Minkä ikäinen olit kun Estonia upposi? Miten kuulit, mitä teit, miten se vaikutti??

Olin 9 ja aamulla vanhemmat katselivat poikkeuksellisesti aamu-uutisia ja lasten piti olla hiljaa, joten siitä tiesi, että jotain suurta on tapahtunut. Pelotti kun äiti lähti  työmatkalle Ruotsiin laivalla pari viikkoa Estonian uppoamisen jälkeen - ja niin pelotti muuten äitiäkin... Kyllä se aamun uutiskuvat on painunut mieleen, vaikka siitä on jo pian 20 vuotta ja olin silloin lapsi, jonka ei kuulu tuollaisista asioista kovin syvällisesti ajatella.

Mä näin sinä yönä unta että olin ollut veneilemässä ja vene kaatui. Olin hyvin loukkaantunut kun riisuin märkiä vaatteita kylpyhuoneessa ja kaverit vain kertoivat edellisen illan lavatanssikäynnistä värikkäissä mekoissaan. Sitten heräsin puhelimen soittoon kun isäni soitti ja kertoi mitä oli tapahtunut.... Liekö sitten ollut "etiäinen"

Onpas tässä ketjussa iäkästä porukkaa.... Minä olin tuolloin 14 ja nukuin tapahtuma-aikana.

[quote author="Vierailija" time="13.06.2008 klo 15:28"]

Täällä taitaa monikin olla niin nuori (tuosta laivahyttiketjusta päätellen), ettei ehkä edes muista kunnolla tuota tapausta, ja tajua että kyllä laivat voi Itämerelläkin upota....


Itse olin 20-v. Odotin toista lasta.
Mies soitti töistä kotiin ja kertoi. En ensin meinannut tajuta, miten hirveästä asiasta oli kyse, ja niin lähellä.

Oli meidän hääpäivä, oltiin illalla syömässä, joka paikassa ravintoloissa oli vaan telkkarit auki ja näytettiin uutisia.

Nukuin tosi huonosti muutaman yön, ajattelin vaan niitä ihmisiä, näin ne pelastuslautat kun suljin silmät....

Olen aina ollut vähän laivakammoinen (kun lapsena olin kuullut Titanicista), ja juuri kun olin pääsemässä siitä yli, tuo juttu tapahtui.....

[/quote]

Onko sinulla muita mt-ongelmia?

Ei kannattaisi lapsiin tutoa fobiaa tartuttaa, mitä nyut teet(et anna matkustaa laivalla syksylä/talvella) Pelkosi on kuitenkin niin irrationaalinen.

Olin 14.

Kun kuulin että ihmisiä kuoli olin kauhuissani ja muistan uutiset. En kuitenkaan yöunia menettänyt tai osannut ajatella muutenkaan laivalla varmasti ollutta kauhua.

Olin ala-asteella, kolmannella luokalla. En muista, että koulussa olisi asiasta keskusteltu mutta kun tulin kotiin niin äiti katsoi klo 15.00 ylimääräistä uutislähetystä ja silloin huomasin itsekkin mitä oli tapahtunut.

Myöhemmin olen lukenut kaiken käsiini saaman kirjallisuuden Estoniasta ja olen tehnyt mm. opinnäytetyöni kyseisestä onnettomuudesta.

Kyllä se jäi mietityttämään. Laivalla matkustamista en kuitenkaan pelkää - olen työskennellytkin laivalla nyt aikuisiällä.

Olin 19-vuotias, valmistunut keväällä merenkulkuoppilaitoksesta ja töissä eräässä toisessa laivassa itämerellä. Ihmiset makasivat laivan käytävillä ja oksensivat. Juuri kukaan ei uskaltanut olla hytissään, kun laiva keinui niin pahasti, että matkustajat uskoivat sen uppoavan...Meille soitettiin aamuyöllä komentosillalta, että telvisiot pitää sulkea, ja varmistaa, ettei niitä käynnistetä. No, tultiin siinä tietysti niin uteliaiksi, että mentiin messiin katsomaan mikä on niin kamalaa, etteivät matkustajat saa sitä nähdä. Oli siinä pokassa pitelemistä kun menimme takaisin käytäville jakamaan oksennuspusseja ja katsomaan, ettei kukaan ole saanut sairauskohtausta. Lopulta päästiin Helsinkiin, huhu uponnesta laivasta oli silloin jo levinnyt matkustajien keskuudessa ja aiheuttanut paniikkia.

Minuun tuo vaikutti sillä tavalla, että rekisteröin aina uuteen paikkaan mennessäni, myös maissa, sammutusälineet, palo-ovet ja poistumistiet. Tiedän missä on ensiapuvälineet ja muut härpäkkeet. Tämä tapahtuu ihan automaattisesti, ja toisinaan huomaan etsiskeleväni kyseisiä juttuja jos ne evät etsimättä silmääni satu. Oli pahin myrsky missä koskaan olen ollut, vaikka on tullut seilattua sen jälkeen vuosia. Ja oli myös yksi elämäni pisimmistä öistä.

Olin 9-v ja Silja symphonylla perheen kanssa. Heräsin hätäraketteihin. Ensin luulimme että ne hätäraketit oli meidän laivasta mutta sitten isä sai selville että jokin virolainen laiva oli uponnut ja että meidän laiva jäisi onnettomuuspaikalle. Menin nukkumaan ja aamulla heräsin tuijottelemaan ruumiita ja epätoivoisia pelastusyrityksiä. Jokusen pelastuneenkin näin meidän laivalla. Yhä tälleen syksyisin Estoni uppoaa unissani harva se yö. 

[quote author="Vierailija" time="27.06.2013 klo 16:34"]

Saattaa olla tottakin, ei niitä sillon yöllä varmaan heti saatu niin piiloon.

[/quote]

No kyllä ihan tv:ssä näytettiin ne arkut, jotka vietiin valmiiksi Utölle, ja siellä vainajat arkutettiin. Luuleeko joku ääliö oikeasti, että niitä vainajia nosteltiin jossain kerrostaloalueella siten, että "silhuetit" näkyvät? Ja että ylipäätään vainajia siirreltäisiin siten?

Oltiin Silja Europalla perheen kanssa, odotin nuorimmaistani. Katsottiin hytin ikkunasta ulos aamulla ja odotettiin, että nähtäisiin Tukohlman saaristo, mutta ikkunasta näkyikin aava meri ja Estoniasta peräisin olevaa kelluvaa roinaa. 

Kamalinta oli, kun jälkeenpäin huhuttiin, että Europa olisi auttamaan tullessaan ajanut meressä olevien pelastuslauttojen päälle.

[quote author="Vierailija" time="27.06.2013 klo 16:54"]

Oltiin Silja Europalla perheen kanssa, odotin nuorimmaistani. Katsottiin hytin ikkunasta ulos aamulla ja odotettiin, että nähtäisiin Tukohlman saaristo, mutta ikkunasta näkyikin aava meri ja Estoniasta peräisin olevaa kelluvaa roinaa. 

Kamalinta oli, kun jälkeenpäin huhuttiin, että Europa olisi auttamaan tullessaan ajanut meressä olevien pelastuslauttojen päälle.

[/quote]

100 jatkaa: siis sellaisten pelastuslauttojen päälle, joissa oli ihmisiä.

Juuri kun telkkarin avasin näkyi ruudulla kuva laivasta ja uutistenlukijat kertoivat tapahtunutta. Ensimmäinen ajatus oli että eihän ystäväni ole laivassa kun oli sanonut menevänsä Tallinnaan juuri sillä laivalla. Onneksi ei ollut! Se selvisi vasta päivien kuluttua.



Pitkään pelotti laivalla kulkea. Ja vähän vieläkin. Olen aina muutenkin tarkistanut poistumistiet ja laivalla pelastusliivit ja onnettomuuden jälkeen huolehtinut aina että vaatteet vierellä ja silmälasit tallella jne.



Ystäväni oli ollut Siljalla Estonian upotessa ja hän on kertonut tapahtumista. Niin järkyttävää ja kamalaa!

ja tulossa Tukholmasta Helsinkiin laivalla. Taisimme olla toinen laiva uppoamispaikalla. Näin Estonian uppoamisen,mitä nyt laineilta ulos näki...,löivät meinaan ravintolakannen ikkunoille asti...

Mitään kammoa laivoihin ei ole tullut

Myrsky herätti jo 3:n aikaan ja menin töihin jo ennen viittä. Vahtimestari kertoi uutiset ja tajusin sitten, että miksi eräs työkaveri juuri tuli taksilla pihaan. Pomoni oli jo töissä, oli hälytetty kotoa, takkiakaan ei ollut kerennyt naulakkoon laittaa. Ja sitten aloitettiin työt. Välillä seurattiin uutisia telkusta ja saatiin tietoja muualta. Läksin kotiin joskus kolmen jälkeen iltapäivällä, Ullanlinnassa oli suruliputus ja kadut olivat autiot. Silloin paistoi aurinko, vaikka tuulikin. Oli jotenkin hyvin tyhjä olo, olis ollut parempi olla töissä.

Heräsin ja kämppikseni sanoi, että laiva on uponnut Itämerellä ja satoja ihmisiä on hukkunut. Katsoin häntä muutaman sekunnin ja takaraivossa oli ajatus, että kuinka tähän asti aivan järkevä ihminen puhuu yhtäkkiä mahdottomia, siis untako hän näki? Samalla näin tv-kuvat hänen takanaan. Järkyttävä päivä. Päätä alkoi särkeä järkytyksestä. Menin yliopistoon italian tunneille, jotka pidettiin normaalisti. Kaikki olivat vaisuja. Ulos tullessa liput olivat puolitangossa.



Mietin kauan, mm.myöhemmin kasvimaalla juureksia kädet kohmeessa nostaessani, millaista on joutua kylmään veteen pimeässä, ja apu on kaukana. Onnettomuus kosketti todella paljon. Kuinka paljon se vaikuttikaan niin monen elämään, moni kuoli ja jäi paljon surevia läheisiä ja orpoja lapsia.

Mutta meinaan itkeä kun luen tätä.. millainen tunne mahtaa olla, kun tajuaa että loppu tulee eikä voi mitään? Sulla on lapset siinä vieressä ja tajuat että nekin kuolee? voi hyvä luoja....

Olin kuitenkin 19v ja lukion kolmannella luokalla. Seuraavana talvena lähdettiin sitten abi-risteilylle, kuten asiaan kuului ja _todellakin_ muista sen haljun fiiliksen, kun pari tuntia lähdön jälkeen tuli ilmoitus, että käännymme takaisin satamaan keulaportissa ilmenneen vian takia... O_o Kävi siinä muutamalla muullakin vissiin mielessä, että saiskohan sitä jäädä samalla reissulla vaikka ihan sinne kotomaan kamaralle...



Noh, useita tunteja sitten kökötettiin satamassa, mutta ei se kauheesti lopulta menoa haitannut.

Kiire oli kuitenkin viedä lapset kouluun ja eskariin ja päästä itse töihin. Töissä uutinen oli tietenkin päivän polttava puheenaihe.

Illalla kotona lapset kertoivat, että sisarukset koulussa olivat itkeneet, koska heidän isänsä oli ollut laivassa. En heti uskonut, sillä eihän kukaan voi laittaa lapsiansa kouluun itkemään peloissaan jos isän kohtalosta ei tietoa.

Näin oli kuitenkin, isä pelastui ja vei luokan ja halukkaat vanhemmat myöhemmin vikingille kertoakseen kokemuksiaan ja näyttämään pelastuskalustoa mm pelastuslautat.



Kyllä tuli pieni kammo juuri niitä 'loukkoja' eli autokannen alapuolen hyttejä kohtaan. Olimme juuri olleet Tukholman risteilyllä. Matkustimme kuitenkin tuttuun tapaan taas keväällä.

Olin 9-vuotias neljäsluokkalainen. Kuulin asiasta parhaalta kaveriltani jonka isä oli mennyt "auttamaan" hukkuneita. Toisin sanoen pelastussukeltaja poimi ruumiita vedestä.



Oli aika hurja juttu. Kaverin isä ei tietojeni mukaan koskaan toipunut kokemastaan. Alkoi juopottelemaan ja erokin kaverin vanhemmille tuli muutama vuosi myöhemmin. :(



Siskoni oli matkannut samalla laivalla vain viikkoa aiemmin.



En varsinaisesti pelkää laivamatkustamista, mutta en kyllä pahemmin laivoilla matkustakaan. Jos menen, niin ehdottomasti A-hyttiin. Tosin ihan mukavuussyistä.