Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori

Siitä että synnyttäjä on kuollut. 

T:79

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli, kun olin 14. Isä kuoli, kun olin 25. Olen kokenut todella paljon ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa ikätovereihin. Koska eihän sitä lähiomaisen kuolemaa pysty kuvittelemaan vaan se on koettava ennen kuin voi ymmärtää. Lisäksi on pitänyt jo nuorena opetella melko itsenäiseksi. Siihen en tottune koskaan, että suurin osa ihmisistä menee aivan hiljaiseksi, jos tämä vanhemmattomuus tulee esiin.

Olen pahoillani menetyksistäsi. Onko niistä paljon aikaa, minkä ikäinen olet nyt? Tuo ulkopuolisuuden tunne on tosi musertavaa.. Tuntuu, että olisi ihan yksin maailmassa eikä kukaan ymmärrä. :( olisi kiva jutella lisää kanssasi vaikka sähköpostilla, ehkä kokemustemme jakaminen helpottaisi? Tuntuu, että vertaistukea kaipaan tilanteessani kaikkein eniten kun sitä on niin vaikea saada...

Mulla on äiti elossa vielä, olen 30. Noin 10 vuotta sitten äitini alkoholisoitui, ja siitä lähtien välit ovat vain menneet huonommiksi. Tänä viikonloppuna kävin pitkästä aikaa kylässä, mutta äiti lähtikin ystävineen terassille. Oli tiedossa monelta bussini lähtee, mutta ei tullut takaisin ennen sitä.

Olen tosi surullinenteidän puolesta, jotka olette menettäneet äitini. Samalla kyllä suren myös omaa äitisuhdettani, kyllä voikin alkoholi pilata monta asiaa. :(

Mun koko suku yhtä henkeä lukuunottamatta delas ennenku olin 30 vee.

Isoisä kun  olin 7, mutsi kun olin 12, isoäiti kun olin 18, setä puoli vuotta myöhemmin, faija kun olin 27 ja mun sisko pian sen jälkeen.

Musta kasvoi itsenäinen ihminen. Ja myös aika viileä.  Ja välit siihen ainoaan sukulaiseen on ollu poikki jo iät ja ajat. Mikä onkin ollu mun onni. Niin kade ja veemäinen ihminen.

Äitini kuoli rintasyöpään kun olin 9-vuotias. Äiti oli silloin 43-vuotias ja sairasti 3 vuotta. Olen itse nyt 22 ja vieläkin tuntuu, että en ole päässyt yli asiasta. Pienenä en edes osannut tajuta koko asiaa ja olin hyvin sulkeutunut. Isäni pisti mut käymään psykiatrilla, mutta en koskaan halunnut puhua asiasta. Monta kertaa mietin itsemurhaa ja itseni satuttamista. Olen todella herkkä ihminen muutenkin. Nyt tuntuu että haluan jutella asiasta. Mulla ei ole ketään kenen kanssa jutella, koska en luota kehenkään. Joka päivä äiti mielessä ja komppaan muita, olen todella kateellinen kaikille ystävilleni joilla on äidit. Mulla on paljon muistoja äidistä, mutta ajan kuluessa suurin osa sumentunut ja surullisinta on, että en pysty enää muistamaan äitin kasvoja tai ääntä. Onneksi mulla on todella paljon valokuvia meidän yhteiseltä ajalta.

Onpa surullista. 

Pelkäsin pienenä kamalasti että äiti kuolee ja itkin usein salaa sitä pelkoa kun menin nukkumaan.

Tiesin jo ihan pienenä että elämä pelkän isäni kanssa olisi ollut helvettiä.

Osanottoni kaikille teille jotka olette menettäneet äitinne/isänne/perheenne. 

Mun äiti kuoli aivoverenvuotoon, kun olin 12. Olin äidin tyttö ja oli elämäni suurin menetys ja suru.

Minun äitini kuoli syöpään kun olin 12v, rankkojen hoitojen ja sairastelun jälkeen. Olin iässä jossa olisin tarvinnut äitiä.

Sain juuri esikoiseni ja tuntuu pahalta etten voi jakaa tätä äitini kanssa. :(

Olen silti pärjännyt ja surut on surtu. Muistot ovat tärkeitä.

Äiti kuoli ollessani alle 1-vuotias. Ikävä on, sillä kaikki hehkuttavat sitä, miten ihana ja arvostettu ihminen äitini oli. Kuoleman jälkeen alkoi perhehelvetti alkoholismeineen kaikkineen, joten tunnen menettäneeni oikean elämäni. Äitini eläessä olisi minulla ollut mahdollisuus turvalliseen lapsuuteen ja tästä ajatuksesta on todella vaikea päästää irti. Ja olen kateellinen muille muiden äideistä ja lämpimistä suhteista, äiti-tytär reissuista ja muista. Tai en ikävällä tavalla kateellinen, olen iloinen muiden puolesta, mutta samalla on tuskaista nähdä vierestä sitä, minkä kaiken on omassa elämässään menettänyt. Sen turvallisen lapsuuden lisäksi.

Itkin varsinkin lapsena usein sitä, että minulla oli äitiä ikävä. Varsinkin jos oli turvaton ja paha olo. Vaikka en itse muista henkilöstä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli, kun olin 14. Isä kuoli, kun olin 25. Olen kokenut todella paljon ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa ikätovereihin. Koska eihän sitä lähiomaisen kuolemaa pysty kuvittelemaan vaan se on koettava ennen kuin voi ymmärtää. Lisäksi on pitänyt jo nuorena opetella melko itsenäiseksi. Siihen en tottune koskaan, että suurin osa ihmisistä menee aivan hiljaiseksi, jos tämä vanhemmattomuus tulee esiin.

Sama kokemus ulkopuolisuudesta ja siitä, että joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Vaikka isä on kyllä elossa, mutta väkivaltainen, alkoholisoitunut, epätasapainoinen ja traumatisoitunut "vanhempi" ei oikein aja sitä vanhemman virkaa. Tunnen olevani orpo, vaikka virallisesti en sitä vielä ole.

Kukaan ei kyllä täällä ole keskustellut pitkään aikaan :'). Äitini kuoli kun olin vähän yli 3.. Siihen tottuu. Itse olen nyt 14

Vierailija kirjoitti:

Olin just täyttänyt 15, kun äiti kuoli sairastettuaan viisi vuotta syöpää. Siitä on nyt 40 vuotta. Enää en ajattele asiaa päivittäin, mutta ikävä on silti kova. En ehtinyt saada äitiyden mallia lapselleni. Hyvin hän on kuitenkin pärjännyt. Lapsenlapsiakin on, mummin malli puuttuu, kun hekin kuolivat kun olin aivan pikkuinen.

Voimia antaa ylösnousemustoivo. Näemme vielä.

Aivan kuin minun kirjoittamani. Ei ole äidin , eikä isoäidin mallia. Silti oon pärjännyt. Ylösnousemusta odotellessa koetetaan pärjätä.

Mun äiti kuoli kun olin 15v. Me palattiin silloin isän kotimaahan ja koko elämä meni ihan päälaelleen. Yhtäkkiä ei ollut äitiä, ei kavereita, ei kotia eikä edes tuttua koulua. Ei ollut kuin lamaantunut sureva isä.

Kyllä mulla on ollut monta kertaa äitiä ikävä, varsinkin nyt kun musta itsestä on tulossa isä. Mulla olisi niin monta kysymystä äidille ja niin paljon asioita, joita haluaisin jakaa hänen kanssaan... 💔 M29 ja latino

Mun äiti kuoli kun olin 30v ja silti tuntuu vaikealta. Äiti oli aina ennen ollut "siellä", jos ei muuta niin puhelinsoiton päässä. Sellainen varma peruskallio, jonka tietää aina olevan tukena. Yhtäkkiä häntä ei enää ollutkaan. Varmaan vielä nuorempana menetys tuntuu vielä vaikeammalta. Tsemppiä teille ❤️. N38

Onko muita?

Vierailija kirjoitti:

Olin 17, kun äiti kuoli. Isä on niin etäinen, että kyllä tuntunut, että jotain on puuttunut.

En tosin tiedä millainen mummo tuo olisi ollut ja olisiko kenties hermot menneet äitiin.

Äitinä tuo ainakin oli maailman paras.

 

että olin itse kirjottanu tuon, olin kans 17 kun äitin kuoli, ja isäni on ollut etäinen aina, ja siihen kuuluu muutakin äitini osalta.. äitini oli 38 kuollessaan, eikä siinä tilassa ollut kyllä maailman paras äiti. muta kuitenkin..

Olin myös 17, kun äitini kuoli 38-vuotiaana ja isäni ollut aina etäinen. Isän etäisyys johtunut eri maassa ja myöhemmin eri puolella Suomea asumisesta. Mietin jo, että olenko itse kirjoittanut aikoinaan tämän kommentin. Nyt olen 38 ja lapseni on 17-vuotias, joten asia on paljon mielessä.