Minkä ikäinen olit kun Estonia upposi? Miten kuulit, mitä teit, miten se vaikutti??

äitiyslomalla. Katsoin vauvan kanssa aamu-uutisia ja pakko oli herättää yövuorosta tullut mieheni. Pelottaa vähän laivamatkat.

terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Ikää 17v ja oli aika järkytys vaikkei sitä silloin tavallaan tajunnut miten isosta ja kauheasta asiasta kyse :(

jos/kun joku ei muista...





ap

Ja ulkomailla opiskelemassa.



Koko juttu meni multa vähän ohi, vaikka toki uutisoitiin monena päivänä myös opiskelumaassani.



Vasta Suomeen palattuani olen ymmärtänyt millä tavalla se kosketti suomalaisia, ulkomailla sitä ei tajunnut ollenkaan suomalaiseksi tragediaksi, kun matkustajat olivat virolaisia ja ruotsalaisia. Toki sielläkin isoksi jutuksi.



Estoniasta ei ole jäänyt minulle minkäänlaista laivakammoa, ei ainakaan sellaista että valitsisin hytin sen perusteella. Sen sijaan Copterline turma aiheutti sen, etten uskalla enää matkustaa helikopterilla (olin samassa kopterissa edellisenä päivänä!)

Radio Mafian klo 10 aamu-uutisiin: "Matkustajalaiva on uponnut ja yli 800 ihmistä kuollut...." (tässä kohtaa ajattelin että aha, jossain Filippiineillä varmaan) "...Utön edustalla". Eipä kyllä enää yhtään nukuttanut sen kuultuani.



Olin järkyttynyt ja jostain syystä aloin jännittää myös lentämistä laivamatkojen lisäksi tuon jälkeen.

Aamulla mutsi soitti, että laiva on uponnut. Mä en ainakaan heti tajunnu, miten suuresta asiasta oli kyse. Menin töihin ja telkkarista kateltiin uutisia. Kyllähän se siinä päivän mittaan sitten selkeni. Mä olin jotenkin siihen asti luullu, että Itämeri on niin matala, että jos ruotsinlaiva uppoaa, jää yläkannet pinnan yläpuolelle. Sellanen lapsen usko siihen, ettei Suomessa tai lähistöllä voi sattua mitään kamalaa, karisi kyllä onnettomuuden myötä.

Olin lähdössä aamulla kouluun (lukioon) kun tv:stä tuli uutisia Estoniasta. Jäin katsomaan ja siinä vierähti useampi tunti (juu, skippasin aamun ekat tunnit) kun olin niin järkyttynyt tapauksesta. Kyllä se pitkään mietiytti...



Meillä oli luokkaristeily kaksi viikkoa myöhemmin, osa perui vanhempien painostuksesta tai omasta tahdosta lähdön. Sattui vielä olemaan myrskyinen yö, muistan kuinka autokannen alle ei uskaltautunut (meidän ryhmästä) kukaan, sinä yönä ei juuri laivassa nukuttu vaan osa biletti, osa istui yläkannen hyttikäytävillä, toisilla jopa pelastusliivit päällä... muistan sen helpotuksen tunteen kun aamulla tultiin satamaan Tukholmassa, vasta sitten mentiin nukkumaan... mietittiin jopa kaverien kanssa tullaanko kotiin lentäen kun toinen samanlainen yö keikkuvassa laivassa pelotti. Ei tullut, onneksi ei myrksynnyt.



Ei mulle laivakammoa koskaan ole tullut, monet kerrat tuonkin jälkene mentiin C-hytissä autokannen alla. Enä en sinne mene, mulla tullut ahtaan paikan kammo, en voi nukkua pienessä ikkunattomassa hytissä. Aina siis vähintään A-luokan hytti, josta näen ulos...

Poikaystävä oli just lähtenyt töihin. Istuin meidän vanhan puutalokämpän keittiössä ja avasin radion (jota en yleensä kuuntele, enkä varsinkaan ikinä aamulla). Siellä toimittaja puhui sadoista kuolleista...olin aivan järkyttynyt, varsinkin kun olin ollut kesällä veneellä Utön lähellä, ja siellä oli ollut jotenkin karu tunnelma. Kaikista kauheinta oli sitten myöhemmin katsoa tv:stä, kun ne pelastuslautat kelluivat väärinpäin, tyhjinä ja Miliza Korjus lauloi taustalla Warum? Tai se kun laivasta pyydettiin apua: mayday, meillä on kyllä nyt paha tilanne täällä. Tulee vieläkin kyyneleet silmiin kun ajattelen Estoniaa.

Kirjoitin äsken tähän pitkän jutun mutta se ei jostain syystä tullut niin en jaksa kirjoittaa uudestaan. Mutta seurasin paljon uutisia televisiosta ja luin kaikki jutut lehdistä yms.

Samana päivänä ensimmäinen poikaystäväni jätti minut :-)

oli aika synkkä olo, kun istuin illalla tv:n ääressä ja katsoin uutisia...

Oulussa oltiin menossa poikakeverin kanssa kippokauppaan, kun näkyi lipputangoissa liput suruliputuksessa. Kaupan myyjä kertoi, mitä oli kuullut tapahtuneen. Surullista. Uutiset oli sitä niin täynnä, ja kyllä siinä omat unet meni joksikin aikaa. Tulee helposti ajateltua aina, miltä muista tuntuu, ja kun ajatteli, miltä tuntui siellä laivassa....

Ja ERITTÄIN onnellin että mummo ja pappa olivat peruneet kyseisen risteilyn. Syytä en muista mut varmaan olisivat nyt meren pohjassa.

kuulin asiasta aamulla bussissa mennessäni joko töihin tai yliopistolle, en muista kumpaan. Todennäköisesti töihin.



Olen aina inhonnut kaikkia veneitä yli kaiken. En tiedä, onko tällä mitään tekemistä asian kanssa. Matkustan silti joskus laivalla, mutta mieluummin lennän jo ajankäytönkin takia. mutta maailma ei kyllä pelastu näillä keinoin...

ja juuri muuttanut Turkuun opiskelemaan. Asuin keskustassa, 9. kerroksessa ja heräsin aikaisin aamulla, kun helikoptereita pörräsi koko ajan edestakaisin pään päällä. Kirosin koperit alimpaan *##¤% (..ja poden vieläkin tunnontuskia siitä.. )

kunnes avasin tv:n kuunnellakseni aamun uuiset :(

Amerikassa opiskelemassa, oli aika sekavaa aluksi, muistan kun uutisointi oli mitä oli, ei varmaa oliko suomalaisia, vai ruotsalaisia vai ketä ja montako tuhatta kuollut. Aikaerojen takia ei saanut edes suomesta ketään kiinni kun uutiset pamahti.

Aamulla kun heräsin, äiti kertoi heti mitä oli tapahtunut. Meillä oli yliopistolla aamulla ensimmäisenä ruotsin tunti, eikä tehty mitään muuta kuin katsottiin uutisia televisiosta. Kaikki oli ihan järkyttyneitä.



Olen aina ollut hukkumiskammoinen ja pelännyt syviä vesiä, ja kyllä tuo Estonia vähensi risteilyintoani entisestään.

Kyllä toki mietin asiaa paljon ja puhuimme siitä kotona ja ystävien kanssa. Mutta ei siitä mitään kammoa laivoja kohtaan jäänyt. Pari ensimmäistä päivää mietin uhreja.



Mutta yksi juttu teki vaikutuksen joskus vuosi Estoniasta eteenpäin. Jossain lehdessä oli juttu vauvasta, joka oli tavallaan viimeinen pelastunut, koska onnettomuushetkellä oli ollut vasta pieni alkio äitinsä masussa, mutta kun äiti oli onnistunut pelastumaan, niin vauvakin pääsi syntymään. Jotenkin tämä liikuttaa minua vieläkin kamalasti. Nyt se vauva on kaiketi teini-ikäänsä elävä virolainen nuori.

Olin nähnyt vain hieman aijemmin kamalan todentuntuisen painajaisen, jossa hukuin suljetussa arkussa, jossain todella pimeässä ja kylmässä paikassa... ja kun kuulin Estoniasta niin tämä uni tuli heti kirkkaana mieleen, se arkku muistutti laivan hyttiä.



Olin monta päivää shokissa, kuuntelin vain uutisia ja luin lehdestä kaiken, asiaa keskusteltiin paljon ystävien ja sukulaisten kanssa. Olen myöhemminkin katsnut kaikki estonia dokumentit vaikka ne järkyttävät minua syväsit, itken ja mietin niitä ihmispoloja monta päivää...



Mulle jäi tästä laivakammo, olen toki useasti mennyt laivalla sen jälkeenkin, mutta nukun laivalla tosi huonosti, herään kaikkiin kolinoihin ja mietin menikö nyt keulavisiiri vai oliko jotain muuta, pohjakosketus tms. Siksi en voi enää matkustaa autokannen alla, se on liian ahdistava, pari kertaa olen joutunut kesken matkan yöllä nousemaan vuoteesta ja mennyt yläkannelle, silloin on ollut myrskyä ja kaikki ne äänet.



Nykyisin en suostu Ruotsiin laivalla lähtemään ollenkaan, liian suuri ja pitkä ylitys. Eestissä on käyty monesti päivälaivoilla, kesällä ja hyvällä säällä. En matkusta talvella/syksyllä laivalla enkä anna lastenikaan matkustaa. Kerran olin, olin vain kannella tuijottamassa sitä jään sekaista kylmää merta ja mietin, että tuonne jos joutuisi uppoavasta laivasta, se olisi varma kuolema.



Jos yövyn laivalla niin vain yläkannen ikkunallisissa hyteissä ja mieluiten valitsen sellaisen risteilyn, joka on yön tallinnassa satamassa tai ainakin lähellä satamaa, ei avomerellä.



Aika neuroottiselta voin kuulosta, mutta näin tämä vaikutti minuun... lentopelkoa en sentään omaa.

Puhuimme asiasta seuraavana päivänä oppitunneilla ja kotonakin kait.

se järkytti maailmaani. Suomi oli siihen mennessä koskematon.