kaikista ei ole työelämään

Suurin osa psyykkisistä sairauksista on hoidettavissa. En tiedä mikä APn tilanne on, muttä tämä leväpersekansan määrä nousee vaan vuosi vuodelta. Mun sisko kärsi syvästä masennuksesta, lievästä psykoosista, paniikkikohtauksista ja itsetuhoisuudesta. Ekan kerran tämä todettiin kun hän oli 14. 19- vuotiaana hän yritti itsemurhaa. Ehdotettiin että sisko menisi kokeilemaan terapiaa uudestaan. (Käynyt lapsuudesta asti, mutta mikään ei auttanut.). Tätettyään 20, hän päätti kokeilla vielä kerran terapiaa ja kohdalle osui aivan mahtava psykoterapeutti.

Tarvittiin puolitoista vuotta ja paljon tahdonvoimaa. Mun sisko valmistuu keväällä toiseen ammattiinsa ja töitäkin on luvassa. Sen sijaan monet mun masentuneet tutut käy terapiassa jo viidettä vuotta ja olo pahenee mystisesti vuosi vuodelta. Lääkkeet on käytössä. Koulussa jaksaa käydä vaan kahtena päivänä viikossa jne. Jopa niin yksinkertaiset asiat kuin juoman palauttaminen pikaravintolassa pelottaa. Mulla on vahva usko siihen et nää yhteiskunnan loiset voisi parantua, mut B-papereilla ja ja kulissiterapialla pärjää vähemmällä vaivalla. Rahat kuukausittain valtiolta. Jee jee.

Kannattaa jokaisen masentuneen tunnistaa itsessään mikä saa niin avuttomaksi. Laiskuus, sairaus vai joku muu. Ugh, olen puhunut.

Minulla on ahdistus- ja paniikkihäiriö sekä masennus. Oireet alkoivat parikymppisenä. Koulun sain suoritettua, vaikka aamulla en meinannut saada itseäni sängystä ylös ahdistuksen takia. Minä pelkäsin sairastumista ja kuolemaa. Koko ajan tarkkailin itseäni, että onko minulle tulossa joku kuolemaan johtava sairaus. Tämä asia täytti pääni koko valveilla olon ajan.

Koulun loputtua aloin saamaan paniikkikohtauksia. Mieheni vei minut töihin ja joutui ajamaan todella hitaasti, koska minusta tuntui, että vajoan ja vajoan pääni syövereihin ja jos vajoaisin lisää en voisi koskaan enää liikkua. Mutta töissä ollessa olo helpotti, koska en voinut miettiä vain omia "sairauksiani". Tein tietoisen päätöksen, että en jää kotiin pelkäämään kohtauksia, koska tilanne silloin vain pahenisi. Menin bussiin ja sain paniikkikohtauksia ja silloin otin kännykän esille ja kohtauksen ajan vain näpyttelin kännykkää.

Sain lääkkeet, jotka auttoivat minua ja elin monta vuotta oireettomana. Pari vuotta sitten kaikki iski uudelleen päälle. Sairauden syy ei ollut tietenkään poistunut vaan oli tiedostamattomassa edelleen. Viikon ajan olin suurin piirtein syömättä ja pelkäsin taas sairastuvan kuolettavasti. Paha olo jatkui kuukauden verran ennen apua ja se olo oli niin paha, että halusin tehdä itsemurhan. Taas töissä oloni oli parempi. Hain apua ja aloitin terapian.

Terapia on edelleen kesken. Toivon, että joskus voisin elää niin kuin normaalit ihmiset. Onnekseni en suostunut jäämään sairauteni kanssa kotiin vaan tein aktiivisesti töitä sen eteen, että sairaus ei saisi minusta yliotetta. Paniikkihäiriöstä kärsiville annan neuvon, että älä missään nimessä jää kotiin! Kuntouta itseäsi altistamalla paniikkikohtauksille. Muuten voit olla joku näistä 25v eläkeläisistä :( Ymmärrän myös heitä ja toivon heille kaikkea hyvää!

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 16:04"][quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 15:26"]

Tiesitkö, ap,että jopa kehitysvammaiset tai vaikeasti invaliidit tekevät työtä. Jokaisen ihmisen tulisi tehdä työtä. Itse kannatan jopa eläkeläisten työntekoa. Se vähentää stressiä ja lieveilmiöitä jotka aiheuttaa liika vapaa-aika. Mieliala nousee ja ihminen kokee olevansa tarpeellinen.

[/quote]

Mutta jos ei pääse kotoa ulos? Jos roskia viemään mennessä tarvitsee ottaa diapamia ja on rauhoittavissa päivästä toiseen? Ja jos kodin ulkopuolella olevien asioiden koskettaminen laukaisee kovan ahdistuksen, josta saattaa päättyä psykiatriselle? Niin miten tuossa tilanteessa voi tehdä työtä? Kerro minulle jokin konkreettinen työ, johon kykenen?
[/quote]
Sä voisit olla AV mode. (en ole edellinen kirjoittaja)

Voiko tää tyhmyys olla tottakaa? Siis ei nyt eletä enää 1900-luvulla - oikeesti sairaat jos ne pärjää kotihoidolla pääsee kotihoitoon. Lääkärillä ja sairaanhoitajalla käydään tarkistuksessa tai sitten ne tekee kotikäyntejä. Laitostaminen on kuule mennyttä maailmaa.

No ei ole hoito kohdillaan, jos hoidoksi tuollaiseen ahdistukseen annetaan maksimimäärä bentsoja, kehotetaan ottamaan rauhallisesti, makaamaan kotona valittamassa, tuetaan sitä, että mitään ei kannata tehdä, ettei väsy ja rasitu liikaa, hyväksytään täysin sekava vuorokausirytmi. Ehkä olisi oikeasti joku laitoshoito tai maalaisparantola paikallaan.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 19:12"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 12:54"]

Meidän yhteiskunnassa loisiminen on mahdollista koska meiltä työssä käyviltä otetaan iso siivu rahaa pois ja annetaan niille jotka makaavat kotona. Monissa muissa yhteiskunnissa tällainen ei ole mahdollista vaan nämä karsiutuvat pois.

[/quote]

Mä olen samoilla linjoilla. Jos saisin valikoida, mihin verorahani kohdistetaan, niin ei todellakaan yhdenkään kotona venyjän toimeentulotukeen!! Tärkeämpiäkin kohteita on.

[/quote] 

Ei ole minun tapaistani toivoa ihmisille pahaa, mutta tällaisille ihmisille soisin hetkeksi sen, että joutuisi sellaisen ihmisen elämää elämään, jota noin kovasti halveksii.

T. Mt-potilaan terve omainen

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 19:25"]

Miksi itsemurhalle pitäisi olla vaihtoehtoja? Minulle se on varteenotettava, eikä lainkaan ikävä vaihtoehto. T. Korkeakoulutettu töitä paljon tehnyt lapsen syntymän jälkeen työkykynsä menettänyt pahasti ahdistunut 29v. nainen

[/quote]

No et paljon lastasi ajattele

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 19:34"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 19:30"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 19:01"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 18:58"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 18:36"]

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 16:07"]

Ok kertokaa mitä työtä voin tehdä:

Herään klo 13. Aamutoimet kestää 3 h.

Klo 16. pesen pyykkiä koneellisen, kestää 3h

klo 19. nukun päiväunet

klo 20. yritän tehdä ruokaa

klo 22. teen kotiöitä mitä jaksan, tiskaan jos jaksan

klo 23 alan valmistautua nukkumaan

klo 24. menen  nukkumaan

koko ajan ahdistunut ja levoton olo. En pääse ulos.

[/quote]

Herää aikaisemmin, tee itsellesi joku suunnitelma miten kulutat aikaa.  Pieni kävelylenkki joka päivä.

Vaikka miten ahdistaisi, pidä ainakin yhdestä rutiinista kiinni.

Henkinen hyvinvointi riippuu paljon ruokavaliosta, liikunnasta ym yksinkertaisista asioista.

[/quote]

Tässähän nää nykynuorten "mielenterveysongelmat" tulikin tiivistettynä. Kuka vaan saa ittestään masentuneen sängyssä venyjän, jos haluaa. Se on helppoa: rutiineita ei ole, yöt keikutaan ja päivät nukutaan. Ei tehdä mitään järkevää. Kuka vaan meistä jos vetää tolla samalla systeemillä puoli vuotta, ei takuulla saa enää itsestään mitään irti ja elimistö on jatkuvassa väsymystilassa, jolloin mielikin alkaa rakoilla.

Ennen aikaan ihmisillä oli sukua ja perhettä ympärillä. Kaikilla oli hoidettavana omat hommansa, ja omaan napaan tuijotteluaika oli minimissä. Herättiin aikaisin, tehtiin työtä, käytiin nukkumaan aikaisin. Ei ollut aikaa olla "ahdistunut" ja käyttää aamutoimiin kolme tuntia, saatika venyä sängyssä.

Omassa lähipiirissänikin on yksi tälläinen "ahdistunut" joka ei voi hakea opiskelemaan kun joutuisi olemaan ihan normaaliyhteiskunnan aikatauluissa ja oikein tekemään jotain. Töitä ei voi hakea, kun "ei niitä kuitenkaan saa". Samalla selostetaan, että pitää käydä terapiassa jossa on ilmennyt, että on ihminen joka tarvitsee omat rutiinit. Ne rutiinit on just sitä sängyssä puoleen päivään makaamista ja yöt kukkumista, sekä minä-itse-ajattelu. Huoh. Baareissa toki pystyy käymään, samoin muissa vähänkin hauskanpitoa, matkustusta tai bailaamista hipovissa jutuissa.

Vähän vähemmän kun te "töihin kykenemättömät" tuijottelisitte itseänne (minäminä haluan, minäminä en halua, minäminä en jaksa jne.) Kun olisi ihan aikuinen ja ottaisi vastuun elämästään, eikä työnnä sitä muille ja yhteiskunnalle.

Väitän, että jokainen kotonaan notkuja voi puolen vuoden päästä paremmin, kun nousee ihmisten aikaan, menee nukkumaan ihmisten aikaan, ei läträä viinan ja turhien lääkkeiden kanssa ja opiskelee jotain tai edes harrastaa säännöllisesti jotain. Joku roti elämään.

[/quote]

Öööö?? En roiku öitä. Menen nukkumaan jo klo 24. Lääkitys on sen verran raskas, että unta riittää iltapäivään asti. Mulla n todella vahvat iltalääkket. Olen luonnostani iltarytminen. Jos olisin terve, menisin nukkumaan vasta klo 2 ja heräisin jo klo 10.

[/quote]

En ota nyt muuhun kantaa, mutta jos on terve ja käy töissä tai opiskelee, niin rytmiä, jossa menee höyhensaarille klo 02 ja herää "jo" klo 10, ei kovin monessa duunissa pysty noudattamaan. 

[/quote]

Itseasissa todella monessa duunissa ja opiskelussa pystyy. Esim monissa yliopisto-opinnoissa tuo käy helposti. Samoin on töitä, jotka tehdään illalla tai yöllä. Niitä on todella paljon. On tuotannon töitä, asiantuntijatyötä, tutkijantyötä yms... Yhteiskunta menee koko ajan enemmän 24/7 suuntaan. Itse aion tehdä ilta-ja yötyötä, kuten tähänkin asti. Jotkut muuten tekevät jatukuvaa yövuoroakin. Monet heistä heräävät vasta neljän aikaan iltapäväivällä ;) Ei ollenkaan epänormaalia. Kaikki ei todellakaan ole missään toimistoissa töissä, jos et tiennyt.

[/quote] Ilta- ja yötyötäkään ei jaksa, jos rytmi on tuollainen. Työvuorot kun ei mene sen mukaan, miten sattuu nukuttamaan. Yövuoron takia joutuu valvomaan pidempään ja iltavuoroon justeeraamaan nukkuma-aikojaan eli elämäntapojaan joutuu kyllä kuriinalaistamaan. 

Voisin väittää, että kaikista meistä löytyisi joku mt-ongelma, jos oikein kaivettaisiin. Ei me "terveetkään" kaikki ole sellaisia ikiliikkujia jotka aloittavat aamunsa käymällä salilla ja töiden jälkeen lähtevänsä harrastuksiin. Minä olen vasta nuori, enkä ole vielä ikinä ollut vuotta pidempään pötköön töissä (opiskelujen takia, olen ollut täysi-ikäistymiseni jälkeen n. 3kk työttömänä), mutta silti tiedän, että työpäivän jälkeen voi hyvinkin olla veto pois. Jonkun todella raskaan päivän jälkeen saattaa tulla jopa itku ja epätoivo on sanoinkuvaamaton, kun ajattelee että on vasta maanantai.

Minulla on ollut tässä lyhyen elämäni aikana paljon vastoinkäymisiä: sosiaalisten tilanteiden pelkoa, sairaalloista vainoharhaisuutta, itsetunto-ongelmia, pakko-oireisuutta, pahaa koulukiusaamista (yläaste pahin, silloin jäin kuukausiksi kotiin makaamaan, ei olisi kannattanut kun meni tuotteliasta aikaa haaskuuseen), läheisen kuolema, parisuhdeväkivaltaa, kaikki syy jäädä kotiin makaamaan.. Mutta hemmetti vie, en aio ikinä luovuttaa! En vain yksinkertaisesti voi sallia itselleni olla kotiin jäävä luuseri.

Ymmärrän, että minä en ole kaikki ihmiset, mutta jos ei oikeasti kykene työelämään, on vain keksittävä jotain muuta - ihan mitä tahansa, kunhan tekee jotain. Kotona makaaminen vain passivoi, tiedän tapauksia, että pysyvän eläkepäätöksen jälkeen kummasti piristytään. Suomessa on hyvät oltavat kaikilla, mutta silti kitistään, pitäisi saada enemmän - kun kaikki muutkin saa!

Olen hyvin luonnonläheinen ihminen ja pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut luolamiesajoista. Nyyhkyttämällä ei asiat ratkea, vahvin selviää!

Tämähän keskustelu on tyypillinen "Olen minäkin kärsinyt [kuvaillaan traagista menneisyyttä ja luetellaan koettuja mentaalisia sairauksia tai ainakin potentiaalisia tilaisuuksia niihin sairastua], ja siihen perään pontevasti: mutta silti minä olen mennyt töihin!" Muiden henkilökohtaisten tragedioiden ylittäminen + itsensä korottaminen veronmaksajista suurimmaksi toimii aina. 

Kun ihmismieliin olisikin se simppeli parannuskeino, joka toimisi aina ja joka tilanteessa, ja jokaisen yksilön saisi istutettua 8 - 16 työrytmiin. No, näin ei ole. Tietenkin omalla asenteella ja sinnikkyydellä on roolinsa paranemisessa, mutta ei siinäkään ole kyse siitä, että potilas maagisesti vain "ryhdistäytyy", nousee seitsemältä ja menee töihin. 

Onhan se nyt jumalauta ihan selvä ettei kaikista ole työelämään! Miten tästä jaksetaankin vääntää - ettekö te ihmiset tunne ketään kaikin puolin fiksua ja kokenutta joka pääsee ehkä haastatteluihin ja mahdollisesti vielä seuraavallekin kierrokselle jne kerta toisensa jälkeen, eikä koskaan vain saa paikkaa kun on aina yksi viidestäsadasta hakijasta eikä koskaan se ihan kaikkein paras? Eikö kukaan teistä tunne että omasta ihan normaalista psyykkisestä kyvykkyydestään huolimatta on välillä niin kovilla työelämän suhteen että alkaa itkettää kesken päivän?

Varmasti on maa täynnä ihmisiä jotka eivät edes hirveästi halua yrittää, ja ihmisiä jotka ovat niin sairaita ettei kukaan kuvittelekaan heidän yrittävän, mutta lisäksi on pilvin pimein porukkaa joka yrittää kaikkensa koko ajan, ja silti kaikille ei riitä töitä. Omallakin työpaikallani on irtisanottu viimeisen vuoden aikana paljon sellaisia työntekijöitä joilla on ollut sekä äly että kokemus että motivaatio että henkinen tila ihan kohdallaan, eivätkä mitenkään kaikki ole saaneet uutta työtä. MISSÄ on se työnantaja joka palkkaa kaikki nämä "en pysty avaamaan silmiäni ilman että halua tappaa itseni" -tapaukset?? Ei se nyt niin mene että vain koska olisi reilua että kaikki osallistuisivat hyvinvointiyhteiskunnan pyörittämiseen, joku työllistäjä aina löytyy!

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 19:49"]

Jos sinä noin sairas olet, et olisi kotona, vaan laitoksessa.

[/quote]

Voi voi, ei meillä ole ollut enää yli kahteenkymmeneen vuoteen psykiatrisia laitoksia, joihin parantumattomasti sairaat voitaisiin laittaa koko loppuelämäkseen. Nykyisin potilaat ovat kotona eli avohoidossa niin kauan, kun suinkin pärjäävät. Sitten, jos on vaarallinen itselleen tai muille, voi päästä vähäksi aikaa osastolle, mutta sieltäkin laitetaan heti kotiin, kun on vähänkin paremmassa kunnossa. Ja kun taas menee huonompaan kuntoon, otetaan (jos otetaan) osastolle vähäksi aikaa. Joidenkin elämä on tosiaan tätä vuoroin osastolla vuoroin avohoidossa, mutta ei heistä ole työelämään sen enempää kuin niistäkään, jotka ennen vanhaan suljettiin laitoksiin.  

En itse usko laitoshoitoon, ei siellä sen kummemmin hoideta kun avohoidossakaan. Siellä potilaat istuvat tuijottamassa joko tv.tä, tupakkakopissa tai omassa huoneessaan itkemässä. Lääkäri ei todellakaan ole edes siellä samalla osastolla, vaan kiertävä lääkäri käy joskus tapaamassa ja siinä puidaan jatkuuko osastohoito tai tarvitseeko lääkitystä muuttaa.

Eli itse koen saavani ihan samaa hoitoa tuijottamalla kotona tv:ta ja tapaamalla joskus lääkäriä. Ainoa ero että käyn nyt avohoidossa ollessani puhumassa mukavalle sairaanhoitajalle tämän lisäksi. Osastolla ne eivät kerenneet jutella kun oli kiire juoda toimistohuoneessaan kahvia. Jos juttelivat se oli alentavaa vittuilua, johon ei uskaltanut vastata koska uhkailivat osastohoidon pidentämisellä.

Samaa ihmettelen, miksi sitä on niin vaikeaa ymmärtää. Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen 25-v. Ennen sairastumistani olin töissä ja opiskelin yliopistolla. Olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta lähtien.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 11:06"]Samaa ihmettelen, miksi sitä on niin vaikeaa ymmärtää. Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen 25-v. Ennen sairastumistani olin töissä ja opiskelin yliopistolla. Olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta lähtien.
[/quote]

Mikä nyt estää?

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 11:06"]Samaa ihmettelen, miksi sitä on niin vaikeaa ymmärtää. Itse olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen 25-v. Ennen sairastumistani olin töissä ja opiskelin yliopistolla. Olen tehnyt töitä 15-vuotiaasta lähtien.
[/quote]

Mentaalisairaus?

Vain todella vakava fyysinen vamma aiheuttaa sen ettei koskaan enää voi tehdä mitään työtä. Eiköhän se luovuttajan asenne ärsytä enemmän kuin se, että joku ei juuri nyt kykene töihin.

Näin se on. 

Esim. vaimoni on sanonut, ettei jaksaisi työelämässä, eikä ole ikinä tuntenut mitään halua mennä töihin. Tiesi jo kuulemma pienenä, että haluaa mieluummin hoitaa kotia ja nauttia elämästä. Ei ole ikinä tehnyt ansiotyötä - tet-harjoittelussa on ollut ysillä. No, minulle tämä sopi paremmin kuin hyvin, sillä itse olen ajoittain turhankin työorientoitunut. Mukavaa kun on hiukan vastapainoa muistuttamassa niistä muistakin asioista. Olimme yhdessä neljä vuotta ennen lapsen syntymää, joten vaimo ehti touhuta omiaan tuon ajan. Olihan siinä bonuksensa itsellenikin: saatoin toisinaan ruokatunnilla käydä kotona panolla :D

Lapsen synnyttyä onkin sitten tietysti oma aika jäänyt vähemmälle hänelläkin ja kyllä se nyt käy työstäkin se kotona oleminen. 

Ihmisiä on erilaisia. Ei pitäisi niin kärkkäästi olla tuomitsemassa muiden valintoja. 

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 11:31"]

Näin se on. 

Esim. vaimoni on sanonut, ettei jaksaisi työelämässä, eikä ole ikinä tuntenut mitään halua mennä töihin. Tiesi jo kuulemma pienenä, että haluaa mieluummin hoitaa kotia ja nauttia elämästä. Ei ole ikinä tehnyt ansiotyötä - tet-harjoittelussa on ollut ysillä. No, minulle tämä sopi paremmin kuin hyvin, sillä itse olen ajoittain turhankin työorientoitunut. Mukavaa kun on hiukan vastapainoa muistuttamassa niistä muistakin asioista. Olimme yhdessä neljä vuotta ennen lapsen syntymää, joten vaimo ehti touhuta omiaan tuon ajan. Olihan siinä bonuksensa itsellenikin: saatoin toisinaan ruokatunnilla käydä kotona panolla :D

Lapsen synnyttyä onkin sitten tietysti oma aika jäänyt vähemmälle hänelläkin ja kyllä se nyt käy työstäkin se kotona oleminen. 

Ihmisiä on erilaisia. Ei pitäisi niin kärkkäästi olla tuomitsemassa muiden valintoja. 

[/quote]

Tuossa tapauksessa se tuomio tulee siitä jos nostetaan jotakin yhteiskunnan tukia. Eri asia tietysti jos elätte molemmat vain sinun palkallasi. Jos ette, voi tuomita vapaasti.

[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 11:34"]

Tuossa tapauksessa se tuomio tulee siitä jos nostetaan jotakin yhteiskunnan tukia. Eri asia tietysti jos elätte molemmat vain sinun palkallasi. Jos ette, voi tuomita vapaasti.

[/quote]

No nyt saa lapsilisän ja kotihoidon tukea.