Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori

Äitini kuoli kun olin 17-v. Olin juuri muuttanut yksin asumaan ja tavannut nykyisen avopuolisoni. Paria päivää aiemmin kuoli isäpuoleni. Mt ongelmat vei äitini oman käden kautta. Menihän siinä muutama vuosi sumussa, mutta nyt menee hyvin. Lapsellani ei ole mummoa minun puolelta, se myös surettaa... jos asiat olisi vuosia ennen äitini kuolemaa mennyt oikeille raiteille, olisi minulla äiti ja lapsellani mummo. Kaipaus on suuri. Kun katson äitini nuoruuskuvia, voin vaan ihmetellä miten niin elämää ja iloa täynnä oleva ihminen ajautuikin niin huonolle tielle:( alkoholismi ja kaikki se muu vastoinkäyminen olisi kenelle tahansa liikaa.

Kiitos vastauksista ja voimia kaikille. Koen erityisen vaikeaksi ettei ympärilläni ole ihmisiä jotka ymmärtäisivät tilanteeni, kavereillani ovat vanhemmat elossa ja hyvinvoivia. Ne puhuu naiivisti että tulee aina turvautuun äidin tai isän apuun joissain asioissa enkä edes uskalla sanoa että älkää pitäkö itsestäänselvänä... Koen olevani tosi erilainen, tosi epäonnistunut ja epäonninen ja syytän itseäni vaikken tietenkään mitään äidin tulevalle kuolemalle voi.

Ärsyttää että kuolemasta on tehty niin epäluonnollinen asia vaikka kaikkihan me kuollaan.. On ahdistavaa olla naiivien ihmisten seurassa jotka ei oo kokeneet vastoinkäymisiä elämässään.. Itse en paljon muuta olekaan kokenut, alkaa jo väsyttää ainaiset kriisit.. Onko muilla tunteita että olette jotenkin erilaisia ja ette kuulu joukkoon kun olette nuorena kokeneet surua?0

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista ja voimia kaikille. Koen erityisen vaikeaksi ettei ympärilläni ole ihmisiä jotka ymmärtäisivät tilanteeni, kavereillani ovat vanhemmat elossa ja hyvinvoivia. Ne puhuu naiivisti että tulee aina turvautuun äidin tai isän apuun joissain asioissa enkä edes uskalla sanoa että älkää pitäkö itsestäänselvänä... Koen olevani tosi erilainen, tosi epäonnistunut ja epäonninen ja syytän itseäni vaikken tietenkään mitään äidin tulevalle kuolemalle voi.

Ärsyttää että kuolemasta on tehty niin epäluonnollinen asia vaikka kaikkihan me kuollaan.. On ahdistavaa olla naiivien ihmisten seurassa jotka ei oo kokeneet vastoinkäymisiä elämässään.. Itse en paljon muuta olekaan kokenut, alkaa jo väsyttää ainaiset kriisit.. Onko muilla tunteita että olette jotenkin erilaisia ja ette kuulu joukkoon kun olette nuorena kokeneet surua?0

Olen siis viestin 57 kirjoittaja

Mun äiti sairastui skitsofreniaan, kun olin pikkulapsi. Hän on edelleen elossa, mutta koen menettäneeni sen oikean äidin n. 16-17-vuotiaana tuolle sairaudelle. Jotain siitä on vielä jäljellä (esim. muistot), mutta jollain tapaa lääkkeet/sairaus on muuttanut koko ihmistä. Ollaan yhteydessä kerran muutamassa kuukaudessa, mutta en osaa puhua sille enää normaalisti: puhun vaan pintapuolisesti, en mistään omista murheista tms. Ei esim. tiedä, että olen ollut masentunut ja käynyt nyt pari vuotta psykologilla juttelemassa mm. näistä jutuista. Olen nyt 23-vuotias ja olen kyllä kaivannut äitiä viime vuosina tosi paljon ja ihan pelottaa, että kuinka paljon jatkossa (esim. jos saan lapsia).

Osan otot kaikille äidin menettäneille :(

Olen 22v, oma äitini kuoli vähän aikaa sitten. Äiti sairastui kun olin 17-vuotta ja toimin siitä asti isän kanssa omaishoitajana. Isänikin on jo muutenkin vanha ja sairastellut kovasti viimeaikoina. Pelkään että menetän hänetkin.

Tuntuu niin epäreilulta menettää vanhempansa näin nuorena.

Minulla on juuri tuollainen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne, sellainen että en tule koskaan enää olemaan entiseni enkä osaa samaistua muihin ikäisiini. Tuntuu pahalta nähdä muita nuoria ihmisiä äitinsä kanssa, tuntuu tyhjältä ja väärältä, tuntuu siltä että olen menettänyt sen tärkeimmän ihmisen joka tunsi minut aina.

Äiti sairastui parantumattomasti ja kuoli viisi vuotta sitten, kun minä olin 23-vuotias. Kaikki pysähtyi siihen. En ymmärtänyt ettei toivoa ole ennen kuin kaikki oli yhtäkkiä jo ohi. Tuon kokemuksen myötä menetin kaikki ystäväni, mutta aloin viihtyä vanhojen ihmisten seurassa, sellaisten jotka ovat kokeneet kuolemaa ja menettäneet perhettä. En halua omia lapsia, se ei tunnu enää miltään enkä halua tutustua ja kiintyä enempää kehenkään. Olen edelleen loputtoman surullinen, enkä odota sen muuttuvan.

Äitini kuoli kun olin 35 eli ihan jo aikuinen mutta kuitenkin siinä elämänvaiheessa kun tarvitsin (no, rehellisesti sanottuna halusin viettää aikaa hänen kanssa) äitiäni paljon.

Lapseni oli pieniä kun äitini kuoli, pienin vasta 2-vuotias. Voi kuinka lapset kaipaakin mummoa. Soittelin äidilleni melkein päivittäin, olimme toistemme tukiverkot. Oli ihana aina soittaa kun lapsi sanoi ekan sanansa tai kokeesta tuli hyvä numero. Poika opetteli juuri puhelimen käyttöä ja voi sitä riemua kun oli aina mummo kenelle soittaa.

Meillä oli äidin kanssa hyvät välit. Puhuttiin aivan kaikesta ja tykkäsin viettää aikaa hänen kanssa. Ikävä on kova. Äidin numero on vieläkin puhelimessa, niin monesti olen meinannut soittaa vanhasta tottumuksesta.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="02.11.2012 klo 22:22"]Tämä kuulostaa nyt varmasti julmalta, mutta ihan luonnollistahan se on, jos vaikka kolmekymppiseltä tai vähän alle kuolee vanhempi. Erilaista se on kuin silloin, kun asuu vielä kotona niiden vanhempien kanssa. Tarkoitus ei ole todellakaan vähätellä tällä ketään.

Oma äitini tappoi itsensä kun olin 15.

Vähättelyltä kuulostaa.

Olin 42v kun äitini kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen. Vielä nyt kahden vuoden kuluttuakin ikävöin äitiäni. Joulut, äitienpäivät ym nostavat muistot pintaan. Vielä viikottain tulee asioita mieleen joista pitää äidille muistaa soittaa. Pienen lapsen äidin kuolema muuttaa lapsen kasvuympäristöä, mutta jos isä on läsnä, lapsi ei koe menetystä sen pahenpana kuin aikuinenkaan. En ollut ainoa lapsi ja suhteeni äitiin ei ollut mikään läheinen muttei etäinenkään.

Olen menettänyt toisen vanhempani lapsena ja toisen nelikymppisenä. En osaa vertailla, kumpi on pahempaa, mutta erilaista se on toki. Ja ehkä siihen nelikymppisenä menettämiseen on myös vaikuttanut se, että on se ihan liian varhainen menetys siellä taustalla. En oikein pysty suremaan noin kokonaisvaltaisesti vaan jatkan elämää, koska se on pakko. Koska se oli pakko silloin lapsenakin eikä voinut antaa maailmansa romahtaa. Tätä aikuisena menetettyä on toki erilailla ikävä siksi, että hänet tuntee ja tietää. Tietää varmuudella, että oli hyvä vanhempi. Tehtiin paljon asioita yhdessä ja vietettiin aikaa. Sitä on ikävä eivätkä ne ole mitään arvailuja tai haavekuvia niin kuin sen lapsena poistuneen kanssa on. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on juuri tuollainen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne, sellainen että en tule koskaan enää olemaan entiseni enkä osaa samaistua muihin ikäisiini. Tuntuu pahalta nähdä muita nuoria ihmisiä äitinsä kanssa, tuntuu tyhjältä ja väärältä, tuntuu siltä että olen menettänyt sen tärkeimmän ihmisen joka tunsi minut aina.

Äiti sairastui parantumattomasti ja kuoli viisi vuotta sitten, kun minä olin 23-vuotias. Kaikki pysähtyi siihen. En ymmärtänyt ettei toivoa ole ennen kuin kaikki oli yhtäkkiä jo ohi. Tuon kokemuksen myötä menetin kaikki ystäväni, mutta aloin viihtyä vanhojen ihmisten seurassa, sellaisten jotka ovat kokeneet kuolemaa ja menettäneet perhettä. En halua omia lapsia, se ei tunnu enää miltään enkä halua tutustua ja kiintyä enempää kehenkään. Olen edelleen loputtoman surullinen, enkä odota sen muuttuvan.

Minulla on vähän sama juttu. Tunnen itseni sinkkuna tosi perheettömäksi ja ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Ja joskus sitä ihan hätkähtää, että ai niin tuollahan on äiti/isä, kun kertovat menevänsä kylään tai muuten puhuvat vanhemmistaan. 

Itseltä kuoli kerralla rekkakolarissa äiti,isä ja veli.

Olin 18v.tullut joskus mietinyt et kiva olla aina yksin nyt siitä 10v ja olen siihen tottunut.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti sairastui skitsofreniaan, kun olin pikkulapsi. Hän on edelleen elossa, mutta koen menettäneeni sen oikean äidin n. 16-17-vuotiaana tuolle sairaudelle. Jotain siitä on vielä jäljellä (esim. muistot), mutta jollain tapaa lääkkeet/sairaus on muuttanut koko ihmistä. Ollaan yhteydessä kerran muutamassa kuukaudessa, mutta en osaa puhua sille enää normaalisti: puhun vaan pintapuolisesti, en mistään omista murheista tms. Ei esim. tiedä, että olen ollut masentunut ja käynyt nyt pari vuotta psykologilla juttelemassa mm. näistä jutuista. Olen nyt 23-vuotias ja olen kyllä kaivannut äitiä viime vuosina tosi paljon ja ihan pelottaa, että kuinka paljon jatkossa (esim. jos saan lapsia).

Osan otot kaikille äidin menettäneille :(

Minun äitini on ihan täyspäinen vielä nyt 7-kymppisenä, mutta ei tiedä, että kun 38-v sain lapsen sairastuin synnytyksen jälkeiseen psykoottiseen masennukseen ja olin yhden vuoden kuluessa 3 erään yhteensä 3 kk psykiatrian suljetulla osastolla. Terapiassa kävin senkin jälkeen monta vuotta, sitäkään äiti ei tiedä. Eikä sitäkään, että lapsi meni masennukseni vuoksi hoitoon jo 1½-vuotiaana, kun hän oli siinä uskossa että 3½-vuotiaan. En tiedä aavistaako äiti jotain, kun joka kerta kun hän soittaa, kysyy, oletko ollut kunnossa. Kaikkea ei tarvitse kertoa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on juuri tuollainen erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne, sellainen että en tule koskaan enää olemaan entiseni enkä osaa samaistua muihin ikäisiini. Tuntuu pahalta nähdä muita nuoria ihmisiä äitinsä kanssa, tuntuu tyhjältä ja väärältä, tuntuu siltä että olen menettänyt sen tärkeimmän ihmisen joka tunsi minut aina.

Äiti sairastui parantumattomasti ja kuoli viisi vuotta sitten, kun minä olin 23-vuotias. Kaikki pysähtyi siihen. En ymmärtänyt ettei toivoa ole ennen kuin kaikki oli yhtäkkiä jo ohi. Tuon kokemuksen myötä menetin kaikki ystäväni, mutta aloin viihtyä vanhojen ihmisten seurassa, sellaisten jotka ovat kokeneet kuolemaa ja menettäneet perhettä. En halua omia lapsia, se ei tunnu enää miltään enkä halua tutustua ja kiintyä enempää kehenkään. Olen edelleen loputtoman surullinen, enkä odota sen muuttuvan.

Kokemuksesi kuulostavat kovasti omiltani ja llet samanikäinen kuin minä. Olisitko halunnut esim. sähköpostitella lisää, itse ainakin kaipaisin kovasti vertaistukea samanikäiseltä henkilöltä, joka on käynyt/käy läpi samaa.......?

Olen itse ajatellut että ehkäpä ne omat lapset tuovat joskus lohtua ja elämänhalua. Koska elämä on tähän asti ollut yhtä kriisiä olen kuitenkin varma, että tulen jäämään lapsettomaksi ym. Sitä katkeruutta en usko enää kestäväni.

Vierailija kirjoitti:

Itseltä kuoli kerralla rekkakolarissa äiti,isä ja veli.

Olin 18v.tullut joskus mietinyt et kiva olla aina yksin nyt siitä 10v ja olen siihen tottunut.

Hei olen pahoillani perheesti menettämisestä. Minulta on myös kuollut ainoa sisarus tapaturmaisesti ja nyt siis äiti tekee lähtöä... Tuntuu niin epäreilulta, että näin nuorena joutuu kokemaan noin suuria menetyksiä. Olet samanikäinen kuin minä ja haluaisin kovasti vertaistukea asiassa, olisitko halunnut sähköpostitella ym?

Minä olin 5v, kun äitini sairastui rintasyöpään. Kuoli kun olin 15v. Se 10 vuotta tuossa välissä oli yhtä pelkäämistä, milloin äiti kuolee. Isä oli kauhea puoliso ja isä, ajoittain väkivaltainen, pettäjä ja välinpitämätön.

Äidin kuolemisen pelon lisäksi sai pelätä isää. Ja vielä teininä piti jäädä sen isän kanssa kasvamaan aikuiseksi.

Ihmettelen, että minusta on tullut näinkin järkevä ihminen. Mulla on 4 lasta, ja olen hyvä äiti.

Mutta kaipaan todella paljon äitiä, hän olisi niin kovasti halunnut elää ja nähdä lapsenlapsensa.

Ja mikä pahinta, luulin saavani anopiksi ihanan ihmisen, jolle tein selväksi alussa, että rakastan häntä ja haluaisin pitää häntä "kuin äitinä". 

Niin hänen vastaus on vaan että "minähän en tuommoisen äitiksi ikinä rupeaisi".

Ei kiinnosta lapsenlapset... Todella katkera, että tuommoinen akka elää, ja minun äitini ei, joka olisi ollut varmasti ihana mummo.

75 lisää: Että tällä anopillani on vielä oma äiti elossa!! kyllä syö mieltä välillä, miksi elämä menee näin kun menee.

Vierailija kirjoitti:

t: ap

ehkä meiän enkeliäidit kattoo meiän perään ja suojelee toisaalta

Tähän minäkin aina olen uskonut, ehkä hölmöä, kun en muutoin kovin uskonnollinen ole. :)

Teillä kaikilla on todella surullisia tarinoita ja tuntuu pahalta lukea. Oma äitini kuoli komplikaatioihin synnytettyään minut. Varsinaista äitiä minulla ei ole koskaan ollut. Mummut ja tädit ns. toimitti tätä virkaa. Eihän se sama asia ole, todellakaan. Oma syntymäpäivä tuntuu aina hyvin ristiriitaiselta, vielä 35 vuodenkin jälkeen. Onneksi omilla lapsilla on äiti

Äiti kuoli, kun olin 14. Isä kuoli, kun olin 25. Olen kokenut todella paljon ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa ikätovereihin. Koska eihän sitä lähiomaisen kuolemaa pysty kuvittelemaan vaan se on koettava ennen kuin voi ymmärtää. Lisäksi on pitänyt jo nuorena opetella melko itsenäiseksi. Siihen en tottune koskaan, että suurin osa ihmisistä menee aivan hiljaiseksi, jos tämä vanhemmattomuus tulee esiin.

on luojan kiitos

Vierailija kirjoitti:

on luojan kiitos

Aika julmaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

on luojan kiitos

Aika julmaa

Voisiko joku valaista, että mistä kiitetään Luojaa?