Kertokaa hyviä puolia siitä etten koskaan voi saada lasta :-(

Olisko mahdotonta esim alkaa epäviralliseksi tukiperheeksi (vaikka nro 25:lle?) joillekin paikkakuntanne nuorelle perheelle?



Teillä on miehesi kanssa varmasti paljon annettavaa joillekin jotka (henkistä) tukea tarvii.



Missä päin Suomea asutte?

tarjota näin virtuaalisesti olkapäätä.



En voi keksiä teennäisesti sinulle mitään sellaista asiaa, joka saisi sinut ajattelemaan valoisasti tahattomasta lapsettomuudesta.



Voisitteko ajatella ryhtymistä sijaisperheeksi? Helsingin kaupunki ilmoitteli juuri äskettäin lehdissä sellaisesta. Se ei tietenkään ole läheskään samaa kuin edes adoptio, koska lapset tulevat vaikeista oloista. Mutta usein heidät sijoitetaan ajatuksella, että he ovat perheessä sitten aikuisuuteen asti, ja välillä voi sijoitusta tarvita ihan alle 1-vuotiaatkin.



Sitten on vaihtoehto ryhtyä SOS-lapsikylävanhemmiksi. Se on myös rankkaa, mutta siinä saa varmasti lapset " omikseen" heidän aikuistumiseensa asti.



AP, vielä kerran: tarjoan sinulle vain virtuaalista lohdutusta ja voimaa jatkaa eteenpäin. Usko minua: sinä olet tärkeä tässä maailmassa, vaikket voikaan omaa lasta hoivata maailmaan.

vähän toista vuotta ja mahdollisuudet onnistua hoidoilla näyttävät suht hyviltä. Silti olen jo pienellä taipaleella ollut todella tuskainen. Voin vain kuvitella pitkän taipaleesi raskautta ja kaipuun suuruutta :(.



Jos tuntuu, että et millään pysty tukahduttamaan tuskaasi muuten kuin saamalla lapsen, harkitsisin eroa ja adoptiota. Te yhdessä tiedätte, kuinka kovan hinnan olette valmiita maksamaan. Sitä paitsi parisuhteenne ja rakkautenne ei siihen typerään eropaperiin kuole, vaan roihuaa varmasti sitä uhmaten...



Toinen vaihtoehto (mitä olen itse miettinyt vakavasti) on sijaislapsi. Sijaisvanhempana olo on monesti erilaista kuin äitinä olo (yhteys vanhempiinhan pyritään säilyttämään, lapsi palauttamaan kotiin), MUTTA

on myös ihan pieninä (vauvoista taaperoihin) sijoitettavia lapsia, joiden sijoituspäätös tehdään kerralla täysi-ikäisyyteen saakka. Tällöin käytännössä lapsi on aika samassa asemassa kuin adoptiolapsi. Tällainen lapsi tarvitsee äitiä ja isää koko lapsuutensa ja nuoruutensa - ja varmaan sen jälkeenkin kuten kuka tahansa lapsi.



Toivon sydämestäni teille onnellisempia päiviä tulevaisuudessa!!!



PS. Äitini hyvä ystävä (nyt jo yli 50 v) on kertonut lapsettomuudestaan, joka aikoinaan koski kovasti. En tiedä, miten/ milloin hän pääsi eroon tuskastaan, mutta irti hän on siitä päässyt ja nauttii miehensä kanssa elämästään - heidän elämänilonsa on todella ilo silmälle.

Se lapsen ja vanhemman ikäero ei riipu kohdemaasta vaan Suomen adoptiolautakunnasta, joka ei myönnä adoptiolupaa rajoituksetta kuin 45-vuotiaille tai nuoremmille - sitä vanhemmille lupaan sisällytetään ikäraja.



Voimia ap:lle. Tuska kyllä hellittää vielä. 14 sanoi hyvin: kaikki *muu* on mahdollista!

Kuinka paljon vastauksia olenkaan saanut! Kiitos!



Juttelimme mieheni kanssa koko yön ja voi hyvinkin olla että kallistumme tuon eron puolelle ja adoptoin sitten yksin. Ainoa (todella) huono puoli asiassa on se että minulla pitää olla silloin oma asunto jossa (ainakin nimellisesti) asun yksin koko adoptioprosessin kestoajan. Tuo kestoaika on yksinhakijoilla yleensä 4-6 vuotta. Eli hirveä kasa menee rahaa hukkaan jo siinäkin että pitää olla 2 asuntoa noin pitkän ajan mutta olemme valmiita siihen.



Olemme ajatelleet vakavasti (minä enemmän) myös tukiperhevaihtoehtoa. Onko kenelläkään enempää tietoa siitä? Kuinka pitkän aikaa yleensä ollaan yhden perheen tukiperheenä? Haluaisin niin kovasti luoda pitempiaikaisen suhteen johonkin lapseen (joka säilyisi mahdollisesti myös lapsen aikuistuttua, olisin lapselle " varaäiti" vielä aikuisenakin, tietenkin epävirallisesti mutta hänen mielessään). Sijaisvanhemmuuteen mieheni ei suostu, se on tullut selväksi.



En tiedä, kaikenlaisia ajatuksia risteilee päässäni. Tyhmiäkin. Ajattelen vanhuuttani ja aikaa jolloin vanhempani ovat kuolleet (joihin minulla on todella läheiset välit) ja mieheni on kuollut. Sisaruksiahan meillä ei ole. Suvut ovat pienet ja etäiset. Olenko sitten vanha yksinäinen mummeli josta kukaan ei ole kiinnostunut ja joka makaa yksin jossain laitoksessa vuodesta toiseen ilman että kukaan tulee koskaan käymään? Ei ole ketään jolle jutella. Kenelle jätän perintöni? Kenen kanssa vietän joulua? Yksin vuodesta toiseenko? Synkimpinä hetkinä mietin että kun kaikki em. läheiseni ovat kuolleet niin turhaan minäkään täällä enää elän. Mietin mikä olisi helpoin ja kivuttomin tapa tappaa itsensä. Ystäviä minulla kyllä on (muutama läheinen) mutta kaipa heilläkin se oma perhe on tärkeämpi kuin yksinäinen ystävä.



Adoptiomahdollisuuksista kyselin 2kk sitten sekä Interpediasta että Pelasta (ennen tätä viimeistä hoitoa) ja sain vastaukseksi selkeän ei:n juuri mieheni iän vuoksi. Toisesta paikasta jopa rivien välistä puhuttiin erosta ja tunsin rivien välistä paheksuntaa siitä että " mitäs olet mennyt itseäsi vanhemman miehen kanssa naimisiin" . Niin, en tosiaankaan ajatellut vuosikausia sitten että valitsemalla tämän miehen aviopuolisokseni luopuisin tulevaisuudessa mahdollisuudesta adoptoida. :-(



ap

kukaan koskaan voi satuttaa sun lasta, raiskata, murhata, pahoinpidellä tms. Lastasi ei voi lähettää sotaan tai ottaa panttivangiksi. Sinun ei tarvitse kärvistellä kuolemansairaan lapsesi sängyn vierellä tms.

Tukiperhe ottaa lapsen omaan kotiinsa yleensä viikonloppuisin 1-2 kertaa kuukaudessa. Meidän pikkukaupungissakin on noin 50 lapsen lista, josta saa valita itselleen sopivan lapsen/sisarukset iän ja vanhempien ongelmien mukaan. (ainahan ONGELMA ei tarvitse olla iso, vaan esim yksinhuoltajaäiti tarvitsee vapaata.)

Mietin vain, että siinähän on tarkat syynit ennenkuin saa sen lapsen. Varmaan kysyvät viranomaiset, että minkä takia olet eronnut etkä kai voi sanoa oikeaa syytä?

Vierailija:

Mietin vain, että siinähän on tarkat syynit ennenkuin saa sen lapsen. Varmaan kysyvät viranomaiset, että minkä takia olet eronnut etkä kai voi sanoa oikeaa syytä?

" En voi saada biologisia lapsia ja haluan adoptoida. Mieheni ei halunnut ja näin yhteiselomme kävi mahdottomaksi."

Toihan on tavallaan ihan tottakin. Ja mistäs ne viranomaiset tietää mikä se eron oikea syy on?

lapsilla vaikka kuinka kauan? Itse ainakin olisin lasteni puolesta ikionnellinen, jos saisin heille tukiperheen, joka olisi heillä pitkään! Ja että lapsilla ja tukiperheen aikuisilla olisi vielä lapsen aikuistuttua hyvät ja lämpimät välit, ihan niinkuin isovanhemmilla ja lapsilla. Mun lapsilla ei ole oikeastaan muita aikuisia ihmisiä kuin minä, kohta puhkikulunut yh-äiti :(. t.nro 25 vai mikä olikaan (se kolmen tytön yh)

Nyt on kyllä niin että sanoisin sinulle: Älä ryhdy epätoivoisiin tekoihin vaikka lapsettomuuden tuskasi on nyt valtava. Adoptioprosessi on niin rankka, pitkä ja perusteellinen että sinun on hyvin vaikea selvitä siitä tuolla pohjalla. Käytännössä joutuisit valehtelemaan viranomaisille niin tehokkaasti että epäilen sen onnistumista. Miettikää ennemmin vakavasti sijaisperheeksi ryhtymistä. Saatte lapsen perheeseenne asumaan ja tilanteesta riippuen lapsi voi hyvinkin asua teillä aikuisuuteen saakka. Voimia!

Meillä oli lapsettomuutta ja hoitoja useiden vuosien ajan. Loppujen lopuksi meitä onnisti, eli saimme lapsen.

Nyt olen miettinyt montakertaa, että ei olisi ollut kovin kauhea vaihtoehto, jos ei lasta olisi tullut. Tuska, mitä tunnen, kun pelkään että lapselle sattuu jotain tai että minä kuolen tai sairastunon niin valtava, että sitä ei voi kuvitella. Sydän meinaa pysähtyä surusta, kun ajattelen sitä aikaa, kun kuolemme puolisoni kanssa ja lapsi on aivan yksin ilman sisaruksia (kun niitä ei tule).

Pelkään myös jatkuvasti kaikkea mitä lapselle voi sattua ja mihin sairastua.

Rakastan niin paljon, mutta olen aivan oikeasti miettinyt, että olisi ollut ehkä lohdullismepaa, jos lasta ei olisi tullutkaan.



Jos joku olisi mulle sanonut näin silloin kun olimme lapsettomuushoidoissa en olisi ymmärtänyt. Ajattelin vain koko ajan sitä, että en saa lasta ja että elämälläni ei ole merkitystä ilman lapsia.

Lapsettomuus on ollut suurin kriisi elämässäni ja joudun hyväksymään sen, että se aiheuttaa minulle surua loppuelämäni - välillä on helpompia kausia, välillä vaikeampia. Kriisin käsittelyssä on auttanut se, että teimme tietoisen päätöksen hoitojen lopettamisesta jo melko varhaisessa vaiheessa.



Olen kuitenkin sitä mieltä että lapsettomuudessa on oikeasti useita hyviä puolia ja nykyään yllätän itseni melko useinkin ajattelemasta, miten mukavaa on kun saamme olla mieheni kanssa kahdestaan.



Tässä muutamia hyviä puolia:



- Aikaa panostaa avioliittoon ja yhteiseen aikaan. Lapsettomuuden myötä helposti unohtaa sen, että kumppanin löytäminen rinnalleen ja avioliitto eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä, vaan suuri lahja, josta kannattaa pitää hyvää huolta. Niin ja sekin saattaa välillä unohtua että elämä itsessään on suunnaton ihme, ja elämä lapsettomana on täysin yhtä arvokasta ja ihmeellistä kuin elämä lasten kanssa.

- Lapsettomuuden kautta elämää voi oppia katsomaan eri tavalla ja herkistyä muunkinlaiselle poikkeavuudelle. Itselläni on herännyt empatia ja kiinnostus muitakin erilaisia ihmisryhmiä kohtaan. Erilaisuutta ja tuhoutuneita haaveita on tässä maailmassa monenlaisia.

- Aikaa ja voimia harrastaa erilaisia asioita.



Kannattaa muistaa, että vaikka lapsi joskus tulisikin perheeseen pitkän odotuksen jälkeen, niin siltikin elämä saattaa yllättää, eikä kaikki asiat menekään niinkuin on vuosia mielessään kuvitellut.



Kyllä minuakin joskus huolestuttaa vanhuus, yksinäisyys, jne. mutta toisaalta kun emme voi tietää edes huomispäivästäkään, tai edes tästä päivästä. Joskus lapset kuolevat ennen vanhempiaan, tai välit voivat olla niin huonot, ettei olla yhteydessä. Lapsien varaan ei voi elämäänsä suunnitella. Elämä on kovin arvaamatonta.



Itse kannustaisin teitä tuki- tai sijaisperhetoimintaan, tai mihin tahansa missä toimisitte miehesi kanssa yhdessä avioparina. Avioero adoptiota varten kuulostaa minusta suoraan sanottuna todella pahalta.



Mihin tahansa päädyttekin, toivotan sinulle voimia.

Oletko mukana missään lapsettomien toiminnassa tai tunnetteko toisia lapsettomia pareja? Itselleni vertaistuki on ollut korvaamattoman arvokasta.

Varaa aikaa itsesi hoitamiseen eri tavoin. Sinä olet arvokas.

jos te nro 25 (3 tytön äiti) ja AP todella oikeasti kohtaisitte ja voisitte auttaa toinen toisianne!

Silloin tästä palstasta olisi ollut todella jollekkin apua, mutten kun tuntuu että täällä saa vaan mielensä pahaksi ja olonsa kiukkuiseksi.



Vaihtakaa nyt edes meiliosoitteita ja keskustelkaa ihan oikeasti asiasta!

Itse syyllistyin vuosia siihen että elin elämääni lasten kautta. Koin vahvasti että he ovat elämäni tarkoitus ja merkitys. En tiedä mitä tapahtui mutta yhtäkkiä huomasin kuinka tyhjää oma elämäni on. Meillä oli kai lähipiirissä niin monia kuolemantapauksia että ymmärsin kuinka väliaikaista aina kaikki on. Lapseni ovat luonani vain kääntymässä ja huomisesta ei tosiaankaan ole mitään tietoa.

Vaikka lapseni ovatkin elämässäni iso osa niin silti minulla on velvollisuus elää sitä ihan omaakin elämääni, joka lapsillekin on tärkeä asia sillä hehän tarkkailevat jatkuvasti mitä me teemme.



Elämää voi elää niin monella tavalla ja sekin on suuri lahja ja mahdollisuus. Itse olen haaveillut aina saavani matkustaa maailmalla ja työskennellä köyhillä alueilla toisten hyväksi. Se vaan ei ole nyt mahdollista. Minullahan on nuo lapset. Mutta sain lapset nuorena joten se on vielä mahdollista.



Katso elämääsi, mitä harrastat, mitä rakastatte tehdä yhdessä miehesi kanssa? Mitä lahjoja sinulla on?

Yhteiskunnassamme on monia keinoja olla aktiivinen ja tehdä jotakin merkityksellistä. Paljon on hyväntekeväisyystyötä jossa voit olla mukana.

Suruaika kuuluu aina jokaiseen menetykseen. Sure nyt rauhassa ja ota sille aikaa ja mieti vasta sitte rauhallisempana mitä haluatte tehdä.



Minustakin avioero tuntuisi pahalta ajatukselta. Avioliittonne on lahja joka sinulle on annettu. Tuntuisi siltä kuin antaisit silloin jonkun asian mennä sen lahjasi ylitse.

Niin minäkin teen mieheni kanssa. Me ei olla koskaan lapsia haluttukaan, rakastamme toisiamme ja kahdestaan on parasta. :)

ja kaipasin todella paljon rakastavaa kumppania elämääni, olin pitkälti yli 30 enkä seurustellut kertaakaan. Silloin ajattelin, että lapsettomuudesta kärsivät parit eivät ymmärrä, miten onnekkaita he ovat, kun heillä on toisensa! Lapsettomuus voi yhdistää tai erottaa, toivottavasti tämä koettelemuksenne yhdistää teidät ja löydätte elämäänne ilon ja osaatte kaikesta huolimatta arvostaa sitä, mitä teillä on.

Yhden hyvän puolen, kun sitä kysyit, kerron. Kukaan ei pääse arvostelemaan lastenkasvatustasi. Tuskin lohduttaa, mutta itse kannan asiaa sydämelläni, kun lokaa sain naamalleni ja mielestäni aiheetta. Pikku juttu elämän meressä.



Toivottavasti asianne ratkeaa tavalla tai toisella ja mikä se ratkaisu ikinä onkaan, olette siihen tyytyväisiä. Voimia siis.

tosin sillä erolla, että juuri (taas!) epäonnistuneen hoidon jälkeen päätimme vielä kokeilla kerran. Mies on 45, adoptio taitaa olla vaikeaa.

Lopullisesti lapsettomaksi jääminen tuntuu tosi todennäköiseltä ja suunnattoman raskaalta.



Olen yrittänyt pohtia elämän tarkoitusta lapsettomana. Se on tosi vaikeaa. Pitäisi keksiä joku muu asia, minkä jättää maailmaan jälkeensä. Harkitsen vakavasti puhumista jonkun ammatti-ihmisen kanssa, koska tämä tuntuu liian isolta palalta itse setvittäväksi.



Lapselliset ihmiset sanovat aina, että lapsen myötä elämään tulee lisää rakkautta. Toisaalta, kun seuraan läheisten lapsiperheiden elämää, on se aika raskastakin. Lapsista on paljon työtä ja huolta ja arki aikamoista kahlaamista työn, ruokakaupan ja kodin väliä. Meillä jää aikaa ja puhtia työn lisäksi myös harrastaa ja tehdä itselle tärkeitä asioita. Laiha lohtu, mutta onhan se hyvä puoli.



Olen myös tosi iloinen siitä, että olen tavannut mieheni ja saan elää hänen kanssaan. Sinkkuelämä oli hirveää! Joskus tuntuu, etteivät lapsiperheihmiset edes ehdi olla puolisonsa kanssa. Lasten kasvettua sitten ihmetellään, että kukas tuo olikaan.. Me ehditään ja voidaan elää ja harrastaa yhdessä ja muutenkin keskittyä toisiimme. Sekin on suurta onnea!



Teille on nyt sanottu, ettei hoitoja kannata jatkaa. Se tuo pisteen yhdelle vaiheelle elämässä. Musta tuntuu väsyttävältä aina roikkua pienen toivonriekaleen varassa ja pettyä kerran toisensa jälkeen. Meillä tämä ei missään tapauksessa voi jatkua enää kauaa, tulokset ovat olleet niin huonoja. Elämä on ollut tosi kauan " sitten kun" -tyylistä. Aika kääntää uusi sivu elämässä!



Jaksamista!

Vierailija:

Olen yrittänyt pohtia elämän tarkoitusta lapsettomana. Se on tosi vaikeaa. Pitäisi keksiä joku muu asia, minkä jättää maailmaan jälkeensä.

Ajattelen niin samalla tavalla! Kuka minut enää muistaa kun olen kuollut? Häviänkö täältä ihan kuin en olisi koskaan ollutkaan olemassa?

Uutisissa oli jokin aika sitten juttua vanhasta rouvasta joka oli lahjoittanut Ateneumille 12 milj. euron taidekokoelman, lapsettomia kun olivat olleet miehensä kanssa. Silloin jo mietin että voi kun olisi tuollaisia rahoja niin voisi " ostaa" sen että pysyy ihmisten mielissä (edes jollain paperilla). Jos olisin rikas vanhana haluaisin ehdottomasti että esim. perinnöstäni jaettaisiin stipendejä tms. joillekin itseäni läheisille aloille. Vaikka tietyn alan opiskelijoille/tutkijoille. Nimeni pysyisi näin elossa kuolemani jälkeenkin enkä joutuisi aivan unohduksiin.

Mutta mitäs teet kun olet tavallinen tallaaja eikä rahaa ole muille jaettavaksi asti? Mitä voisin jättää maailmaan jälkeeni kun lasta en voi jättää? Olo tuntuu niin kovin mitättömältä. :-( Mitä väliä minulla on? Sillä että olen olemassa tässä maailmassa? Kuka käy haudallani kun olen kuollut?

ap