Kesällä yritin itsemurhaa ja päädyin osastohoitoon

ole jo tarpeeksi kärsinyt vuoksesi sairautesi takia. Nämä on niin vaikeita juttuja, kun näistä sairastuneista tulee niin itsekkäitä, että vain sillä omalla ololla on merkitystä ja kaikkien pitää keskittyä sinun tuntemuksiisi ja elää niiden mukaan.



Vielä viimeisenä kiitoksenako ajatteli palkita perheesi ja kaikki muut tukemisesta sitten itsemurhalla. Tiedän mistä puhun, sillä olen elänyt perheessa, jossa perheenjäsen uhkaili itsemurhalla kymmeniä vuosia ja piti perhettä tavallaan varpaillaan.



Lopulta teki kuitenkin sen viimeisen ratkaisunsa. Silloin tuli mieleen, että olisi varmaan ollut parempi. kun olisi onnistunut jo ajat sitten. Vain tämän kaiken kokenut voi tietää, miltä jäljelle jääneistä tuntuu ja kuinka valtavaa joukkoa ihmisiä itsemurha koskettaa lähi-ja tuttavapiirissä.

Tämän päivän uutinen on huomenna kalan käärepaperi.



Omassa suvussani tapahtunut vaikka minkälaista bipojakin lähipiirissä. En nyt yksilöi mutta eräs esim. poltti yrityksen toimitilat ja materiaalit samalla, rahallinen arvo todella suuri. Maniassa esim äitini esittänyt ulkomaalaista henkilöä ja shopannut ja shopannut kamalat summat.

Bipot ovat sairaita, heidän aivokemiansa ei pysy tasapainossa samoin kun terveellä ihmisellä.

Ei kukaan häpeä syöpää tai diabetesta, miksi pitäisi hävetä bipoa?

Toivottavasti saat itsesi kuntoon.

Kun lähipiirissä on sattunut asioita niin "kauhistelun" ja moralisoinnin sijaan

ihmiset ovat huolissaan ja haluavat auttaa.

Ei kukaan puhu sairaista ihmisistä pahaa, se on pelkkää kuvitelmaa.

Uhkaa itsemurhalla, on uhannut jo vuoden, ei kasvokkain, kirjoittelee vain viestejä sinne ja tänne. Oli liki vuoden osastohoidossa, on lääkityksellä, muttei mistään ole apua. Tietää että me vanhemmat rakastamme, silti mikään ei saa häntä kääntämään katsettaan kuolemasta.



Tänään mietin etten enää jaksa välittää. Jos hän päätyy tappaamaan itsensä, olen käsitellyt suuren osan surua ja kysymyksiä jo etukäteen.



Mietin tänään onko kukaan muu yhtä valmistautunut läheisensä itsemurhaan kuin olen? Ei tulisi minulle yllätyksenä.



Hänen mentyään, olisi tuskin ainuttakaan kysymystä, johon en olisi jo etsinyt vastausta.



Kysymykseen Miksi? Voisin vastata, osa syistä on perinnöllisiä, osa jotain hänen päänsä sisällä, johon minulla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa.



Voin saattaa hänet pakkohoitoon, hän voi elää huumattuna vahvoilla lääkkeillä läpi koko elämänsä, puhua ja terapioida kaikkea tapahtunutta, ja asioita jotka eivät tapahtuneet kuten hän olisi toivonut, mutta "korjaisiko" mikään hänen päässään olevia ajatuksia, sellaisiksi että hän tahtoisi elää?



En tiedä onko tämä äidiltä liian julmasti sanottu, mutta en usko. En usko että hänen päässään on mitään vikaa, hän vain ei tahdo elää. Hän on kohta täysi-ikäinen ja omien sanojensa mukaan hän mietti itsemurhaa ensikerran alle 10-vuotiaana.



Tekeekö hän sen? En voi tietää.



Onko kukaan muu kokenut mitään vastaavaa?

Elämassäni olen monta kertaa törmännyt mielenterveysongelmiin - ensin omien vanhempien, sitten omiini ja ystävieni ja viimeisenä puolison.



Voin sanoa, että kaksi lähimmäisen itsemurhaa kokeneena mikään ei ole ollut yhtä kamalaa. Vaikka sairas lähimmäinen tekisikin virheitä, en silti koskaan haluaisi hänen kuolevan.



Se on niin lopullista. Tee mieluummin mitä tahansa muuta, mutta älä tapa itseäsi.



Kun oma puolisoni oli sairas, tahdoin vain, että hänellä ja meillä kaikilla olisi hyvä olla. Mutta häntä hävetti, eikä hän edes kehdannut puhua minulle. Ja hän lopulta tappoi itsensä. En minä häntä häpeä tai hävennyt, toivon vaan, että hän edelleen eläisi, ja niin toivovat lapsetkin.



Tässä muutama neuvo:



Sinä et voi vielä hyvin. Voi olla vaikeaa sairaana nähdä omaa tilannetta, mutta se voisi auttaa, jos uskaltaisit avautua jollekin ja kertoa ajatuksistasi/olostasi. Ja niinhän sinä täällä teetkin, se on hyvä alku. Täällä vaan voi tulla vastaan kaikenlaisia idiootteja, ja se ei ehkä ole hyväksi sinulle.



Pyydä apua yhä uudelleen ja uudelleen, liioittele asioita ja kerro kaikki, mitä täälläkin kerrot. Suomessa kun ei yleensä helpolla apua saa. Yritä pyytää apua eri tahoilta.



Jos elämäsi käy sietämättömäksi, muuta pois. Näin äitinikin teki, kun olin pieni. Hän yritti saada apua mielenterveystoimistosta ja oli sairaalassakin välillä, hän yritti saada apua sossusta jne. Kun sekään ei riittänyt, hän otti ja lähti ja muutti toiselle puolen Suomea. Vaikka ikäväni olikin kova, minulla silti oli vielä äiti ja näinkin häntä n. kerran vuodessa, kun hän jaksoi tavata. Ja äiti edelleen elää.

seurakunnalta, mt-toimistolta, psykologilta, parisuhdeneuvojalta siis aikamonesta paikasta. Tuntuu ettei mikään riitä..



Olen uupumukseen saakka rukoillut mieheltäni henkistä tukea, olen uuvuttanut vanhemmat lapseni ruikutuksillani samoin söin loppuun isäni.



Kyllä minulle on apua tarjottu, muttei se poista tuskaa ja häpeää. Kannan sisälläni siis suurta syyllisyyttä tehdyistä teoista; vaikka tiedän etten murehtimalla ja itseäni ruoskimalla saa tehtyjä tekemättömäksi. Elän maanpäällistä helvettiä.



Olen yrittänyt kerran muuttaa toiselle paikkakunnalle, isäni luokse. kestin 5 päivää ja palasin takaisin, koska kaipaan lapsiani ja miestäni äärettömän paljon. Tilanteeni on omituinen.. minun on tuskaa olla täällä, koska häpeän itseäni ja tiedän että olemalla täällä häpäisen perheeni ja mm naapurit voivat kieltää lapsiaan leikkimästä lasteni kanssa (vrt tuo duutsoni ohjelma) Tiedän järjellä ajatellen, että minun pitää kadota kaikkien silmistä ja antaa perheelleni mahdollisuus elää hyvää elämää.

Kuitenkaan en kestä erossa toisella paikkakunnalla vaan palaan häpäisemään perheeni.



Mitä minä pystyisin toisella paikkakunnalla tekemään? En mitään. Nytkin olen siis viimeiset 7kk ollut sisätiloissa häpeämässä itsenäni, en pysty edes koiria viemään ulos, kun pelkään/häpeän liikkua tuolla.



Kaikki muut ovat minua parempia, olen niin arvoton että oikeasti haluan kuolla. Näin osottaisin että todellakin kadun kaikkea tekemääni.



Mt-toimistolla lääkäri vain hymyilee ja kertoo minun näyttävän ihan työssäkäyvältä ja hyvinvoivalta. Niin, että mene vain töihin. Miten ihmeessä voin tehdä töitä, kun en pysty ulko-ovesta poistumaan, kuin äärettömän pakotuksen jälkeen. Hengitys tuntuu loppuvan hetkenä minä hyvänsä, vatsassa menee sellainen vihlaisu kun ajattelinkin poistuvani kotoa. Ei kaikki ole kunnossa ei.



Nukkuminen auttaa, neuroleptien avulla on helppo saada tainnutettua itsensä pakoon tästä maailmasta.



Olen hoitoalalla ja itsekin tajuan etten näin mieleltäni nyrjähtäneenä voi tehdä alani töitä, mutta eihän sitä paikallinen psykiatri tunnu nyt käsittävän, että minulla on oikeasti ongelma. Miten saan hänet vakuuttumaan siitä? Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan tuota "Näytät niin hyvälle, et pääse tuon oloisena koskaan eläkkelle" Miten ulkonäkö korreloi mielenterveysongelmien kanssa? Jos minä sekosin niin tarkoittaako se sitä, että olen uskottava vasta sitten, kun lopetan suihkussa käynnit ja hampaiden pesun? On ollut aikoja, kun mies kantoi ruoat vuoteelle ja syötti minut.



En jaksaisi taistella oikeuksieni puolesta mm kuntoutustuki. Tänään soitin Kelaan ja keskustelin näistä asioista. kelan virkailija ihmetteli myös lääkärin nuivaa suhtautumista ongelmiini. Virkailija sanoi aika pian keskustelumme jälkeen, etten minä todellaan kuulu työelämään vaan toipumaan kuntoutustuelle.



Olisin jo ajat sitten tappanut itseni, mutta tämän palstan kirjoitukset ovat saaneet minut jaksamaan huomiseen. Välillä olen niin loppu. Todellakin olen mennyt jo tietyn rajan yli kun psykoosiinkin ajauduin. Vaikka Seroquel menee isolla annoksella, se ei suojele minua psykoosilta tiedän sen.. tuska on niin suuri, että järjen menetys on lähellä joka päivä.



Tässä pari kuukautta sitten kävin ruokakaupassa, jossa näin entisen työkaverin; menin shokkiin. Koko kaupassa olon ajan minua piti kasassa ajatus, että kotiinpäästyäni helpottaa, kun tapan itseni siellä. Vain tuo kuoleman ajattelu esti minua romahtamasta kaupassa.



Eihän tämä ole enää elämää?



ap

Sinulla on tällä hetkellä psykoottinen masennus, jossa maailma näyttää vaihtoehdottomalta ja ainoa ratkaisu vaikuttaa olevan kuolema. Tämä ei ole totta, vaan epätasapainossa olevien aivojen tuottama harhakuvitelma.



Mene käymään psykiatrisessa päivystyksessä. Kaikille asioille on mahdollista tehdä jotain. Ihmiset ovat selvinneet vaikka millaisista murheista, ja sinä selviät myös.

Itse näen teksteistäsi asian jotenkin niin että psyykesi ei pysty sulattamaan kerralla kaikkea sitä mikä eteesi on nyt settunut: häpeä aiemmista teoista, diagnoosi sairaudesta (yhteiskunnassa jossa mt ongelmat ovat tabu), tuskallinen ymmärrys siitä että elämäsi ei ehkä tulekaan olemaan sellainen jona sen naiivimpana kuvittelit jne.



Koska perusturvallisuuden tunteesi on romahtanut et enää kykene näkemään selkeää jatkumoa tulevaisuuteen ja välttääksesi tuon itsellesi tuntemattoman ja vieraan pimeän peitossa olevan tulevaisuuden haluaisit viheltää pelin poikki.



Siinä myllerryksessä myös perspektiivisi ja asioiden tärkeysjärjestyksesi on heilahtanut etkä pysty näkemään asioita isompana kokonaisuutena kun pyörit oman kipukohdan ympärillä sokeasti.



Sellaiset asiat kuin häpeä ja töissä pärjäämisen murehtiminen alkaa näyttää isommilta asioilta kun puolison rakkaus ja lapset. Luulet että tiedät paremmin mikä on muille hyväksi. Pakotie kaikesta ulos tuntuu helpommalta kuin saada hankituksi vaikka lähete terapiaan.



Jotenkin näkisin että ainoa vaihtoehto oikeastaan on se itsensä ja menneisyytensä hyväksyminen sellaisena kuin ne on. ET ehkä enää saa täysin bipotonta elämää mutta ehkä sellaisen joka on vallitsevilla realiteeteilla kuitenkin tarpeeksi hyvä. Et ehkä saa takaisin enää sellaista "mainetta" joka ennen manioita oli, mutta ehkä kyvyn elää itsesi kanssa.



Ulkonäkö vaikuttaa kyllä Suomessa mahdollisuuksiin saada hoitoa ja se kannattaa vain hyväksyä faktana. Mennessäsi hakemaan hoitoa sinun pitää vain näyttää kurjalta, kaivaa se kurjuus jota täällä tunnet siihen kohtaamiseen. Koska ihminen vain on sellainen että uskoo mitä näkee, ei mitä kuulee. Jos menet vimpan päälle meikeissä ja jakussa sinne lääkärille kuten työhaastikseen habituksesi vain puhuu sanomaasi vastaan. Itse menen aina lääkärille verkkareissa suunnilleen käymättä suihkussa oli vaiva mikä hyväsä koska lääkärissä _ei kuulu_ näyttää siltä että "ihan kivasti pysyn tässä koossa, kiitos kysymystä", kärjistetysti sanoen lääkäriin mennään näkemään harhoja, säikkymään niitä ihmisiä, pyörtymään vastaanotolla ja köyttäytymään siihen tuoliin niin pitkäksi aikaa että lääkäri henkilökohtaisesti kokee kuinka sekaisin olet kun ei voi lähteä kahvitauolle ennen poistumistasi.



Mitä tulee niihin joiden uskot miettivän illat pitkät vanhoja tekemisiäsi voin sen verran sanoa että ketään ei juuri kiinnostaa. Loppupeleissä kaikkia kiinnostaa vain omat asiat. Muiden asioista voi lämpimikseen juoruilla kunnes jokin kärsimys osuu omalle kohdalle ja ymmärtää viimein ja häpeää omaa aiempaa tuomitsevaa käytöstään. Suunnilleen kaikilla ihmisillä muutenkin on ne omat salaisuudet, pimeät puolet ja heikot kohdat joita yksin tai AV:lla murehditaan mutta muuten pidetään kulissia yllä mistä seuraa vääristymä että ihmiset alkavat luulla että "oikea" elämä on sellaista kuin ne kulissit. (Katsotko Iholla -ohjelmaa? Siinä muun muassa sama henkilö joka antaa Seiskalle haastatteluita, hengaa toimittajien kanssa ja josta Seiska kirjottaa jotain rakkaustarinoita itkeekin yksin katkerasti sitä että mies johon on rakastunut ehkä poistuu kuvioista koska ei kestä tuota julkisuutta.)



Katsele asioita vähän pidemmällä perspektiivillä, vaikka 10 vuoden päähän, mistä tiedät mitenkään mikä silloin on meininki, mitkä on murheet silloin, mitkä on ilot silloin. Silloin voi jo olla vaikka uusi ammatti, siedettävää elämää sairaseläkkeellä tms. Kuten eräs yli kahdeksankymppinen kirjailija sanoi, "elämä on aaltoilua". Laajenna vähän näkökenttää. Keskity pieniin asioihin, yksi kerrallaan, oman hengityksen kuunteluun, siihen mitä lapsi kertoo päivästään jne, näe että siinä hetkessä kaikki on kuitenkin hyvin vaikka tulevaisuus pelottaa.

sen itsarin tehneen (sinun) sukulaisia?

Ihan kaikesta selviää. Ihan kaikesta. Se voi olla pitkällistä ja tuskallista, mutta kaikki asiat on mahdollista selvittää ja korjata.



Isäni oli tosi paska isä, alkkis, ei tavannut minua, ei varmasti rakastanut minua, tuotti suunnattomat määrät tuskaa ja häpeää perheelleen ja ystävilleen. Petti, käytti hyväksi läheisiään. Teki sitten itsemurhan. Olen koko ikäni kaivannut isääni ja toivonut, että hän olisi jaksanut hoidattaa itsensä kuntoon. Hän oli älykäs ja lahjakas mies ja olisi varmasti voinut jotenkin kuntoutua yhteiskuntakelpoiseksi ja jopa saavuttaa ihan hyvänkin aseman, kun olisi vain jaksanut ponnistella eteenpäin.



Itsemurhalla tuotat häpeää, surua, vihaa, pelkoa ja katkeruutta perheellesi. Niitä tunteita minä tunsin isäni itsemurhan jälkeen.



Sinä et ole paha, sinulla on vain kimppu ongelmia ja murheita, joista voit selvitä.

Tekstisi on ihan sekopäistä, ihan oikeasti. Kerro läheisillesi, että vointisi on mennyt huonompaan ja aloita uudestaan hoito. Joskus se menee niin, että masennus palaa, ei se ole mitenkään automaattista, että ihminen paranee lopullisesti.



Sinä ET ole paha etkä ole saastuttanut ketään. Sinua rakastetaan. Hae itsellesi apua.

miten olisi terapia tuon kipualueen hoitoon?

Olen melko varma, että miehesi ymmärtää jopa paremmin kuin sinä, että olet sairas ja sairautesi takia tullut tehneeksi kamaliakin asioita. Voit pyytää mieheltäsi anteeksi ja kysyä, jaksaako hän kanssasi kuten on luvannut, jos aviossa olette.



Minun mieheni jaksoi. Elämä on nyt terapian jälkeen aika ihanaa, en vihaa itseäni, osaan rakastaa miestäni ja perhettäni ja selviydyn työelämässä.



Itsemurhalla vain lisäät muiden tuskaa, et lainkaan helpota sitä.

tekemällä itsemurhan? Parhain teko läheisillesi on se, että hoidat itsesi kuntoon.

Olen melko varma, että miehesi ymmärtää jopa paremmin kuin sinä, että olet sairas ja sairautesi takia tullut tehneeksi kamaliakin asioita. Voit pyytää mieheltäsi anteeksi ja kysyä, jaksaako hän kanssasi kuten on luvannut, jos aviossa olette.

Minun mieheni jaksoi. Elämä on nyt terapian jälkeen aika ihanaa, en vihaa itseäni, osaan rakastaa miestäni ja perhettäni ja selviydyn työelämässä.

Itsemurhalla vain lisäät muiden tuskaa, et lainkaan helpota sitä.

sitä miten hän jaksaa hoitaa asioitani ja korjailla manioissani tehtyjä töppejä. Nytkin hän hoitaa myyntiin osakehuoneistoa jonka ostin muutama vuosi sitten, kun päätin erota. Jaksoin asua erillään vuoden ja palasin kotiin itkien ja voivotellen surkeuttani.

Olen vain maannut 7kk ja itkenyt. Mies hoiti kaikki pikavippini ja nyt hän puurtaa tuon asunnon myymisen parissa.

Sain tempullani aikaan 50.000 euron rahallisen menetyksen. Menetin vakkariduunini ja ystäväni. Vain mieheni jaksoi ja kesti. Olen pilannut maineeni ja nyt pilaan perheeni maineen loisimalla täällä.

Tiedän, että koko kaupunki nauraa minulle (ja kenties miehelleni?) Mieheni on hyvä ihminen, miksi hänelle kukaan nauraisi? Pelkään joka päivä lasteni ja mieheni puolesta, että joku nälvii heitä vuokseni.

Muuttaisin muualle, mutten vielä jaksa/kykene. Psykoosi oli raju eikä meinannut taittua millään. Olen hyvin väsynyt ja nukun paljon, olen aika aloitekyvytön parhaillaan, joten mä joudun hengailemaan mieheni ja lasten luona (pilaten heidän maineensa samalla)

Olen varma, että perheesi rakastaa sinua ja haluavat pitää sinut vaikka sitten juuri tuollaisena. Olet vasta toipumassa psykoosista ja maniasta, anna itsellesi aikaa ja ole armollinen itsellesi!



Tarvitset hoitoa, toivon, että saat sitä ja hyvää sellaista.



Taidatte asua aika pienessä kaupungissa? En usko, että monikaan nauraa sulle, useimmat ihmiset kaivelee omaa napaa ja vähät välittää muista.



Sulla on pitkä tie edessä eikä se ole ruusuinen mutta askel kerrallaan! Toipuminen on hidasta ja takapakkeja tulee mutta yritä luottaa elämään!

sä keskityt korostamaan mainetta ja kunniaa ja mietit mitä muut sanoo ja miten sun kuolema pelastaisi perheesi häpeältä.

Mietit miksi miehesi on tehnyt tuon kaiken vuoksesi kun se mainekin menee...

Voisitko yrittää vaikka minuutin ajaksi unohtaa sen mitä muut sanoo ja keksittyä siihen mikä on totta ja se on miehesi rakkaus sinuun.

Sano itsellesi et HÄN RAKASTAA MINUA.

Itse päätät mitä se on jatkossa.

Olen melko varma, että miehesi ymmärtää jopa paremmin kuin sinä, että olet sairas ja sairautesi takia tullut tehneeksi kamaliakin asioita. Voit pyytää mieheltäsi anteeksi ja kysyä, jaksaako hän kanssasi kuten on luvannut, jos aviossa olette. Minun mieheni jaksoi. Elämä on nyt terapian jälkeen aika ihanaa, en vihaa itseäni, osaan rakastaa miestäni ja perhettäni ja selviydyn työelämässä. Itsemurhalla vain lisäät muiden tuskaa, et lainkaan helpota sitä.

sitä miten hän jaksaa hoitaa asioitani ja korjailla manioissani tehtyjä töppejä. Nytkin hän hoitaa myyntiin osakehuoneistoa jonka ostin muutama vuosi sitten, kun päätin erota. Jaksoin asua erillään vuoden ja palasin kotiin itkien ja voivotellen surkeuttani. Olen vain maannut 7kk ja itkenyt. Mies hoiti kaikki pikavippini ja nyt hän puurtaa tuon asunnon myymisen parissa. Sain tempullani aikaan 50.000 euron rahallisen menetyksen. Menetin vakkariduunini ja ystäväni. Vain mieheni jaksoi ja kesti. Olen pilannut maineeni ja nyt pilaan perheeni maineen loisimalla täällä. Tiedän, että koko kaupunki nauraa minulle (ja kenties miehelleni?) Mieheni on hyvä ihminen, miksi hänelle kukaan nauraisi? Pelkään joka päivä lasteni ja mieheni puolesta, että joku nälvii heitä vuokseni. Muuttaisin muualle, mutten vielä jaksa/kykene. Psykoosi oli raju eikä meinannut taittua millään. Olen hyvin väsynyt ja nukun paljon, olen aika aloitekyvytön parhaillaan, joten mä joudun hengailemaan mieheni ja lasten luona (pilaten heidän maineensa samalla)

Tarvitset ilmeisesti keskustelu-apua. Voitko pyytää sitä useammin?

paraneminen on myös itsestä kiinni, muut eivät voi kuin auttaa