Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori

Olin 17, kun äiti kuoli. Isä on niin etäinen, että kyllä tuntunut, että jotain on puuttunut.

En tosin tiedä millainen mummo tuo olisi ollut ja olisiko kenties hermot menneet äitiin.

Äitinä tuo ainakin oli maailman paras.

että olin itse kirjottanu tuon, olin kans 17 kun äitin kuoli, ja isäni on ollut etäinen aina, ja siihen kuuluu muutakin äitini osalta.. äitini oli 38 kuollessaan, eikä siinä tilassa ollut kyllä maailman paras äiti. muta kuitenkin..

Itsemurhannutta suree siksi että se on kuollut ja siksi että se otti oman henkensä. Sitten kun itse saa lapsensa, saa samat surut uudestaan.

Itse en ole menettänyt perheenjäsentä itsemurhalle, mutta ymmärrän pointin

Hyvä pointti. En siis ole itse tuota ajatellutkaan, mutta kyllä omien lasten syntymät, varsinkin kuopuksen on nostattaneet äidin ja tuon aikaiset kokemukset vahvasti pintaan.

Pahoittelen, jos kuulosti vähättelevältä. Se ei ollut tarkoitus, mutta varmasti jokainen ymmärtää että on eri asia menettää vanhempi lapsena, kun vielä asuu kotonaan ja tarvitsee sitä vanhempaa eri tavalla kuin aikuisena, omillaan asuessa.

- se, jolla äiti kuoli kun olin 15-

Lähestyvää äitienpäivää ajatellen googlettelin jotain ja ketju bongahti esille.

Mun äiti kuoli v. 2007, olin juuri täyttänyt 11v. Tänä vuonna oon täysi-ikäinen. Äiti oli nuori, 31v. Vaikka ei oltu läheisiä, niin on tyhjä olo. Vasta nyt vanhemmalla iällä oon sen ymmärtänyt terapian kautta. Kaikki syömisongelmat johtui/johtuu siitä, että yritän täyttää sitä tyhjää paikkaa mun sisällä. Isän kanssa en oo ikinä ollutkaan tekemisissä. Käytännössä oon siis orpo.

Äh, en tiiä. Äiti kuoli sydänkohtaukseen. Syytä sydänkohtaukseen ei muka tiedetä, vaikka mulla onkin omat spekulaatiot siitä.

Äitini kuoli syöpään kun olin 13 vuotias

Olin 11v. Hän menehtyi syöpään.

[quote author="Vierailija" time="02.11.2012 klo 22:22"]Tämä kuulostaa nyt varmasti julmalta, mutta ihan luonnollistahan se on, jos vaikka kolmekymppiseltä tai vähän alle kuolee vanhempi. Erilaista se on kuin silloin, kun asuu vielä kotona niiden vanhempien kanssa. Tarkoitus ei ole todellakaan vähätellä tällä ketään.

Oma äitini tappoi itsensä kun olin 15.
[/quote]

Vähättelyltä kuulostaa.
Olin 42v kun äitini kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen. Vielä nyt kahden vuoden kuluttuakin ikävöin äitiäni. Joulut, äitienpäivät ym nostavat muistot pintaan. Vielä viikottain tulee asioita mieleen joista pitää äidille muistaa soittaa. Pienen lapsen äidin kuolema muuttaa lapsen kasvuympäristöä, mutta jos isä on läsnä, lapsi ei koe menetystä sen pahenpana kuin aikuinenkaan. En ollut ainoa lapsi ja suhteeni äitiin ei ollut mikään läheinen muttei etäinenkään.

Molemmat vanhemmat, kun oli 19. Mummo 8 vuotta myöhemmin. Oli ainoa sukulainen, jonka kanssa olin tekemisissä. Ei jäänyt perintöä. Ihme että olen vielä hengissä 8 vuotta myöhemmin. Yhtä hyvin voisin asua kuussa....

Äiti ei ole, mutta isä kuoli kun olin 16.

Äitini on aina ollut minulle enemmän kaverimainen(rakas silti), isä taas oli se vanhempi ja kasvattaja minulle, vaikka naispuolinen olenkin.

Olin just täyttänyt 15, kun äiti kuoli sairastettuaan viisi vuotta syöpää. Siitä on nyt 40 vuotta. Enää en ajattele asiaa päivittäin, mutta ikävä on silti kova. En ehtinyt saada äitiyden mallia lapselleni. Hyvin hän on kuitenkin pärjännyt. Lapsenlapsiakin on, mummin malli puuttuu, kun hekin kuolivat kun olin aivan pikkuinen.

Voimia antaa ylösnousemustoivo. Näemme vielä.

Kuinka sattuikaan tällainen ketju juuri nyt. Kaipaan ja ikävöin. Äiti kuoli syöpään kun olin 30. Eli kohta viisi vuotta sitten. Myös isoveljeni ja isosiskoni ovat kuolleet.

Otsikon kysymyslauseessa "Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori" on väärin jokseenkin kaikki mahdollinen.

Ensinnäkään "ketään" ei ole mikään kysymysfraasi. Toiseksi, sana 'kenen' tilalla pitäisi olla 'jonka', ja kolmanneksi koko hirvityksessä ei ole lainkaan predikaattia.

Ei varmaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa muotoilla nuo ainekset yhteen kysymysvärssyyn, mutta paljon parempi ja ainakin lähes oikea olisi esim. seuraava tapa: "Onko täällä ketään, joka on itse ollut vielä nuori äitinsä kuollessa?"

Opiskelkaa edes auttavasti äidinkieltänne ja kiinnittäkää muutoinkin hiukan enemmän huomiota kieleen kun kirjoitatte nettiin.

Itselläni äiti kuoli kun olin 18 vuotias puolitoista vuotta sitten.

Eihän tämä helppoa ole mutta pakko jaksaa

Mun äiti kuoli syöpään kun olin 7.

Karu totuushan on se, että se minkä muistan hänestä liittyy vahvasti pahimpiin (viimeisiin) sairausaikoihin ja osa muististanikin on täysin pyyhkiytynyt pois.

Tavallaan en siis osaa kaivata äitiä mutta nyt ollessani nuori aikuinen koen aivan järjetöntä kateutta samanikäisille, joilla on äiti. Ja kuten joku mainitsi aiemmin, niin kyllä mullakin on sellanen tietynlainen tyhjyyden tunne elämässä.

Tosi ikävää teiltä arvostella ihmisiä, jotka ovat menettäneet äitinsä "jo" 25- tai 30-vuotiaana. Kyllä kolmekymppinen on vielä aika nuori menettämään vanhempiaan, elleivät he satu olemaan huomattavan paljon vanhempia kuin lapset (tyyliin 80-vuotiaita). 

Mä menetin isäni syövälle kun olin 28-vuotta ja edelleen tuntuu pahalta. Isäni ei koskaan saanut tavata (vielä syntymättömiä) lapsenlapsiaan tai olla paikalla lastensa häissä yms. tärkeissä hetkissä. Isäni oli täynnä elämäniloa ja odotti viimeiseen hetkeen parantuvansa taudista. Että yhtä pahalta se vanhempien menettäminen tuntuu, oltiin tässä minkä ikäisiä hyvänsä. 

Hei, mun äiti kuollut myös kun olin 8v. Samoin muistot osin pyyhkiytyneet pois ja sanoin olen välillä niin surullinen ja kateellinen niille, joilla äiti läsnä elämässä. Oman lapsen myötä olen elänyt jälleen samaa kipua menetyksestä kuin lapsena. Voimia kaikille!

Oman äidin kuolema on pian ajankohtainen joten teki mieli kirjoittaa tänne. Olen alle 30 ja äiti sairastanut joitakin vuosia parantumatonta syöpää. Olen hänen ainoa lapsi. Pelkään hänen kuolemaa ja se varjostaa elämääni vaikkei ole viellä kuollukkaan..

Ketään muita äitinsä viimeisiä hetkiä seuraavia? Mistä saatte voimaa jatkaa?

Äitini kuoli syöpään kun olin 25v. Olen ainoa lapsi ja isäni kanssa en asunut koskaan. Isää ei kiinnostanut mun elämä. En oikein tahtonut ymmärtää, että äiti tekee kuolemaa. Kai jokin suojelumekanismi et yritin vakuutella itselleni, että äiti pääsee sairaalasta kotiin. Yritin sairaalassa olla aina tosi reipas ja itkin aina bussipysäkillä. Rankkaa oli nähdä rakkaan ihmisen riutuminen iloisesta ihmisestä sängyssä makaavaksi, joka pystyi viimeisinä hetkinä kommunikoimaan vain silmiä räpäyttämällä. Kyllä niitä hetkiä on ollut että olen kaksin kerroin lattialla itkenyt. Selviämisohjeita en osaa antaa. Aikaa kun kuluu helpottaa. Itse on vaan jatkettava elämää. Itke kun itkettää. Erittäin tärkeää oli, että sai kertoa äidille kuinka häntä arvostan ja olla viimeisellä hengenvedolla vierellä.

Oma äitini kuoli kun olin 22 vuotias. Veljeni vain 18, oli juuri kirjoittamassa itseään ylioppilaaksi. Sen päivän jälkeen mikään ei ole ollut enää kuin ennen vaikka tuosta on jo vuosia kulunut.

Mies

Mulla kuoli molemmat vanhemmat kun olin nuori, lapset ei ole nähneet mun vanhempia koskaan. Anoppia ei lapsenlapset kiinnostaneet ja kuoli kun kuopus oli alle kuoluikäinen, appi oli juoppo ja kuoli aika pian anopin jälkeen. Lapset kertoneet, että koulussa ei kaikki kuulemma usko että heillä ei ole isovanhempia.

Mun äiti oli hyvin lapsirakas ja harmittaa, kun ei koskaan saanut nähdä lastenlapsiaan.

Olen niin tottunut pärjäämään omillani, etten oikein osaa edes kaivata sitä omaa aikaa, eikä siihen ole ollut oikein mitään mahdollisuuttakaan.Vietetään omaa aikaa sitten, kun lapset ovat omillaan :)

Mun äiti oli vaikeasti mt-ongelmainen, kuoli kun olin 17. Siitä on nyt 11 vuotta aikaa ja koen vain hyvänä asiana että kuoli. Todennäköisesti en olisi itse hengissä jos äitini eläisi. Kaksi kertaa yritin itsemurhaa elinaikanaan. Välillä kauhulla ajattelen millaista elämäni olisi nyt jos äitini olisi elänyt pidempään. Olen terapian avulla käsitellyt vuosia sitä kaikkea paskaa mitä jouduin kokemaan..

En ole osannut edes leikitellä ajatuksella, että mulla olisikin ollut normaali äiti tai että kaipaisin sitä nyt. Mulla on maailman parhaat isä ja veli, en enempää kaipaa.