Kesällä yritin itsemurhaa ja päädyin osastohoitoon

Tuota en kyllä itse allekirjoita että läheisen itsemurha aiheuttaisi välttämättä häpeää. Minun äitini teki itsemurhan eikä hävetä yhtään. En ole ikinä kokenut vihaa tai katkeruutta häntä kohtaan. Jos ihminen on niin loppu, että on valmis jättämään taakseen kruununjalokivensä ja sen, ettei tiedä mitä lapsille tapahtuu, ei jaksa jäädä seuraamaan heidän kasvamistaan aikuiseksi, niin kyllä silloin mun mielestä itsemurha on ihan oikeutettua. Itsensä murhaamalla ei kyllä perhettä häpeältä pelasta, mutta ei äitini itsemurha ole myöskään häpeää mulle uottanut ikinä. Ihminen on oikeutettu viheltämään pelin poikki, käyttämään omaa menolippuaan.

Itsellä on tullut suljetuilla pyörittyä yhteensä kuukausia. Jos sinne vielä tuntuu olevan tarvetta hakeutua, niin olen kyllä kovasti harkinnut sen kierteen lopettamista. Osastojaksot ovat itselle ja läheisille todella raskaita. Ja mikä pahinta, ne eivät auta. Ei se ole elämisen arvoista elämää pötköttää suljetulla kuukausi silloin, kuukausi tällöin ja mies on lapsen kanssa kotona huolesta soikeana. Itsemurha on kova pala, mutta kun siitä on selvitty niin se on ohi. Ei enää tarvitse koko ajan pelätä milloin joutuu taas tilaamaan ambulanssin hakemaan vaimon lataamoon, ehtiikö ajoissa, kauan on hoidossa, onko kuinka tiukasti suljettuna sairaalaan. Itsellä on tosiaan mitta tullut täyteen tuota osastolla ravaamista. Mutta kannattaa sitä muutaman kerran kokeilla! Ja ei, muutamasta päivästä ei ole mitään iloa. Siitä ainakin seuraa pyöröovi-ilmiö. Muutaman viikon pötköteltyään alkaa ehkä saamaan uutta näkökulmaa olemiseen ja elämiseen. Tai sitten ei, niinkuin minusta alkaa tuntua.

Minua tai perhettäni ei kyllä kukaan ole tunnustanut friikiksi vaikka välillä vähän päässä viiraakin. Omat työkaveritkin ovat käyneet minua sairaalassa morjestamassa ja miehen kaverit suhtautuvat minuun ihan yhtä mukavasti kuin aina ennenkin. Ihan iisisti on kaikki ottaneet minun lataamoreissut eikä kukaan ole niitä ihmetellyt vaikka ei meidän tuttujen seassa ole kyllä ketään joka olisi lataamossa ollut. Ei se ole niin vakavaa, älä nyt sen takia ainakaan murehdi!

milläs tavalla olet saastuttanut muita ihmisiä ja perheesi?eiköhän jokainen ole omista tekemisistään vastuussa?

ja ethän sinä tahallsiesti ole ketään loukannut? moni aivan tahallisesti harjoittaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa ja nauttii elämästään.



sinä olet paljo parempi ihminen kuin useimmat jotka täällä nauttivat kunnioitusta ja sädekehä pään päällä

itsesi nostat myös lastesi itsemurhariskiä. sellaisenko perinnön haluat lapsillesi jättää?

siis eihän sun lapset ole vastuullisia sun päätöksistä ja tekemisistä eivätk varmasti häpeä sinua vaan rakastavat.



Äiti on aina tärkein.

Tarvitset ilmeisesti keskustelu-apua. Voitko pyytää sitä useammin?

Tämä romahdus ja kasvojen menetys sekä maineen meno (sekä sairauden myöntäminen) on ollut jotain niin järkyttävää etten tiedä mistä olisin aloittanut hommaa selvittämään.

Mt-toimistolla saamani apu on psykiatrin puolelta tämä:

- sä et näytä yhtään mielenterveyspotilaalta, olet niin hyvännäköinen, älä välitä diagnooseista.. elät vaan elämää

- eläkkeelle et pääse, kun näytät niin hyvälle

Hoitaja taasen piirtelee kaavioita siitä miten mun pitäisi käyttää aikaani mm siivoukseen, ulkoiluun jne

Mä olen kuitenkin sisältä niin rikki ja syyllisyys + häpeä vie viimeisetkin voimat. En vaan jaksaisi enää yhtään mitään. Jos tulee parempi olo pelkään sen olevan hypomaniaa ja otan äkkiä ketipinor lääkettä ja niin olenkin taas kohta alhaalla.

Jos joku vaan saisi kiinni siitä sekasotkusta mikä mun päässäni on. Kukaan ei jaksa tätä, ei kenenkään mieli kestä tämmöistä. Pelkään paluuta työelämään, koska meno siellä on niin vauhdikasta ja siihen en enää kykene. Psykoosini oli masennuspohjainen.. tuohon tilaan en ikinä halua; siellä olo oli elämäni järkyttävin kokemus. Vaikka psykoosi kasvatti minua ihmisenä, ennen olin tosi pintaliitäjä ja olin ensimmäisenä kivittämässä heikko-osaisempia. Siis täysi kusipää.

Tietoisuus itsestä ja siitä mitä on kuvitellut olevansa sekä se mitä vauhtivaiheen aikana hosui on ollut jotain niin kamalaa ja raadollista tajuta. Vielä päälle psykoosin aikainen haavoittuvuus (en tiennyt olevani tuossa tilassa)

Nyt taas tuntuu ihan ok, mutta tiedän että huomenna olen taas syömässä tiskikonetabletteja

ap

Pahinta mitä voit tehdä lapsellesi, on jos teet niin kauhean teon. Lapsi tarvitsee vanhempiaan. Etenkin äitiä. Lapsi ei välitä maineista, vaan lapsi tarvitsee äidin. Pyydän ja rukoilen, että pyydä apua neuvolasta, terveyskeskuksesta tai lääkäriltäsi. Mieti miten lapsen elämä menee siinä, kun äitiä ei ole enää. Etenkin jos äiti on itse halunnut päättää päivänäsä. Lapsesi tarvitsee SINUA! Lapsesi rakastaa SINUA! Ei hän halua uutta äitiä.



Nyt unohdat raha-asiat. Raha on rahaa, mennyt on mennyttä, ja keskityt tulevaan. Juttele vaikka miehellesi mietteistäsi, ja pyydä häneltä vielä voimaa, jotta saatte elämän uuten alkuun.



Toivon että me kaikki jotka luemme tätä, lähetämme tänä iltana voimaa sinulle ja perheellesi saada elämä hyvään alkuun, niin että olette kaikki vahvana, kokonaisena perheenä :)

tuo, että kuvittelet nolanneesi jne läheisesi, tehneesi friikkiperheen. Höpsis. Miehesi luottaa sinuun, koska hoitaa sinun asioitasi. Ajattele, miten hänkin pettyisi, jos et olisi sen luottamuksen arvoinen ja antaisi itsesi toipua. Ja lapset, heille olet maailman tärkein.



Oletko lukenut sellaisen kirjan kuin "En halua kuolla, en vain jaksa elää" (Heberlein). Kertoo omasta bipolaarisairaudestaan. Lue se. Ihmiset selviävät. Onko sulla millainen hoitosuhde? Soita huomenna sinne ja pyydä aikaistamaan aikaa. Tai sitten menet sairaalaan päivystykseen.



Olet vielä sairas, ajatuksesi ovat masennuksen tuotetta, ei terveen järjen. Kerro läheisillesi, mene hakemaan apua. Olet tärkeä monelle, ja elämä voittaa, voit toipua ja päästä jaloillesi. Kun olet tasaisemmassa voinnissa, voisit kysyä, onko teillä mitään kaksisuuntaisten ryhmää siellä, saisit tietoa ja vertaistukea.

Terapiaa et sanomasi mukaan saa mutta tarvitset jonkun, jonka kanssa käyt läpi kokemuksesi. Voitko sanoa hoitavalletahollesi, että haluat jutella kokemastasi?

Mulle kävi sairaana ollessa tosi nolo juttu. Mä viiltelin tosi pahasti ja jouduin sairaalaan. Vakuutusjuttujen takia jouduin menemään duunin henkiosastolle setvimään juttuja ja sanoin, että olin kaatunut pullon päälle. No, vaakuutuksesta ne soitti takaisin duuniin ja sanottiin, että haavat oli tahalleen viilletty. Pomoni sitten tuli huoneeseeni setvimään tätä :O. Sanoin, etten kehdannut sanoa totuutta henkiosastolla, kun siellä oli niin paljon populaa. No, jouduin sitten menemään sinne uudelleen ja kun astuin huoneeseen sisälle kaikki muut ihmiset meni ulos paitsi se, jonka kaa piti setviä.... Noloa.

Tarvitset ilmeisesti keskustelu-apua. Voitko pyytää sitä useammin?

Tämä romahdus ja kasvojen menetys sekä maineen meno (sekä sairauden myöntäminen) on ollut jotain niin järkyttävää etten tiedä mistä olisin aloittanut hommaa selvittämään. Mt-toimistolla saamani apu on psykiatrin puolelta tämä: - sä et näytä yhtään mielenterveyspotilaalta, olet niin hyvännäköinen, älä välitä diagnooseista.. elät vaan elämää - eläkkeelle et pääse, kun näytät niin hyvälle Hoitaja taasen piirtelee kaavioita siitä miten mun pitäisi käyttää aikaani mm siivoukseen, ulkoiluun jne Mä olen kuitenkin sisältä niin rikki ja syyllisyys + häpeä vie viimeisetkin voimat. En vaan jaksaisi enää yhtään mitään. Jos tulee parempi olo pelkään sen olevan hypomaniaa ja otan äkkiä ketipinor lääkettä ja niin olenkin taas kohta alhaalla. Jos joku vaan saisi kiinni siitä sekasotkusta mikä mun päässäni on. Kukaan ei jaksa tätä, ei kenenkään mieli kestä tämmöistä. Pelkään paluuta työelämään, koska meno siellä on niin vauhdikasta ja siihen en enää kykene. Psykoosini oli masennuspohjainen.. tuohon tilaan en ikinä halua; siellä olo oli elämäni järkyttävin kokemus. Vaikka psykoosi kasvatti minua ihmisenä, ennen olin tosi pintaliitäjä ja olin ensimmäisenä kivittämässä heikko-osaisempia. Siis täysi kusipää. Tietoisuus itsestä ja siitä mitä on kuvitellut olevansa sekä se mitä vauhtivaiheen aikana hosui on ollut jotain niin kamalaa ja raadollista tajuta. Vielä päälle psykoosin aikainen haavoittuvuus (en tiennyt olevani tuossa tilassa) Nyt taas tuntuu ihan ok, mutta tiedän että huomenna olen taas syömässä tiskikonetabletteja ap

millä alalla olet töissä?

[quote author="Vierailija" time="01.02.2013 klo 15:01"]

Itse näen teksteistäsi asian jotenkin niin että psyykesi ei pysty sulattamaan kerralla kaikkea sitä mikä eteesi on nyt settunut: häpeä aiemmista teoista, diagnoosi sairaudesta (yhteiskunnassa jossa mt ongelmat ovat tabu), tuskallinen ymmärrys siitä että elämäsi ei ehkä tulekaan olemaan sellainen jona sen naiivimpana kuvittelit jne.

Koska perusturvallisuuden tunteesi on romahtanut et enää kykene näkemään selkeää jatkumoa tulevaisuuteen ja välttääksesi tuon itsellesi tuntemattoman ja vieraan pimeän peitossa olevan tulevaisuuden haluaisit viheltää pelin poikki.

Siinä myllerryksessä myös perspektiivisi ja asioiden tärkeysjärjestyksesi on heilahtanut etkä pysty näkemään asioita isompana kokonaisuutena kun pyörit oman kipukohdan ympärillä sokeasti.

Sellaiset asiat kuin häpeä ja töissä pärjäämisen murehtiminen alkaa näyttää isommilta asioilta kun puolison rakkaus ja lapset. Luulet että tiedät paremmin mikä on muille hyväksi. Pakotie kaikesta ulos tuntuu helpommalta kuin saada hankituksi vaikka lähete terapiaan.

Jotenkin näkisin että ainoa vaihtoehto oikeastaan on se itsensä ja menneisyytensä hyväksyminen sellaisena kuin ne on. ET ehkä enää saa täysin bipotonta elämää mutta ehkä sellaisen joka on vallitsevilla realiteeteilla kuitenkin tarpeeksi hyvä. Et ehkä saa takaisin enää sellaista "mainetta" joka ennen manioita oli, mutta ehkä kyvyn elää itsesi kanssa.

Ulkonäkö vaikuttaa kyllä Suomessa mahdollisuuksiin saada hoitoa ja se kannattaa vain hyväksyä faktana. Mennessäsi hakemaan hoitoa sinun pitää vain näyttää kurjalta, kaivaa se kurjuus jota täällä tunnet siihen kohtaamiseen. Koska ihminen vain on sellainen että uskoo mitä näkee, ei mitä kuulee. Jos menet vimpan päälle meikeissä ja jakussa sinne lääkärille kuten työhaastikseen habituksesi vain puhuu sanomaasi vastaan. Itse menen aina lääkärille verkkareissa suunnilleen käymättä suihkussa oli vaiva mikä hyväsä koska lääkärissä _ei kuulu_ näyttää siltä että "ihan kivasti pysyn tässä koossa, kiitos kysymystä", kärjistetysti sanoen lääkäriin mennään näkemään harhoja, säikkymään niitä ihmisiä, pyörtymään vastaanotolla ja köyttäytymään siihen tuoliin niin pitkäksi aikaa että lääkäri henkilökohtaisesti kokee kuinka sekaisin olet kun ei voi lähteä kahvitauolle ennen poistumistasi.

Mitä tulee niihin joiden uskot miettivän illat pitkät vanhoja tekemisiäsi voin sen verran sanoa että ketään ei juuri kiinnostaa. Loppupeleissä kaikkia kiinnostaa vain omat asiat. Muiden asioista voi lämpimikseen juoruilla kunnes jokin kärsimys osuu omalle kohdalle ja ymmärtää viimein ja häpeää omaa aiempaa tuomitsevaa käytöstään. Suunnilleen kaikilla ihmisillä muutenkin on ne omat salaisuudet, pimeät puolet ja heikot kohdat joita yksin tai AV:lla murehditaan mutta muuten pidetään kulissia yllä mistä seuraa vääristymä että ihmiset alkavat luulla että "oikea" elämä on sellaista kuin ne kulissit. (Katsotko Iholla -ohjelmaa? Siinä muun muassa sama henkilö joka antaa Seiskalle haastatteluita, hengaa toimittajien kanssa ja josta Seiska kirjottaa jotain rakkaustarinoita itkeekin yksin katkerasti sitä että mies johon on rakastunut ehkä poistuu kuvioista koska ei kestä tuota julkisuutta.)

Katsele asioita vähän pidemmällä perspektiivillä, vaikka 10 vuoden päähän, mistä tiedät mitenkään mikä silloin on meininki, mitkä on murheet silloin, mitkä on ilot silloin. Silloin voi jo olla vaikka uusi ammatti, siedettävää elämää sairaseläkkeellä tms. Kuten eräs yli kahdeksankymppinen kirjailija sanoi, "elämä on aaltoilua". Laajenna vähän näkökenttää. Keskity pieniin asioihin, yksi kerrallaan, oman hengityksen kuunteluun, siihen mitä lapsi kertoo päivästään jne, näe että siinä hetkessä kaikki on kuitenkin hyvin vaikka tulevaisuus pelottaa.

[/quote]

Vanha kirjoitus mutta vasta löysin tämän ahdistuksen ja itsesyyttelyn kourissa. Pelkään pilanneeni oman elämäni lisäksi lasteni elämän vanhojen tekojeni vuoksi. Murehdin kaiket illat. Tämä viesti helpotti taas vähän.. en ole ap.

[quote author="Vierailija" time="31.01.2013 klo 20:56"]

Tuota en kyllä itse allekirjoita että läheisen itsemurha aiheuttaisi välttämättä häpeää. Minun äitini teki itsemurhan eikä hävetä yhtään. En ole ikinä kokenut vihaa tai katkeruutta häntä kohtaan. Jos ihminen on niin loppu, että on valmis jättämään taakseen kruununjalokivensä ja sen, ettei tiedä mitä lapsille tapahtuu, ei jaksa jäädä seuraamaan heidän kasvamistaan aikuiseksi, niin kyllä silloin mun mielestä itsemurha on ihan oikeutettua. Itsensä murhaamalla ei kyllä perhettä häpeältä pelasta, mutta ei äitini itsemurha ole myöskään häpeää mulle uottanut ikinä. Ihminen on oikeutettu viheltämään pelin poikki, käyttämään omaa menolippuaan.
Itsellä on tullut suljetuilla pyörittyä yhteensä kuukausia. Jos sinne vielä tuntuu olevan tarvetta hakeutua, niin olen kyllä kovasti harkinnut sen kierteen lopettamista. Osastojaksot ovat itselle ja läheisille todella raskaita. Ja mikä pahinta, ne eivät auta. Ei se ole elämisen arvoista elämää pötköttää suljetulla kuukausi silloin, kuukausi tällöin ja mies on lapsen kanssa kotona huolesta soikeana. Itsemurha on kova pala, mutta kun siitä on selvitty niin se on ohi. Ei enää tarvitse koko ajan pelätä milloin joutuu taas tilaamaan ambulanssin hakemaan vaimon lataamoon, ehtiikö ajoissa, kauan on hoidossa, onko kuinka tiukasti suljettuna sairaalaan. Itsellä on tosiaan mitta tullut täyteen tuota osastolla ravaamista. Mutta kannattaa sitä muutaman kerran kokeilla! Ja ei, muutamasta päivästä ei ole mitään iloa. Siitä ainakin seuraa pyöröovi-ilmiö. Muutaman viikon pötköteltyään alkaa ehkä saamaan uutta näkökulmaa olemiseen ja elämiseen. Tai sitten ei, niinkuin minusta alkaa tuntua.
Minua tai perhettäni ei kyllä kukaan ole tunnustanut friikiksi vaikka välillä vähän päässä viiraakin. Omat työkaveritkin ovat käyneet minua sairaalassa morjestamassa ja miehen kaverit suhtautuvat minuun ihan yhtä mukavasti kuin aina ennenkin. Ihan iisisti on kaikki ottaneet minun lataamoreissut eikä kukaan ole niitä ihmetellyt vaikka ei meidän tuttujen seassa ole kyllä ketään joka olisi lataamossa ollut. Ei se ole niin vakavaa, älä nyt sen takia ainakaan murehdi!

[/quote]

Olen samaa mieltä. Ihmisellä on oikeus lopettaa elämänsä. Jos on todella paha olo, on jo kiusaamista kestää sitä 70 vuotta.

Älä nyt kuitenkaan itseäsi tapa.

Ainakin toivottavasti.

sinua rakastetaan, mutta et ole vielä läheskään kunnossa. Kun on sairas, luulee että oma itse on maailman keskus ja että omilla teoilla voisi jotain pelastaa. Mietipä uudellee.

miten olisi terapia tuon kipualueen hoitoon?

eniten olen loukannut kuitenkin miestäni, joka on todella hyvä mies. En kestä tätä tuskaa =(.

Joo.. bipo on alla. Miten vihaankaan itseäni.