Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori

Ja kyllä olisin äitiä kaivannut monesti. Etenkin silloin, kun tulin itse äidiksi. Äitini olisi ollut ihana mummo. Kysymyksiä omasta lapsuudesta ja monista muista sellaisista asioista jotka vasta omien lasten ja iän karttuessa ilmenivät jäi paljon kysymättä. Kun erosin lasteni isästä, äidin kaipuu oli todella kova. Oma äitini oli ihana ja lämmin. Tilanne olisi varmaan toinen, jos näin ei olisi ollut.

Kuoli kun olin 22v. Oli sairastanut pitkään skitsofreniaa ja alkoholismia ja kuoli mielisairaalaan lääkevirheeseen. Lapsillani ei ole ollut koskaan mummoa. Surin raskaan aollessani, kun en voinut kysyä omalta äidiltäni millaisia hänen raskautensa oli olleet. Tai millainen olin hänen mielestään pienenä itse, kun mun lapset ovat olleet pieniä.



Mutta mun öiti oli ekat 7 elinvuottani maailman ihanin, herkin, pullantuoksuisin ja rakastavin äiti. Samoja unilauluja laulan omille pienokaisilleni. Siitä äitiydestä ammennan omilleni. Aina syli auki, paljon halaamista ja suukkoja, paljon välittämistä ja raksatmista, lapsen kuuntelemista. Mikään määrä rakkautta ei ole liikaa.

Kurjalta kuulosti tarninasi!



Omani on tulla jo varhain laiminlyödyksi- 2v. vanhempi isosiskoni huolehti pääasiassa kodistamme ala-asteikäisestä eteenpäin.



Olen käynyt omaa tarinaani läpi jo useita vuosia (3v) terapiassa. Ymmärrykseni on kasvanut, tiedän että en pysty kokemaan lapsen roolissa huolehtivaa ja rakastavaa äiti-lapsi suhdetta. Mutta minulla on kuitenkin kaksi lasta, ja elän heidän kauttaan paljon-paljon paremman suhteen läpi. Tällä kertaa minulle on vain annettu se äidin rooli- lapsena en enää koskaan voi olla.



Äitiini minulla on todella muodolliset suhteet. Hän ei myöskään pidä yhteyttä lapsiini.

Oma äitini kuoli tapaturmaisesti kun olin 25v. Siitä on kymmenen vuotta ja yleensä pärjäilen ihan hyvin. Sitten tulee se jokin pieni juttu, vaikka jouluruokaresepti, ja ajattelee, että voi kun voisi soittaa äidille. Silloin sattuu tosi kovaa ja onneksi on muutama muu varttuneempi naisihminen, jolta saan tarvitsemaani tukea. Se ei vaan ole sama asia.

Saattohoidin häntä toisen lapsen raskauden ajan ja hän sairastui kun esikoiseni oli puolivuotias. En ole katkera, mutta joskus kateellinen niille, jotka saavat nauttia noista vauvavuosista kun minulla ne menivät aika lailla surressa :( Ja yksi, mitä en kestä, on äiti ja raskaanaoleva tytär vauvanvaateostoksilla. Siinä vaiheessa mulla kuohuu yli sellainen kateuden ja epätoivon tunne, että tuntuu etten seiviä siitä :( Vaikka olen jo 33 v ja lapsiakin on jo useampi.

hän oli loistava äiti, ihana isoäiti veljeni lapsille ja meillä oli hyvä ja läheinen suhde ollut aina. Totta kai kaipaan häntä, paljonkin ja tietyissä tilanteissa omien lasten kanssa erityisen paljon. Mutta kuulostaa siltä, että ap:n ja muutamien muiden "äidin kaipuu" on enemmän sitä välitetyksi ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta kuin itse äiti-ihmisen kaipuuta. Siihen ei henkilön vaan "äidin" kaipuuseen kannattaa joskus harkita terapiaa, se ihan oikeasti auttaa, on se äiti sitten elossa tai ei...

Ompas teillä surullisia tarinoita: (

Mulla oma äiti kuoli onnettomuudessa ollessani alle kouluiläinen. Jollain tapaa sitä kaipaa äitiä. Semmosta äidillistä lämpöä joskus kaipaisi. Varsinkin kuopuksen vauva aikana monesti kaipasi omaa äitiä. Joku joka olisi vain tullut ja auttanut lasten hoidossa kyselemättä. Onneks mun oma isä ja miehen vanhemmat auttaa paljon ja on hyvät välit.



Enhän mä voi tietää minkälainen mun äiti olisi, jos se vielä eläisi. Voihan olla, että lastenlapset ei sitä kiinnostaisi. Sitä vaan mieltää mummon ja äidin tietynlaiseksi.



Mä oon miettiny joskus, että oon tottunu selviytymään monista asioista liiankin itsenäisesti.

Tämä kuulostaa nyt varmasti julmalta, mutta ihan luonnollistahan se on, jos vaikka kolmekymppiseltä tai vähän alle kuolee vanhempi. Erilaista se on kuin silloin, kun asuu vielä kotona niiden vanhempien kanssa. Tarkoitus ei ole todellakaan vähätellä tällä ketään.

Oma äitini tappoi itsensä kun olin 15.

Tämä kuulostaa nyt varmasti julmalta, mutta ihan luonnollistahan se on, jos vaikka kolmekymppiseltä tai vähän alle kuolee vanhempi. Erilaista se on kuin silloin, kun asuu vielä kotona niiden vanhempien kanssa. Tarkoitus ei ole todellakaan vähätellä tällä ketään.

Oma äitini tappoi itsensä kun olin 15.

ja kokemukset koskettaa niin paljon että kyyneleet vaan virtaa. Moni on menettäny äitin, eikä sitä paikkaa korjaa kukaan muu vaikka lohtua paljon saa muilta vanhemmilta ihmisiltä joskus. Kaipaan ite paljon sitä että voisin vaan soittaa äitille ja mennä käymään. isäni kans soitellaan muutaman kerran vuodessa, lapsuudessa suhde isäänkin oli ristiriitanen ja kipeä äitini vuoksi. nyt ollaan saatu puhuttua asiasta jotenkin. ehkä joskus vielä ymmärrän tän kaiken tarkotuksen.

Kuoli äkillisesti syöpään, kun olin 25 ja just synnyttänyt. Nyt surettaa, kun luen teidän viestejä..

Tämä kuulostaa nyt varmasti julmalta, mutta ihan luonnollistahan se on, jos vaikka kolmekymppiseltä tai vähän alle kuolee vanhempi. Erilaista se on kuin silloin, kun asuu vielä kotona niiden vanhempien kanssa. Tarkoitus ei ole todellakaan vähätellä tällä ketään.

Oma äitini tappoi itsensä kun olin 15.

Itsemurhannutta suree siksi että se on kuollut ja siksi että se otti oman henkensä. Sitten kun itse saa lapsensa, saa samat surut uudestaan.

Itse en ole menettänyt perheenjäsentä itsemurhalle, mutta ymmärrän pointin

eikä mun mielestä kuulu nuoren menettää äitiään tai ainakin se sattuu paljon ja sitä miettii usein varsinkin siinä kun saa oman lapsen ja lapsi kasvaa.

t: ap

ehkä meiän enkeliäidit kattoo meiän perään ja suojelee toisaalta

Oma äitini kuoli ollessani 11 vuotias ja siitä lähtien isovanhempani ovat minut kasvattaneet. Tapahtuneesta on paljon aikaa, mutta vieläkin tulee niitä hetkiä kun äitiä kaipaa.. :( ei se suru ja ikävä kai koskaan kokonaan lopu.

sairauskohtaukseen yllättäen aamulla, mun ja sisareni nähden. Ei se unohdu koskaan

Kuolema oli todella yllättävä vaikkakin kuolemansyytutkimuksen mukaan luonnollinen, oltiin perheen kanssa lomamatkalla kun tää tapahtui. Nyt oon ite 23, ja odotan esikoista. Kamala ikävä vieläkin joka päivä ja nyt varsinki ku oon raskaana ni olis tuhat ja yks asiaa mitä haluaisin kysyä äidiltäni. Voimia kaikille äitinsä tavalla tai toisella menettäneille, yritetään me olla niitä maailman parhaimpia äitejä omille lapsillemme

syöpään ollessani 18v.



Olen itse pärjännyt hyvin sen jälkeenkin, mutta nyt äitinä tuplaan menetyksen.



Kerron lapsilleni Tuula- mummosta, minun äidistäni, kerron hänen elämästään jne...



Usein ajattelen miten äiti olisi nauttinut mummoudestaan. Hän olisi rakastanut olla sellainen pullantuoksuinen mummi joka hemmottelee lapsenlapsia ihan liikaa.



Äiti kuoli kun oli suurinpiirtein varma että me lapset olemme jaloillamme ja pärjäämme. Jos jotain voisin antaa hänelle, se olisi ilo lapsenlapsista.

Olin 17, kun äiti kuoli. Isä on niin etäinen, että kyllä tuntunut, että jotain on puuttunut.

En tosin tiedä millainen mummo tuo olisi ollut ja olisiko kenties hermot menneet äitiin.

Äitinä tuo ainakin oli maailman paras.