Onko kenelläkään muulla kokemusta psykiatrisesta osastohoidosta?

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

- suurin osa hoitajista elämään kyllästyneitä

- osa hoitajista aivan selvästi persoonallisuus häiriöisiä

- keittiöpsykologiakin korkeatasoisempaa kuin osastolla saatu puoskarointi (aivan pokerinaamalla ilmaan heitettyjä kliseistä)

- potilaat terapisoivat toisiaan, kun henkilökunta istuu kahvilla

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Enpä enää jaksa kovin kauheasti muistella. Aivan ala-arvoista toimintaa, potilaiden suoranaista kiusaamista, valehtelua jne. Ja toiset hoitajat nähdessään eivät tietenkään uskaltaneet puuttua asiaan, tai sulkivat vain silmänsä.

Kauhea kohtalo on joutua noiden joidenkin sadistien käsiin kyllä, hullu kun olet, niin eihän sinua kukaan sukulainen tai muu ulkopuolinen usko.

Ainoa oli, että potilaista yleensä löytyi ihan kivaa seuraa, ja niiden muissa maailmoissa olevienkin kanssa oli kyllä ihan mielenkiintoista keskustella tupakkahuoneessa.

nyt millaisia suojatyöpaikkoja psyk.sairaalat ovat

Riippuu paljon osastosta, mä olin yhdellä pk-seudun avo-osastolla ja sain sieltä kyllä apua ja hoitoa. kohdalla sattui hyvä omahoitajakin.

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

jos pyysi keskusteluapua, sai keskustella 20v opiskelijan kanssa.



Psykiatriset sairaalat eivät sairaaloita olekaan vaan lähinnä keskitysleirejä.



Ja tätä paskaa kutsutaan hoidoksi?

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

No itselläni oli öisin esim pelkotiloja. Ei paljon lääkkeet auttaneet. Toki tuon vuorokausirytmin ymmärrän mutta yksilöllisyys oli täysin hävinnyt. Olin osastolla 6kk. Siinä ajassa luulisi että tarkkailun ohella saisi myös keskusteluapua. Itsetuhoiset ajatukset, pelkotilat ja pakko-oireet kun eivät mene yksin lääkkeillä pois. Myös se ihmetytti että en ollut psykoosissa mutta silti lääkityksenä meni vahvoja neuroleptejä, esim abilify. Olin kokoajan kuolemanväsynyt ja jos nukuin päivällä, paloi kotilomat koska päivällä ei saanut nukkua. Nukahtelin sohville ja tuoleille, olin koomassa kokoajan. Ennenkuin joku tajusi määrätä labrat, lääkepitoisuus oli triplasti sen mitä sen olisi pitänyt olla.

En kaivannut telkan katsomista läpi yön enkä mitään sellaista, mutta jotain muuta apua olisin lääkehoidon lisäksi tarvinnut. Mitä järkeä on kirjata päivä toisensa jälkeen "ei jaksa mennä tupakalle" jos kuitenkaan asialle ei tehdä mitään.

Tuo toiminta on kadottanut vaan inhimillisyyden ja yksilöllisyyden.

Mielestäni on jotenkin outoa että jopa vanhuksille vuodeosastoilla on enemmän hoitajilla aikaa ja halua keskustella kuin psykiatrisilla osastoilla. Miksi se keskustelu on niin kiellettyä?

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

No itselläni oli öisin esim pelkotiloja. Ei paljon lääkkeet auttaneet. Toki tuon vuorokausirytmin ymmärrän mutta yksilöllisyys oli täysin hävinnyt. Olin osastolla 6kk. Siinä ajassa luulisi että tarkkailun ohella saisi myös keskusteluapua. Itsetuhoiset ajatukset, pelkotilat ja pakko-oireet kun eivät mene yksin lääkkeillä pois. Myös se ihmetytti että en ollut psykoosissa mutta silti lääkityksenä meni vahvoja neuroleptejä, esim abilify. Olin kokoajan kuolemanväsynyt ja jos nukuin päivällä, paloi kotilomat koska päivällä ei saanut nukkua. Nukahtelin sohville ja tuoleille, olin koomassa kokoajan. Ennenkuin joku tajusi määrätä labrat, lääkepitoisuus oli triplasti sen mitä sen olisi pitänyt olla.

En kaivannut telkan katsomista läpi yön enkä mitään sellaista, mutta jotain muuta apua olisin lääkehoidon lisäksi tarvinnut. Mitä järkeä on kirjata päivä toisensa jälkeen "ei jaksa mennä tupakalle" jos kuitenkaan asialle ei tehdä mitään.

Tuo toiminta on kadottanut vaan inhimillisyyden ja yksilöllisyyden.

Mielestäni on jotenkin outoa että jopa vanhuksille vuodeosastoilla on enemmän hoitajilla aikaa ja halua keskustella kuin psykiatrisilla osastoilla. Miksi se keskustelu on niin kiellettyä?

Lisään vielä että itselläni taustalla väkivaltakokemus joka lopulta johti osastohoitoon, todellako posttraumaattisen stressin jälkeen keskustelu ei ole tarpeen?

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

Tätä ei vain tajua ihminen, joka joutuu/pääsee psykiatriseen osastohoitoon. Silloin ollaan jo aika hirmu kipeitä ja asiat ei todellakaan ole hyvin. Eikä oikein osata ajatellakaan rationaalisesti. Mutta kun se lääkitys saadaan kuntoon ja avopuolen hoito toimimaan, useimmat tajuaa asioiden oikean tolan.

tajuaa asioiden tolan, miksi sitten suurin osa myös sanoo näitä samoja kokemuksia osastohoidon toimimattomuudesta ja karmeudesta :D

ja lähdin, sillä oma ammattietiikkani ei kestänyt moista. Siis kannatan sääntöjä ja rajoja, mutta mielivaltaista ihmisten kiusaamista en.

tajuaa asioiden tolan, miksi sitten suurin osa myös sanoo näitä samoja kokemuksia osastohoidon toimimattomuudesta ja karmeudesta :D

Kirjoitin näin:

Mutta kun se lääkitys saadaan kuntoon ja avopuolen hoito toimimaan, useimmat tajuaa asioiden oikean tolan.

Kunhan sinäkin tervehdyt, niin pystyt ajattelemaan järkevästi ja järjellä.

ja kumpikin kiitteli jälkeen päin tosi paljon paikkaa. Toinen oli todella huonossa kunnossa ja harhainen ja väkivaltainen. Oli meinannut lapsenlapsensakin tappaa kun luuli sitä vakoilijaksi. Saatiin aivan ihmeen nopeaa kuntoon kun lääkitys pantiin todella uusiksi. Asuu nyt yksin ja pärjää hyvin ja kiittelee osastoa siitä, että sai elämänsä takaisin ja saa tavata lastaan ja lapsenlastaan.



Toinen kärsi pelkotiloista ja oli kuukauden osastolla. Oli useita palavereita ja kartoitettiin tilanne ja lääkitys. Sanoi, että oli niin hyvä olla siellä, että ei haluttanut edes pois. Ja oli muuten itse hoitaja, joten tiesi hoitoalan käytännöt hyvin.



Se, että pääsee nykyään osastolle hoitoon, on lottovoitto ja pitää olla todella itselleen ja lähistölleen vaarallinen siinä vaiheessa. Edes usean itsariyrityksen jälkeen ei pääse nykyään osastolle. Yleensä mennään poliisikyydillä tai sitten kartoitetaan eläkepapereihin lääkärin lausunto.

tajuaa asioiden tolan, miksi sitten suurin osa myös sanoo näitä samoja kokemuksia osastohoidon toimimattomuudesta ja karmeudesta :D

Kirjoitin näin:

Mutta kun se lääkitys saadaan kuntoon ja avopuolen hoito toimimaan, useimmat tajuaa asioiden oikean tolan.

Kunhan sinäkin tervehdyt, niin pystyt ajattelemaan järkevästi ja järjellä.

Lue itse tarkemmin, olen tuon osasto-jakson jälkeen opiskellut itseni sairaanhoitajaksi, minulla on lapsi, mies ja talo. Olen todellakin terve. Tuo on niin perus psykiatrisen sairaanhoitajan perusmaneeri, pilkunviilaaminen sekä tietenkin kaikkien joskus sairastuneiden leimaaminen sairaiksi jos uskaltautuu olemaan erimieltä tai kritisoida hoitoa. Kyllä sen sairaalamaailmassakin huomaa ihan jo vaikka työpaikkaruokalassa tai turvallisuuskoulutuksessa kuka on töissä psykalla ja kuka jossain muualla. Asenne paistaa pitkälle

tajuaa asioiden tolan, miksi sitten suurin osa myös sanoo näitä samoja kokemuksia osastohoidon toimimattomuudesta ja karmeudesta :D

Kirjoitin näin:

Mutta kun se lääkitys saadaan kuntoon ja avopuolen hoito toimimaan, useimmat tajuaa asioiden oikean tolan.

Kunhan sinäkin tervehdyt, niin pystyt ajattelemaan järkevästi ja järjellä.

Lue itse tarkemmin, olen tuon osasto-jakson jälkeen opiskellut itseni sairaanhoitajaksi, minulla on lapsi, mies ja talo. Olen todellakin terve. Tuo on niin perus psykiatrisen sairaanhoitajan perusmaneeri, pilkunviilaaminen sekä tietenkin kaikkien joskus sairastuneiden leimaaminen sairaiksi jos uskaltautuu olemaan erimieltä tai kritisoida hoitoa. Kyllä sen sairaalamaailmassakin huomaa ihan jo vaikka työpaikkaruokalassa tai turvallisuuskoulutuksessa kuka on töissä psykalla ja kuka jossain muualla. Asenne paistaa pitkälle

Itse keväällä sellaisessa ollut ja minun kokemuksiani:

Vieläkin kiukuttaa, kun klo 21 meni osaston jääkaappi lukkoon ts syötävää ei potilaat saaneet tuon ajan jälkeen, mutta henkilökunta vieraili ahkerasti potilasjääkaapilla.

Yksikin 30v jätkä patisti meidät potilaat nukkumaan klo 23 ja itse jäi katsomaan telkkaria jonka jälkeen siirtyi kansiliaan ja roikkui pari tuntia netissä ja sydänyön tunnit nukkui päiväsalin sohvalla.

en koskaan päästä itseäni tuohon kuntoon, että tarttis enää osastolle mennä, mulle riitti. ja apua en hätääni saanut.. itse olen täällä itseäni terapioinut

Olin jokunen vuosi sitten osastolla masennuksen ja syömishäiriön takia. Keskusteluapua ei saanut. Ainut hoito oli lääkkeet ja ryhmät joissa piirreltiin paperille ja näytettiin piirrustuksia sitten toisille. Kotiloma piti tunnin tarkkuudella aikatauluttaa mitä milloinkin aikoi tehdä, kaikki mitä sanoit ja teit raportoitiin ja kirjoitettiin arkistoihin, jopa se kuinka usein käy tupakalla ja miten kommunikoi toisten kanssa jne. Tarkkailu koko ajan oli valtavaa ja siihen panostettiin mutta ei keskusteluun eikä mihinkään sellaiseen. Ei etsitty syitä miksi osastolla ollaan vaan kokoajan nostettiin ja muutettiin lääkitystä. Tosiaan potilaat terapioivat toisiaan koska hoitajilta sitä ei saanut. Olen itse kouluttautunut hoitoalalle ja tiedän sitä kautta että monella psykiatrisella osastolla on ikkunat osastolle ja hoitajat ikkunan kautta seuraavat potilaita. Ei ole tarkoituskaan keskustella tai ottaa kontaktia. Se ei kuulemma ole osastohoidon tarkoitus vaan rukata lääkitys ja avohoitoon. Jos jotain ahdistaa yöllä, annetaan lääkettä, ei jutella ahdistuksesta koska yöllä ei kuulu jutella. Itsekin monesti itkin huoneessa, hoitaja tuli ehkä hakemaan syömään mutta ei koskaan kysynyt onko jokin hätänä tms. Jos viilteli joutui eristykseen, kukaan ei kysynyt miksi viilteli. Jos pyysi tarvittavaa, ei ehdotettu keskustelua vaan annettiin se diapami. Itsellä monesti oli se olo että ahdistus olisi voinut mennä pois myös juttelemalla mutta ei siellä kukaan kerennyt.

Tärkeä pointti on rukata päivärytmi kuntoon. Siksipä yöllä ei syödä, ei katsella telkkaria, ei jutella. Jos ei öisin saa nukuttua, niin siihen saa lääkkeellistä apua. Sori, mutta tämä on hoidollinen tavoite, ja menee potilaiden mutkumähaluun -juttujen ohitse.

Potilaan kommunikointi on tietysti oleellista ja kirjaamisen arvoista. Samoin se, jaksaako potilas nousta edes tupakalle vai ei, on totta kai oleellista.

Ja juu, lääkitysten rukkaaminen kuntoon on isoimpia juttuja osastohoidossa. Sivu- ja haittavaikutukset voi olla isojakin, joten parempi potilaan olla ensi alkuun tarkkailtavana.

Semmoista se on. Kuuluu myös ihan asiaan, että mielenterveysongelmaisista aika monikaan juttu ei ole kivaa ja moni loukkaantuu ja pahoittaa mielensä, ja jopa kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi kun ei saa hoitajan kaverina läpi yön katsoa telkkua ja nettisurffailla. Se taas kertoo taudista, ei siitä että hoitaja (tai ei kukaan) ei välitä.

Harvemman on pakko olla osastolla, joten hyvin voi jutskailla vaan kaverien kanssa, jos se kerran on omasta mielestä parempaa psykiatrista hoitoa. Tai ehkä silloin vain kaipaa hoivaa, seuraa ja välittämistä, ei niinkään hoitoa. Olisi ihan hieno oivallus, että me kaikki ihmiset kaipaamme toistemme läheisyyttä, hoivaa, seuraa ja lämpöä, mutta terveet ihmiset hakevat niitä juuri läheisiltään, ei ammattiauttajilta.

No itselläni oli öisin esim pelkotiloja. Ei paljon lääkkeet auttaneet. Toki tuon vuorokausirytmin ymmärrän mutta yksilöllisyys oli täysin hävinnyt. Olin osastolla 6kk. Siinä ajassa luulisi että tarkkailun ohella saisi myös keskusteluapua. Itsetuhoiset ajatukset, pelkotilat ja pakko-oireet kun eivät mene yksin lääkkeillä pois. Myös se ihmetytti että en ollut psykoosissa mutta silti lääkityksenä meni vahvoja neuroleptejä, esim abilify. Olin kokoajan kuolemanväsynyt ja jos nukuin päivällä, paloi kotilomat koska päivällä ei saanut nukkua. Nukahtelin sohville ja tuoleille, olin koomassa kokoajan. Ennenkuin joku tajusi määrätä labrat, lääkepitoisuus oli triplasti sen mitä sen olisi pitänyt olla.

En kaivannut telkan katsomista läpi yön enkä mitään sellaista, mutta jotain muuta apua olisin lääkehoidon lisäksi tarvinnut. Mitä järkeä on kirjata päivä toisensa jälkeen "ei jaksa mennä tupakalle" jos kuitenkaan asialle ei tehdä mitään.

Tuo toiminta on kadottanut vaan inhimillisyyden ja yksilöllisyyden.

Mielestäni on jotenkin outoa että jopa vanhuksille vuodeosastoilla on enemmän hoitajilla aikaa ja halua keskustella kuin psykiatrisilla osastoilla. Miksi se keskustelu on niin kiellettyä?

Olet ihan oikeassa siinä, että osastolla ei tarjota yksilöllistä keskusteluapua. Psyykkisesti sairas tarvitsee myös terapiaa. Osastohoidossa tarkoitus on pikemminkin saada potilas niin terveeksi, että hän pystyy elämään avohoidossa ja terapiaan. Silloin kun sairaus on todella pahana, ei edes pysty hyötymään terapiasta. Ei tehohoidossa olevalle potilaalle tehdä hampaanpaikkaustakaan. Ei se tarkoita, ettei potilas tarvitsisi hammashoitoa. Mutta ensin pitäisi saada potilas niin terveeksi että hän hengittää itse ja ehkä jopa käveleekin hammaslääkärin hoitotuoliin. Vähän sama psykiatriallakin, siellä hoidetaan isommat vaivat ennen sitä juilivaa hammasta.

Neuroleptien käyttö ei-psykoottisillekin potilaille on tämän hetken aika vallitseva käytäntö. Neurolepteillä on omat hyötynsä ja haittansa. Neurolepteillä korvataan avohoidossa mielellään myös helposti riippuvuutta aiheuttavia ja väärinkäytettäv bentsoja. Sinällään lääkityksesi ei siis ole mitenkään epätavallinen vaan pikemminkin jopa tavallinen. Neurolepteillä(kin) lääkityksen kanssa on usein säätämistä, ja tosiaan oireita voi olla paljonkin. Hyvä siis, että olit sen pahamaineisen valvovan silmän alla, jotta ne labrat tulivat otetuiksi ja lääkitys muutetuksi.

Mitäs vielä? Hoitajien tehtäviin kuuluu kirjata ne vointiasiat, ihan kaikkina päivinä. Ne vointijutut sitten ovat ylhäällä lääkärin työnkään helpottamiseksi. Kyllä se on ihan toimiva ja hyväksi todettu systeemi, jolle on vahvat perustelut.

Kun minä menin ahdistustani valittamaan kansliaan, katsoivat minua kaikki 9 hoitajaa, vain yksi avasi suunsa ja kysyi "mitä sä olet ennen tehnyt kun ahdistaa, kokeile sitä nytkin"



Ymmärrän, että hullujenhuone on oikeille hulluille, mutta entäpä me masentuneet ja ahdistuneet, mikä on meidän paikka?

jos pyysi keskusteluapua, sai keskustella 20v opiskelijan kanssa.

Psykiatriset sairaalat eivät sairaaloita olekaan vaan lähinnä keskitysleirejä.

Ja tätä paskaa kutsutaan hoidoksi?

Tehtiin 14 h työpäiviä fyysistä työtä 1200 kcal päivittäisellä energiamäärällä. Laiskimmat, protestoivat tai muuten vaan ärsyttävät tapettiin heti, jotkut joskus tapettiin ihan vaan ajanvietteeksi.

En siis kutsuisi psykiatrista osastohoitoa keskitysleiriksi. Varsinkaan jos isoimmat ongelmat ovat se, että yöllä ei saa syödä eikä saa valita mieluisinta hoitajaa haluamiinsa keskusteluihin.

Psykan hoitajille vaan on sula mahdottomuus että 'hullut' voisivat menestyä elämässä. Siinä näkyy hyvin se ylemmyydentunto ja 'paremmuus' joka kyllä välittyy potilastyössä.

jos pyysi keskusteluapua, sai keskustella 20v opiskelijan kanssa.

Psykiatriset sairaalat eivät sairaaloita olekaan vaan lähinnä keskitysleirejä.

Ja tätä paskaa kutsutaan hoidoksi?

Tehtiin 14 h työpäiviä fyysistä työtä 1200 kcal päivittäisellä energiamäärällä. Laiskimmat, protestoivat tai muuten vaan ärsyttävät tapettiin heti, jotkut joskus tapettiin ihan vaan ajanvietteeksi.

En siis kutsuisi psykiatrista osastohoitoa keskitysleiriksi. Varsinkaan jos isoimmat ongelmat ovat se, että yöllä ei saa syödä eikä saa valita mieluisinta hoitajaa haluamiinsa keskusteluihin.