Onko kenelläkään muulla kokemusta psykiatrisesta osastohoidosta?

Pitkäniemen Aps6 kahden hoitojakson ajan viime vuosikymmenellä, Taysin Yps ja Kaupin päiväsairaala tällä vuosikymmenellä.

Aivan loistavaa hoitoa. Pari hoitajaa muistan, joiden kanssa henkilökemiat eivät ollenkaan kohdanneet, mutta en kyllä heitäkään asiattomina tai ammattitaidottomina pitänyt. Muistan edelleen nimeltä parikymmentä hoitsua, tervehdimme kaupungilla nähdessämme ja omahoitajien kanssa vaihdamme jopa kuulumiset. (Ja kyllä; heidän aloitteestaan. En ole riippuvainen ex-potilas.)

Entinen potilas, jolla toistakymmentä vuotta diagnooseja tyyliin keskivaikea/vaikea depressio, epätyypillinen syömishäiriö, vaikea traumaperäinen dissosiaatiohäiriö.

Perhe on ollut jo vuosia, hyvä duuni ja niin edelleen. Terveen paperitkin neljä vuotta. Niihin mulla ei ollut kiire, sillä riittävä terapia osastohoitojen jälkeen oli todellakin tarpeen.

Joskus näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan missään vaiheessa sanonut että pitäisi olla jatkuva valmius keskustella potilaiden kanssa. Oma kokemus oli se että osastohoitoni aikana kanssani käytiin ehkä kaksi kahdenkeskistä keskustelua hoitajan kanssa. Olin osastolla useamman kuukauden. Mielestäni noissa pitäisi olla edes kerran viikossa keskustelu hoitajan kanssa, niinkuin pari hoitajaa onkin nyt sanonut että omien potilaiden kanssa keskustellaan. Tämä ei omassa hoidossani toteutunut lainkaan.

Kohtasin myös täysin asiatonta käytöstä hoitajien osalta, esim: olin poikaystäväni kanssa huoneessani juttelemassa (hän oli tullut katsomaan minua) ja omahoitajani tuli ovesta sisään ja kysyi, saako ilmoittaa äidilleni että hoitoneuvottelu on huomenna. Minä sanoin että ei saa ilmoittaa (olin koko hoitoni ajan kieltänyt yhteydenotot äitiini koska emme ole oikeastaan tekemisissä). Hoitaja tuskastui ja ääntään korottaen sanoi että "meillä ei jaksaminen enää riitä ton sun yhteistyöhaluttomuuden ja vänkäämisen vuoksi!" Hoitaja poistui huoneesta ja heilautti oven kovaa kiinni. Mielestäni tämä oli täysin asiatonta varsinkin poikaystäväni kuullen ja muutenkin koska koin ja koen edelleenkin että minulla yli 20 vuotiaalla on oikeus itse päättää ketkä tietävät sairaustumisestani ja osastolla olostani. Varsinkin kun en ollut 4 vuoteen äitäni edes nähnyt. Tätä ei tietenkään kukaan hoitaja täällä usko koska eihän näin saa käyttäytyä mutta niin vaan tapahtui. Tässä yksi syy miksi koin ettei minua kohdeltu asianmukaisesti ja ihmisenä. Onneksi tuossa suojasi laki.

-monesti tähän ketjuun jo vastannut

Ei ole mitään syytä olla uskomatta sinua. Tiedän kyllä, että asittomuuksiakin tapahtuu, valitettavasti. Joissain paikoissa enemmän kuin toisissa. Onneksi ainakin meidän sairaalassamme on jo 10 vuoden ajan koulutettu henkilökuntaa oikeanlaiseen vuorovaikutukseen potilaiden kanssa. Minusta hoitokulttuuri on parantumassa. Olen tosi pahoillani puolestasi!

l

Mielisairaalan hoitohenkilökuntaa on nyt 10 vuoden ajan koulutettu vuorovaikutukseen, miettikääpä tätä oikein ajatuksella

Vierailija kirjoitti:

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

- suurin osa hoitajista elämään kyllästyneitä

- osa hoitajista aivan selvästi persoonallisuus häiriöisiä

- keittiöpsykologiakin korkeatasoisempaa kuin osastolla saatu puoskarointi (aivan pokerinaamalla ilmaan heitettyjä kliseistä)

- potilaat terapisoivat toisiaan, kun henkilökunta istuu kahvilla

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Jep. Aikalailla sama kokemus täällä n.10v sitten.. masennusdiagnoosi mulla ja päätin antaa mahdollisuuden osastohoidolle kun oli niin paljon menossa kuormittavaa muutenkin..että pääsis hetkeksi pois kaikesta ja saisi mahdollisesti apua. Niin eeeei stna mitä hommaa:D aivan uskomatonta!!))

Itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.. vajaa 2vkon jälkeen totesin et joo..yhtä hyvin voin maata kotona ja tuijotella kattoon kuin täällä.. luulin et olisi ollut jotain keskusteluapua, ylipäätään jotain...mut ei! Se on pelkkä säilö. Eikä mittään muuta. Ehkä pitää olla tarpeeksi sekaisin et ois apua mitään ..sekin apu on sitten tämä: aamulla ylös, ota lääkkeet, syö. Ole. Mieluiten hiljaa. Päiväkahvit. Ruoka. Lääkkeet ja nukkumaan. Jos pystyt. Mut ainakin oo hiljaa. Sama dagen efter;/

Ohis aloitukseen viitaten, keittiöpsykologia korkeatasoisempaa, siis palstalla. :O Jee, me ollaan jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

- suurin osa hoitajista elämään kyllästyneitä

- osa hoitajista aivan selvästi persoonallisuus häiriöisiä

- keittiöpsykologiakin korkeatasoisempaa kuin osastolla saatu puoskarointi (aivan pokerinaamalla ilmaan heitettyjä kliseistä)

- potilaat terapisoivat toisiaan, kun henkilökunta istuu kahvilla

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Jep. Aikalailla sama kokemus täällä n.10v sitten.. masennusdiagnoosi mulla ja päätin antaa mahdollisuuden osastohoidolle kun oli niin paljon menossa kuormittavaa muutenkin..että pääsis hetkeksi pois kaikesta ja saisi mahdollisesti apua. Niin eeeei stna mitä hommaa:D aivan uskomatonta!!))

Itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.. vajaa 2vkon jälkeen totesin et joo..yhtä hyvin voin maata kotona ja tuijotella kattoon kuin täällä.. luulin et olisi ollut jotain keskusteluapua, ylipäätään jotain...mut ei! Se on pelkkä säilö. Eikä mittään muuta. Ehkä pitää olla tarpeeksi sekaisin et ois apua mitään ..sekin apu on sitten tämä: aamulla ylös, ota lääkkeet, syö. Ole. Mieluiten hiljaa. Päiväkahvit. Ruoka. Lääkkeet ja nukkumaan. Jos pystyt. Mut ainakin oo hiljaa. Sama dagen efter;/

Lisään vielä että itseäni auttaa piirtäminen ja sekin kiellettiin..! Juu-u et vitivalkoisia seiniä tuijottelemalla sitä paranee..?? En usko että ymmärretään kuinka ankeaa ja oikeasti sairastuttavaa on itse "hoito"..sen jälkeen totesin et jos en hullu oo vielä ni ainakin siitä tulis hulluksi! Varmasti yks jos toinenkin.. Siellä kohdellaan kuin alempiarvoista joten tietysti se alkaa ottamaan päähän ja sitten onkin helppo heillä väittää että on hoitovastainen ja näitä vois jatkaa loputtomiin, sillä Aina on hoitaja oikeassa ja myös valtansa osoittaa.. niissä kukaan parane luulisin. (Ellei poikkeuksellisen hyvät hoitajat ja lääkäri satu kohdalle ehkä voi yhdistää parantumiseensa osastohoidon)

turun a1 osasto hirvee paikka, hoitajat terrorisoivat ihmisiä kuin sairaat olisivat karjaeläimiä jos valitit niin pakkopiikki pyllyyn, ihan kuin sairaat olisivat jotenkin rikollisia

ainoo symppis tyyppi oli vartija, jonka kanssa pysti juttelemaan kuin ihmiselle, ja joka kysyi jopa kuulumisia joskus, siis hän oli vartijaliikeeen vartija joka oli siellä usein vartioimassa järjestystä, ei mikään hoitaja

hoitajat istuivat toimistossaan lähinnä koko ajan ja opakkopiikkittivät ihmisiä jotka valittivat heille jostain

itse jouduin sinne pitkän paaston jälkeen kun jouduin psykoottiseen tilaan, ja pääsin pois vain niin että pistin pillerit kielen alle ja kävin sylkemässä ne aina vessaan

Vierailija kirjoitti:

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

Onko se liikaa vaadittu, että potilaalle kerrotaan näistä periaatteista ja ideologiasta niiden taustalla?

Jos potilas itse tietää, että keskustelu auttaa parhaiten ahdistukseen, voisiko noista periaatteista hieman joustaa..?

a1 osastolta etä pääse ulos kuin joskus tunniksi "vartijan " eli oitajan kanssa, ajattele mitä seon olla kesällä siellä suljettuna muiden hullujen kanssa

eräs toinen kaveri joka oli sentään b-osastolla sanoi että hän menisi mieluummin takaisin vankilaan (jossa myös olllut) kuin mielisairaalaan

jos syöt lääkkeet, et voi ajatella ja makaat kuin zomie siellä tai kävelet ympyrää ja syöt vaan ruokaa, mitäänterapiaa ei anneta, se on sellainen kern kuussaryhmätapaamine jossa vaan leikitään jotain typerää vitun ääliötä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

- suurin osa hoitajista elämään kyllästyneitä

- osa hoitajista aivan selvästi persoonallisuus häiriöisiä

- keittiöpsykologiakin korkeatasoisempaa kuin osastolla saatu puoskarointi (aivan pokerinaamalla ilmaan heitettyjä kliseistä)

- potilaat terapisoivat toisiaan, kun henkilökunta istuu kahvilla

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Jep. Aikalailla sama kokemus täällä n.10v sitten.. masennusdiagnoosi mulla ja päätin antaa mahdollisuuden osastohoidolle kun oli niin paljon menossa kuormittavaa muutenkin..että pääsis hetkeksi pois kaikesta ja saisi mahdollisesti apua. Niin eeeei stna mitä hommaa:D aivan uskomatonta!!))

Itkettää ja naurattaa yhtäaikaa.. vajaa 2vkon jälkeen totesin et joo..yhtä hyvin voin maata kotona ja tuijotella kattoon kuin täällä.. luulin et olisi ollut jotain keskusteluapua, ylipäätään jotain...mut ei! Se on pelkkä säilö. Eikä mittään muuta. Ehkä pitää olla tarpeeksi sekaisin et ois apua mitään ..sekin apu on sitten tämä: aamulla ylös, ota lääkkeet, syö. Ole. Mieluiten hiljaa. Päiväkahvit. Ruoka. Lääkkeet ja nukkumaan. Jos pystyt. Mut ainakin oo hiljaa. Sama dagen efter;/

Siis tämä juuri. Kuvittelin että osastolla saisi keskusteluapua ja tehtäisiin mahdollisesti jotain,mutta ei. Se on vain ja ainoastaan säilö ja sinun tehtäväsi on olla hiljaa ja huomaamaton. Hoitajat ovat pääosin suljettujen ovien takana keskenään ja jos yrität päästä puhumaan omahoitajasi kanssa,se onnistuu vain harvoin. Hoitajat ihan AVOIMESTI naureskelevat potilaille,pilkkaavat heitä ja puhuvat töykeästi. Osastolla ei ole minkäänlaista toimintaa. Tehtävänä on vain syödä,ottaa lääkkeet ja nukkua(yöllä). Päivälläkään ei saisi nukkua päiväunia ettei mene rytmi sekaisin. Siinäpä sitten tuijotat seinää aamusta iltaan ja otat lääkkeesi.

Kannattaa lukea miten Turussa toimitaan edelleen https://blogbook.fi/juhakurvinen/tositarinoita-hullujenhuoneelta/

Vierailija kirjoitti:

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

No itselläni oli öisin esim pelkotiloja. Ei paljon lääkkeet auttaneet. Toki tuon vuorokausirytmin ymmärrän mutta yksilöllisyys oli täysin hävinnyt. Olin osastolla 6kk. Siinä ajassa luulisi että tarkkailun ohella saisi myös keskusteluapua. Itsetuhoiset ajatukset, pelkotilat ja pakko-oireet kun eivät mene yksin lääkkeillä pois. Myös se ihmetytti että en ollut psykoosissa mutta silti lääkityksenä meni vahvoja neuroleptejä, esim abilify. Olin kokoajan kuolemanväsynyt ja jos nukuin päivällä, paloi kotilomat koska päivällä ei saanut nukkua. Nukahtelin sohville ja tuoleille, olin koomassa kokoajan. Ennenkuin joku tajusi määrätä labrat, lääkepitoisuus oli triplasti sen mitä sen olisi pitänyt olla.

En kaivannut telkan katsomista läpi yön enkä mitään sellaista, mutta jotain muuta apua olisin lääkehoidon lisäksi tarvinnut. Mitä järkeä on kirjata päivä toisensa jälkeen "ei jaksa mennä tupakalle" jos kuitenkaan asialle ei tehdä mitään.

Tuo toiminta on kadottanut vaan inhimillisyyden ja yksilöllisyyden.

Mielestäni on jotenkin outoa että jopa vanhuksille vuodeosastoilla on enemmän hoitajilla aikaa ja halua keskustella kuin psykiatrisilla osastoilla. Miksi se keskustelu on niin kiellettyä?

Olet ihan oikeassa siinä, että osastolla ei tarjota yksilöllistä keskusteluapua. Psyykkisesti sairas tarvitsee myös terapiaa. Osastohoidossa tarkoitus on pikemminkin saada potilas niin terveeksi, että hän pystyy elämään avohoidossa ja terapiaan. Silloin kun sairaus on todella pahana, ei edes pysty hyötymään terapiasta. Ei tehohoidossa olevalle potilaalle tehdä hampaanpaikkaustakaan. Ei se tarkoita, ettei potilas tarvitsisi hammashoitoa. Mutta ensin pitäisi saada potilas niin terveeksi että hän hengittää itse ja ehkä jopa käveleekin hammaslääkärin hoitotuoliin. Vähän sama psykiatriallakin, siellä hoidetaan isommat vaivat ennen sitä juilivaa hammasta.

Neuroleptien käyttö ei-psykoottisillekin potilaille on tämän hetken aika vallitseva käytäntö. Neurolepteillä on omat hyötynsä ja haittansa. Neurolepteillä korvataan avohoidossa mielellään myös helposti riippuvuutta aiheuttavia ja väärinkäytettäv bentsoja. Sinällään lääkityksesi ei siis ole mitenkään epätavallinen vaan pikemminkin jopa tavallinen. Neurolepteillä(kin) lääkityksen kanssa on usein säätämistä, ja tosiaan oireita voi olla paljonkin. Hyvä siis, että olit sen pahamaineisen valvovan silmän alla, jotta ne labrat tulivat otetuiksi ja lääkitys muutetuksi.

Mitäs vielä? Hoitajien tehtäviin kuuluu kirjata ne vointiasiat, ihan kaikkina päivinä. Ne vointijutut sitten ovat ylhäällä lääkärin työnkään helpottamiseksi. Kyllä se on ihan toimiva ja hyväksi todettu systeemi, jolle on vahvat perustelut.

Tuo on niin älyttömän ristiriitaista. Varsinkin osastolla! Jossa ei oikeastaan voi väärinkäyttää bentsoja.. samalla tavalla neuroleptit ja muut psyykkeenlääkkeet aiheuttaa riippuvuutta. Usein lisäksi vakavampia ja vmäisempiä sivuoireita.. neuroleptien syöttäminen ei psykoottiselle on ihan sairasta..

kyllä tuolla turussa on kaikki sekaisin ja koko mielisairaanhoito ihan retuperällä , Turku on varmaan mielisairain kaupunki missä olen koskaan asunut

mistähän sejohtuu?

Oon itse lääkäri ja minua kyllä suututtaa se, että psykiatria perustuu niin vähän näyttöön. Tästä voisin puhua enemmänkin, mutta vastineena kommenttiisi. On hyvin yleistä, et psykiatrialla toimiva henkilökunta ei pysty ottamaan kritiikkiä vastaan, ja juurikin antavat heti diagnoosin kritisoijalle. Kritiikki kuvastaa aina epäilijöiden mielenterveyden ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Sitähän tässä keskustelussa on jo jonkinverran jauhettu, psykallakaan kaikki ei ole manian tai psykoosin takia, silti hoito on siellä samaa, olit sitten kukkahattu päässä Ruotsin prinsessana tai juuri vaikka itsemurhaa yrittäneenä.

Sinulla on hyvä pointti. Mutta kommentissani otin kantaa vain vanhustenhoidon ja psykiatrian rinnastamiseen. Psykiatrian hoitokäytännön muuttamiseksi ei ole hyvä argumentti, että vanhustenhoidossakin tehdään joku asia ei tavalla.

Itsemurhaa yrittänythän on osastolla lähinnä "vain tallessa". Siis suojassa siltä, että voisi vahingoittaa itseään tai muita. Sitä terapiaa ei voi siinä kunnossa hyödyntää. Lääkkeitähän yleensä itsemurhaa yrittäneenkin pelkotiloihin määrätään, ja niiden lääkitysten kuntoon saaminen on siis itsemurhaa yrittäneelläkin se osastohoidon tarkoitus siinä missä sillä maanisella tai psykoottisellakin potilaalla.

Tää tulee aina esiin tää, että masentunut on pakko lääkitä ennen terapiaa. Mikä näyttö tästä on? Toki potilas, joka on esim.juuri yrittänyt itsaria, ei voi edistyä kenties silmissä kuin parempivointinen, mutta en ole nähnyt näyttöä tuosta, ettei keskustelu auttaisi tai olisi täysin turhaa. Tämä on joku jumiutunut oletus. Toki lääkkeellisen yrityksen jälkeen on niin kanttuvei, että pitää oottaa, että palaa tähän maailmaan. Ja olen siis itsekin suljetulla osastolla työskennellyt.

Vähän se on sellaine pomputuspaikka, että omat merkinnät kirjoittelevat suljetuissa ryhmissään. Sitten lääkettä heitetään, jos niin sanovat. Mitään käytännön apua tai diagnoosia et saa mahdollisesta taudistasi. Ja mitenkään tätä ei yhdistetä muuhun elämääsi. Elämänhallintaohjeet ovat luokkaa nuku hyvin ja syö hyvin ja kävele ja chattaile vähän. Observointi 24/7.  Ehkä hyvä, jos asiat tosi pahasti, mutten tiedä muuten. Aika suurelle osalle taitaa lopputulema olla omaan elämään negatiivisempi kuin ilman hoitoa. Ja tämä tietysti jatkuu avossa ja sen jälkeen.

Omani hoitoni oli liian pitkä. Olisin tarvinnut vain viikon seurannan ja pääsyn pois ilman neuroleptejä ja ilman pidempää hoitoa. Hoitoni pitkittyi ja sain vähemmän ja hitaammin vapaata kuin muut. En osannut sanoa ongelmia koska olin täysin terve ja ilmeisesti minua ei haluttu kuunnella ja sain heti neuroleptejä jotka muuttivat ajatuksen kulkuani enkä pystynyt hoitokokouksissa sanomaan ongelmiani. Heti kuin jouduin olemaan pidempään siellä niin tuli yllätys yllätys uutisia kupittaan mielisairaalan väärinkäytöksistä.

Onhan hoidollani puolensakin mutta en olisi missään vaiheessa tarvinut neuroleptejä ja sain pahimmassa vaiheessa viellä 2 eri neuroleptiä, juuri kuin olin selvä ensimmäisestä neuroleptistä ja selvinnyt puhuakseni hoitokokouksessa asiat läpi todetaakseni että olen terve niin minulle annettiin vielä toinen neurolepti siihen rinnalle. Ei mikään halutunlainen hermojen kontroloimis reissu ollut se paikka, enkä halua sinne takaisin enää ikinä. Kerrankin kuin puhuin muutama sanaa yhden kanssa vapaa-ajan harrastukseni parissa meditoimisesta niin yksi herra totesi että olen kuin salainen agentti jossain tehtävässä.

Toivottavasti nämä väärinkäytökset korjataan pikemmin, sen aikaan noudatan ohjeita ja kärsin kyllä enemmän kuin elään koska ei neurolepteillä ole mitään elämää ja on vaikea tottua uuteen paitsi 2vuoden jälkeen kuin niitä on käyttänyt jos sitäkään ja epäilen niitä pillereitä hautaani saakka.

Hui, kuulostaa todella sairaalta meiningiltä, työntekijöiden ja systeemin toimesta. Kaikissa suljetuissa yhteisöissä tämä riski on, mutta onhan se todella karmeaa jotenkin että erityisesti psyk.hoidon meininki on noin kipeää.. psykiatria muutoinkin meinaa usein kompastua omaan erinomaisuuteensa vaikka todellisuudessa ollaan ihan sokeita omalle toiminnalle.

Oli kyllä surkuhupaisa kokemus. Sellaisia oman elämänsä Pelle Hermanneja osastokavereina että oksat pois. Kokemuksena kuin huonon komedian ja painajaisen risteymä, josta halusi vain nopeasti eroon.

Opin nopeasti näyttelemään tervettä, että pääsisin mahdollisimman pian kotiin ja ystävieni luo parantumaan.

Oma kokemus lyhyistä osastojaksoista on, että ihan hoitajasta riippuu, saako keskusteluseuraa vai ei. Osa omahoitajista tulee päivittäin juttelemaan pidempiäkin pätkiä, osa vain pakolliset tiedoksiannot. Hoito on siinä mielessä hyvää, että lääkkeitä saa ja ruokavaliot huomioidaan jne. mutta tunnepuoli on aivan retuperällä, kuten suomalaisessa sairaanhoidossa yleensäkin. Hoitajat istuvat kansliassaan tietokoneilla lukkojen takana, potilaat vaeltavat käytävillä haamuina tai itkevät/nukkuvat huoneissaan. Omatoimisuutta vaaditaan jos haluaa saada puhtaat vaatteet ylleen tms., mutta toisaalta kukaan ei oikeastaan välitä, käytkö siellä suihkussa vai et- moni juttu jää puheiden tasolle.

Lääkityksestä sellainen kokemus että moni on kovin hämillään kun joutuu aloittamaan ns. tyhjästä oudon nimisen lääkkeen, josta ei anneta mitään tietoa. "Kun lääkäri on sen sulle määrännyt, niin kyllä se pitäis myös ottaa" on lause, jota kuulee paljon. Potilas nikottelee vastaan, on huolissaan sivuvaikutuksista, olisi halunnut tietää miksi juuri tämä lääke määrättiin jne. mutta se ei kamalasti ketään kiinnosta. Lääkäriä ei siis tavata ennen lääkityksen aloittamista, ei ole mahdollisuutta esittää kysymyksiä tai toiveita hoidostaan. Ja huom., nyt on kyse sellaisista osastoista, joissa ei ole psykoositasoisia tapauksia.

Minulle annettiin oikeaa lääkettä koska osasin puhua siitä asiasta ja en halua ikinä vaihtaa lääkitystäni.

Haluan että lääkitys vain loppuisi jossain vaiheessa.