt-ongelmat.
Vanhempana voi antaa enemmän siksi, että tieto lisääntyy koko ajan. Av-mammat käyvät asioita läpi, mt-ongelmista puhutaan, käydään terapiassa jne. Mutta toimintamallit saamme vanhemmilta ja toistamme samoja asioita, mitä vanhempamme tekivät. Pahoinpidelty lapsi hakeutuu parisuhteessaan helposti samanlaiseen suhteeseen ja pahoinpitelee tai tulee pahoinpidellyksi jne...