Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa hyviä puolia siitä etten koskaan voi saada lasta :-(
10.12.2005 |
On niin paha olla. Olemme mieheni kanssa toivoneet lasta jo 9 vuotta ja käyneet vaikka mitkä lapsettomuushoidot läpi. Eilen selvisi että viimeisinkin (ja viimeinen) hoitomme päättyi negatiiviseen tulokseen. :-( Lääkäri sanoi jo etukäteen että tästä ei kannata enää jatkaa eteenpäin. :-( :-( Tuhrasimme aikaa tässä hoito- ja yritysrumbassa niin että nyt emme saa enää adoptoidakaan. Mieheni on nyt 50v ja ennen kuin olisimme käyneet kaikki adoptiojonot yms. adoptioneuvonta-asiat läpi hän olisi jo liian vanha saamaan lupaa adoptiolautakunnalta. Ainoa tapa jolla voisimme adoptoida olisi se että että eroaisimme ja minä adoptoisin yksin. Kuulostaa liian radikaalilta, vai pitäisikö sittenkin... :-(
Nyt on todella paha olo. Ei koskaan lasta. Sitä jonka olen jo lähes 10v nähnyt silmissäni ja mielessäni. Lapsi jonka olen toivonut saavani syliini ja jolle voisin olla maailman paras äiti. Minusta ei koskaan tule äitiä. :-( Tiedän että ajattelen ihan epärealistisesti nyt mutta tällä hetkellä tuntuu ettei elämäni elämisessä ole enää mitään mieltä. Miksi olen olemassa, mikä on tehtäväni, kuka muistaa minua kun olen kuollut? Olemme mieheni kanssa kummatkin ainoita lapsia joten sisaruksiakaan (ja heidän lapsiaan) ei ole.
Joten jos jollain olisi muutama kaunis sana sanottavana siitä mitä hyvää tässä lapsettomuudessa voisi (ajan myötä olla) niin kuulisin niitä mielelläni. Kiitos.
Kommentit (50)
mutta uusia ajatuksia elämään!
Olisiko yksi vaihtoehto ottaa töistä kumpanenkin sapattivuosi ja lähteä vaikka johonkin ulkomaille hyväntekeväisyysprojektiin, jossa voisi auttaa vaikka lapsia jne....?
Jotain jossa tuntisitte itsenne tärkeiksi ja saisitte antaa sen oman tärkeän panoksen????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- kärsiä 36 tunnin synnytystä
- saada paheksuvia katseita kun avaat tuttelipurkin yleisellä paikalla
- herätä joka yö imettämään tunnin välein, se muuten sattuu perkeleesti, aina
- herätä siihen että lapsesi puree pikku naskalihampaillaan
- herätä keskeltä oksennusta ja pissaa
- herätä vaihtamaan paskavaippaa
- kantaa kirkuvaa otusta ulos kaupasta
- kärsiä sadoista raskausarvista, löysästä sanonko mistä ja 30 kg ylipainosta
- kärsiä riipputisseistä
- kuulla kun lapsesi sanoo sinua huoraksi ja huonoksi äidiksi
- pissata housuusi kun vauva potkaisee rakkoon raskausaikana
ja niin edelleen......
Tai toimia sijaisperheenä. Ei toivo ole menetetty, jos on oikeasti halua.
Tahaton lapsettomuss lienee ihmiselämän suurimpia tragedioita, mutta koska jotain hyvää pitää kai kaikesta yrittää löytää niin
- Voitte keskittyä täysillä uraanne
- Rahat voitte käyttää vain itseenne
- Ei ole niin suurta huolta siitä mihin maailma onkaan menossa
- Ei valvottuja öitä lasten vuoksi
Mutta koetan silti kirjoittaa jotain. Tämä palsta on paha paikka kysyä tällaista asiaa kun kaikki ovat tavallisesti enemmän tai vähemmän pahana jostain ja kirjoittavat mitä sattuu. Mutta toivottavasti eivät sinulle ala pottuilla.
Itseäni tuo lopullinen lapsettomuus kävi TODELLA lähellä. Ehdin toivoa lasta seitsemän vuotta ja yrittää kuusi vuotta, joista viimeiset 4,5 hoidoissa. Lopulta lääkärimme sanoi, että tästä on turha jatkaa ja olimme samaa mieltä. Tulokset olivat aina puhdasta negaa, miehen siittiöt todella huonot enkä lopulta raskautunut edes lahjasiittiöillä.
Masennuin ja jouduin lääkekuurille, jäin pois töistä ja lopulta vielä halusin erotakin. Koin, että minun on saatava lopullinen ero tästä aiheesta, lapsen kaipuusta. Kun katsoin miestäni, pystyin ajattelemaan vain lasta jota emme saaneet.
Siispä erosimme ja surutyö on vieläkin kesken. Mutta tuota surutyötä helpottaa pieni poikani. Kävi nimittäin niin klassisesti, että tulin yhden illan jutusta raskaaksi kolme kuukautta eron jälkeen. Mies ei ole elämässäni mukana mutta osallistuu lapsen elämään olemalla etävanhempi. En jaksa koko stooria tähän kirjoittaa, mutta olen käynyt läpi niin uskomattoman määrän erilaisia tunteita, että uskon tietäväni mitä koet juuri nyt. Olen ollut siellä. Se on tuskallista. Se on väärin ja epäoikeudenmukaista. Mutta se on elämää.
Toivon sinulle paljon, paljon voimia ja tukea lähimmäisiltäsi. Jos päädyt eroon ja adoptoit yksin, en sinua moralisoisi yhtään. Yksi elämä vaan on elettävänä ja sinun täytyy päättää ja punnita mielessäsi miten sen haluat käyttää.
Halauksia, Tiina
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kaikki muutkin.
Olo on todella kurja. Olen pelännyt viimeiset 3 vuotta että näin kävisi ja nyt se on totta. Ei lasta. Rahaa sen sijaan on mennyt hoitoihin lääkkeineen noin 20000e. :-( Joku ehdotti vanhemman lapsen adoptointia mutta... Mieheni ollessa nyt 50v niin adoptionimeämisen aikaan hän olisi jo noin 55v. Ensin noin 1v jonot neuvontaan, sitten 1v neuvonta, sitten odotusta adoptiolupaan 3-6kk, sitten paperit ulkomaille ja nimeämisodotusta 1,5-2v. Eli saisimme noin 10v ikäisen lapsen (ikäero lapsen ja vanhemman välillä saa olla max 45v, joissain maissa vähemmän). 10v ikäisiä ei kuitenkaan enää anneta lähes koskaan adoptioon. Riskit ovat liian suuret sopeutumisen kannalta.
Tuntuu tosiaan siltä että elämässäni ei ole enää mitään tarkoitusta. :-( Vaikka minulla on hyvä suhde ja hyvä työ. Onneksi. Muuten en tiedä mitä pahaa tekisin itselleni.
ap
Jospa eroaisitte, nimellisesti. Adoptoit lapsen ja elätte kuitenkin yhdessä. Vaihtoehto olisi sekin.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Siis mitä? Yksin elävä äiti saa adoptoida, mutta jos hänellä on mies, joka on 50, ei enää saa??
Mitäs logiikkaa siinä sitten on.
En tarkoittanut arvostella teidän ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta vastaukseni itse kysymykseen: voit elää ilman jatkuvia syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita ja olet vapaa omistautumaan niille asioille, jotka koet tärkeäksi.
Oletko soittanut Pelaan, Interpediaan ja Helsingin kaupungille ja kysynyt asiasta? Vastahan oli Kakplussassa tai Vauvassa (en muista kumpi) juttu jostain perheestä joka oli adoptoinut lapset Kiinasta ja siinä perheessä myös isä oli yli viisikymppinen ja äiti jotain 30+. Eli oletko ihan varma? JOs haluat voin yrittää etsiä tuon lehden täältä kotoani ja tarkistaa asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laittakaa töpinäksi, kaikki maat eivät suhtaudu nuivasti vanhempiin hakijoihin. Tuli vain tällaista mieleen. Minusta on keinotekoista keksiä lapsettomuudesta hyvää, koska näen sen ennenkaikkea kriisinä. Voimia ja potkua tulevaisuuteen!
Olisitte varmasti ihanteellinen perhe tähän toimintaan =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole asiantuntija, mutta voisitte kysyä, mikäli teillä olisi mahdollisuus ryhtyä sijaisperheeksi.
Adoptiossa ongelma ei aina ole kohdemaiden kriteerit, vaan luvan saaminen Suomessa, ensin pitää saada adoptiolupa ja siinä tuo 45 vuoden ikäero lapsen ja vanhemman välillä on ollut ainakin tiukka.
Älkää menettäkö toivoanne, jos päätätte ja joudutte elämään kaksin, ilman lasta, niin ehdottaisin myös kokonaan jonkun uuden alun etsimistä, ehkä paikkakunnan vaihtoa, sapattivuotta ulkomailla, opiskelua, jotain uutta sisältöä elämään.
Olen pahoillani puolestanne ja toivotan teille molemmille onnellisempia aikoja, paljon hyviä päiviä ja onnistumisia jatkossa elämäänne.
t. lapsettomuuden kokenut, adoptioäiti
8v, 6v ja 4v.
t.yh jolla ei mitään tukiverkostoa
Älkää lannistuko, jonkinlainen sija lapselle varmaan löytyy perheessänne. Ottakaa kuntanne sosiaalipuoleennyhteyttä.
yritin jo saada sellaista viime talvena, mutta kaupunki ei suostu maksamaan :(.
t.25, se kolmen tytön yh
Voisitte jatkaa elämäänne parina ja kasvattaa lapsen yhdessä ihan samoin kuin olitte ajatelleetkin. Sitäpaitsi kai te voisitte joskus vuosien päästä käydä uudelleen virallistamassa suhteenne; eihän sitä lasta teiltä enää pois oteta. Moni pari kasvattaa lapsiaan muutenkin avioliiton ulkopuolella, mitä niin tärkeää siinä avioliitto-statuksessa loppujen lopuksi on?
Sijais- tai tukiperhetoiminta voisi olla myös yksi teille sopiva ratkaisu, mikäli ette ole valmiita eroamaan oman lapsen saannin takia.
ei tarvi kesken ruoan lähteä juoksemaan pyllyä pyyhkimään tms :)