Tunnetteko te noin 35-v. tosiaan itsenne niin vanhoiksi ja raihnaisiksi, kun ette

Ihan kuin olisi jotkut megajuhlat tiedossa kun odottaa sitä päivää kun lapset lähtee kotoa tai ainakin suurin osa ennen kuin täyttää 45. Hyvällä tuurilla vanhimmat lähtee jo ennen kuin täytän 40! Sitten voi vihdoinkin sisustaa niin kuin haluaa, ottaa eron miehestä ja vihdoinkin elää vapaana. Minä käyn oopperassa, shoppailen, kuuntelen klassista kotonani, istun iltaa ystävieni kanssa ja nautin elämästäni.

itselläni ehdoton takaraja oli 35 vuotta. Lähinnä ajattelin sitä, etten sitten olisi ikäloppu teinien äiti ja jäisi sitä ns. omaa aikaa ennen eläkeikää.

Mutta ap katsos toiset kun osaa aloitella jo parikymppisinä, niin ei tarvitse viimeisillä voimilla vääntää kolmea lasta tiuhalla tahdilla.

Eli ei enää lapsia.

Yhtä säälittävää se pari- kuin kolmikymppisenäkin.

Ehkä olen sitten raihnainen kun olo vuosien valvomisen jälkeen on aika lailla nuoren vastakohta. Tai ehkä minulle on vaan sattunut ikäviä lapsia, jotka nimenomaan eivät pidä minua nuorena.Noiden kanssa suorastaan hiukset harmaantuu, eivätkä ole vielä edes teini-iässä.

Ootta te vanahoja :) Mä oon 42 kohta 43 ja paremmassa kunnossa kuin jotkut 25-vuotiaat.



Mä voisin vaikka tenavan tehdäkin, jaksaisin valvoa ja kulkea ja touhuta, mutta nyt on aikaa omalle elämälle, kun nuorinkin on jo teini-ikäinen

Jos saa lapsen 40-v. tai vanhempana, voi olla rasittavaa, kun muu ikäluokka 50+ elää taas itsenäistä vaihetta lasten muutettua kotoa pois, mutta itsellä edeleen pallo jalassa. Näin olen kuullut joidenkin vanhempien sanovan, jotka ovat tehneet iltatähden/iltatähtiä

Parhaimmillaan se pariskunta, joka elää "jo itsenäistä elämää" on lähinnä ahdistunut siitä, ettei enää ole kumppanin kanssa mitään yhteistä. Ja he itkevät sitten sitä, että miksi ei tullut sitä iltatähteä tehtyä niin, että olisi vähän elämää talossa.

Mun äitini on ainakin aivan kypsä "vanhan äijän" kanssa kaksin asumiseen.

Muutenkin olin todella väsynyt ensimmäiset pari vuotta. Ei se siitä kalenteri-iästä ole välttämättä kiinni.

Mä sain esikoiseni 38-v. Olisi saaanut tulla 10 v aikaisemminkin, mutta ei vaan tärpännyt, hoidoilla sitten tärppäsi muutamassa kuukaudessa.

2-kymppisenä jaksoin hyvinkin valvoa aamuyöhön kavereiden kanssa iltaa viettäessä. Vaan en jaksanut enää vauvan synnyttyä (jo ennen vauvan syntymää yövuorot otti niin koville, että vaihdoin työpaikkaa.

Vauva herätti pari kertaa yössä 2 kk:n ikään, sen jälkeen alkoi nukkua yönsä heräämättä (ja nukkuu edelleen 5-v.) Minulle nuo 2 kk yövalvomiset olivat niin raskaita, että sen vuoksi en halunnut uutta lasta, vaikka alunperin ainakin kahta oli suunniteltu.

Sitten voi vihdoinkin sisustaa niin kuin haluaa, ottaa eron miehestä ja vihdoinkin elää vapaana. Minä käyn oopperassa, shoppailen, kuuntelen klassista kotonani, istun iltaa ystävieni kanssa ja nautin elämästäni.

sitten ihan keskenäsi kuunnella sitä klassista tauotta sekä visiteerata oopperoissa? Sitten epätoivoisena 5-kymppisenä pistät ilmoituksen match comiin ja etsit sieltä ihkua vanhuudenpäivien rakastajaa.... Cool!

Nehän juuri tekee ihmisen raihnaaksi, väsyneeksi ja no vie elämänhalun. Ei jaksa enää välittää mistään. Moni ihminen ihan nuorenee silmissä kun lapset lähtee kotoa.

Minusta haaveeni ovat äärettömän järkeviä. Kun ihmiset on yli 20 vuotta repineet omaan elämäänsä sisältöä minun selkänahasta ja mielenterveydestä niin on minullakin oikeus elää itselleni ja tavata ystäviäni joka ei ole mahdollista nyt kun kotona asuu mustasukkainen erakoitunut äijänkäppänä. Tulen toimeen ilman ystäviäkin en edes tarvitse niitä. Haluan olla vain YKSIN!

on se, että elävätkö av-mammat todella elämäänsä sellaisina peräkkäisinä elämänvaiheina, jolloin keskitytään totaalisesti siihen tiettyyn asiaan, jolle tuo ko. elämänvaihe on varattu. Että kun on lapsia, niin eletään vain sitä lapsiperhe-elämää, syödään, juodaan, nukutaan, vietetään vapaa-aikaa ja harrastetaan lasten ehdoilla ja lasten kanssa? Ja odotetaan sitä, että lapset lähtevät pesästä, jolloin voidaan taas saada omaa aikaa? Kyllä minulla on tälläkin hetkellä omaa aikaa, vaikka pikkulapsivaihe onkin menossa. Välillä elän lapsen, välillä omilla, välillä parisuhteen ehdoilla. Matkustan lapsen kanssa ja ilman, käyn lastenteatterissa ja aikuisten teatterissa, katson lastenohjelmia ja omia ohjelmiani, luen lastenkirjoja ja omien kiinnostusteni mukaisia kirjoja. Pihalla välillä leikin lapsen kanssa, välillä hoidan puutarhaa, välillä otan aurinkoa ja juon siideriä. Välillä keskityn täysillä töihin, välillä lapseeni, välillä parisuhteeseeni ja usein myös vain itseeni. En odota sitä, että lapsi kasvaa, jotta voin taas elää omaa elämääni, vaan elän sitä koko ajan, tässä ja nyt.

Ei kaikki tietysti niin ole. Vain ihmiset jotka inhoaa tätä kaikkea. En osaa rentoutua enkä elää, koska kotona on se totuus joka kalvaa elämää kaikenaikaa. En lue lapsilleni, en vie harrastuksiin emmekä tee mitään yhdessä ja silti he rasittavat minua pelkällä olemassaolollaan. Samoin puoliso. Töistäkään ei haluaisi lähteä millään kotiin, mutta kun on pakko.





177

akat ovat vaan sellasia, vötkyjä ja velttoja. Vanhoja raahkoja jo 25-vuotiaina.

Minä saan 36-vuotiaana esikoisena - elämäni kunnossa! Ajateltiin, että tämä jää ainokaiseksi, mutta mutta... ;)

Nyt niitä on 2, ja saa riittää.

Yhtään en väheksy niitä jotka silloin lapsia hankkii, oma äitini oli 35v kun synnyin ja maailman paras äiti on ollut aina.

olen 36, kuntoni on kyllä ihan hyvä, mutta raskaudet ovat olleet rajun pahoinvoinnin ja väsymyksen takia todella rasittavia. Kuopus huusi yöt läpeensä 2,5-vuotiaaksi ja töissäkin pitäisi jaksaa käydä. Kaikkein haastavinta on kuitenkin työn ja perheen yhdistäminen, kun sukulaisia tms. tukiverkkoja ei saamalla paikkakunnalla ole.

naimisiin, 25-vuotiaana on jo 3 lasta ja 3-kymppiin mennessä jo talot ja autotkin hankittu. Lapset ovat jo yläasteikäisiä, niin tuntuuhan se jo monesta, että elämä oli siinä, vaikka ikää on 35v.

T. Nimim. 38v eskarilaisen äiti

VOISIN kuvitella, mutten halua. Onneksi olen jo kaksi lasta saanut, ikää 34v, lapset 3v ja 5v. En halua ison perheen äidiksi, kaksi on meille täydellinen määrä lapsia :)

35-vuotiaana nainen on elämänsä parhaassa iässä, sehän on ihan tutkittu juttu.





mutta mitenhän on 55-vuotiaana kun lapsi täyttää 20 ja yhä useimmat tarvitsevat vielä ainakin jotain tukea elämässään.



ja oikeasti, sisäpiirin tietoa, 45-v monet asiat alkaa jo krempata.

Ekan sain 36- ja tokan 39-vuotiaana. Tapasin lasteni isäksi sopivan miehen sen verran myöhään, etten aikaisemmin olisi voinutkaan, tosin alta kolmekymppisenä omat lapset eivät käyneet mielessäkään. Nyt olen yli nelikymppinen ja hyvin pyyhkii. Olen ollut pitkään kotiäitinä ja nauttinut suunnattomasti lapsistani ja perheestäni. Yhdessä miehen kanssa on kaikki päätetty.

Millainen käsitys teillä oikein on tästä elämästä? 55-vuotiashan on normaalisti aivan kohtuullisissa voimissa, jos vain säilyy terveenä. Ja jos nyt terveyden menettämisen linjalle lähdetään, niin kyllä se terveys voi mennä ihan missä iässä vain.



Minä ajattelin ottaa mallia 66-v. äidistäni, joka on oikein nuorekas ja aktiivinen ja hoitaa mm. paljon lapsenlapsiaan.



ap