Lue keskustelun säännöt.
Vituttaa olla erityislapsen vanhempi
18.01.2013 |
Rakastan lastani yli kaiken. Minulle hän on normaali, paras lapsi. Vihaan vaan kaikkea mitä tähän erityislapsen vanhemmuuteen kuuluu: toimintaterapiaa, psykogologia, kehityspalavereja, vanhempien syyllistämistä, erityisopen uusia huolia meille vanhemmille jaettavaksi...
Valoitan sen verran että lapsellani on puheen viivästymää, jonka takia hän on saanut puheterapiaa. Tämä minulle ok. Se ei vaan mene mun jakeluun, miksi sen lisäksi täytyy olla niin saatanan monta kehitysmuotoa ja tutkimusta. Tuntuu, ettei olis oikeutta enää töissäkään käydä - jatkuvalla syötöllä vaan pukataan uusia psykolokitutkimuksia, joihin pitäis itsekin yrittää töistä venyä. Ymmärrän, jos aihetta olis, mutta kun noita tutkimuksia määrätään sen takia, että JOS LÖYTYISI jotain. Viimeksi lääkäri hyvin totesikin: "En nyt löytänyt lapsesta mitään vikaa. Mutta laitan hänet nyt seuraavalle lääkärille, jos hän keksisi".
Oikeasti vituttaa. Olen sellainen ylikiltti äiti, joka ei näytä tunteitaan noille tutkijoille, mutta nyt tekis mieli taas itkeä. En ymmärrä, miksi lapsestani vaan koko ajan etsitään UUSIA vikoja ihan väen vängällä. Miksei lapseni saa olla tuommoinen oma itsensä, puutteineen päivineen. En ole itsekään mikään täydellinen (niin kuin varmasti viestini perusteella arvaattekin) mutta en ymmärrä, miksi täydellisyyteen ja siihen että osaisi kaiken, pitäisi edes tähdätä.
Miten te muut erityislasten vanhemmat jaksatte noita terapioita, psykologeja, kehityspalavereja jne vai oonko mä vaan ainoo vanhempi, joita ne lähinnä vituttaa?
Kommentit (61)
Aika harvoin perheitä joutuu pakottamaan toiminta-, fysio-, puhe- yms. terapiaan, vaan yleensä vanhemmat vaativat kuntoutusta ja tutkimuksia, jotta saavat lapselleen tukea. Kuntoutuksessahan lähdetään keskittymään juuri niihin asioihin, joihin perhe haluaa apua. Siis kuntouttamaan juttuja, jotka aiheuttavat arjessa vaikeuksia (esim. lapsi ei tule ymmärretyksi puheen epäselvyyden vuoksi, törmäilee kömpelyyden vuoksi tms). Useilla erityislapsillahan arjessa esiintyy jonkin tasoisia pulmia. Jos mitään vaikeuksia ei tule arjessa esiin, ymmärrän että "tuputettu" terapia tai tutkimukset eivät kiinnosta. Tällaisissa tilanteissa voi olla, että vaikka tällä hetkellä kotiympäristössä tai päiväkodissa ei tulisi vaikeuksia esiin, yritetään ennakoida esim oppimisen vaikeuksia koulussa ja pyritään helpottamaan näitä aikaisella kuntoutuksella.
Ikävää, että tilanne tuntuu rasittavalta. Voisitko kertoa ajatuksistasi suoraan hoitavalla taholle? Ei tutkimusten kuitenkaan ole tarkoitus kuormittaa perhettä liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka kuinka hulluna ennustettaisiin.
Ja minusta on huolestuttavaa, että vanhemmilta on viety vanhemmuus ja terve järki niin perin pohjin, että he eivät enää osaa itse mitään.
Maailman sivu on ollut esimerkiksi kömpelöitä ihmisiä - eikä siihen ole kuoltu. Ahtisaarikin sai Nobelin palkinnon, vaikka kompuroikin...
Ja siis pelkkä puheviivästymä ei muuten todellakaan riitä siihen, että lasta aletaan kutsua erityislapseksi.
t. 3
Pelkän puheviivästymän takia ei yhtäkään lasta juoksuteta näin! Jos noin paljon on tutkimuksiin menoa, niin ongelmaa pitää todellakin olla myös jossain muualla kuin hitaassa puheenkehityksessä!
Mutta täällähä kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa....
meillä vähän samaa ylivilkkaan ja tarkkaavaisuushäiriöisen pojan kanssa. Koko ajan keksitään jotain uutta tutkittavaa ja erilaisilla kursseilla, palavereissa ja tutkimuksissa saa uosta ihan kyllästymiseen asti. Mistään ei ole ollut mitään käytännön hyötyä. Ainoa mitä me vanhemmat olemme toivoneet jo yli 4v että lapselle tehtäisiin neurologiset testit, mutta niihin ei sitten jostain syystä pääse millään.
Olen keksinyt tähän palotteluun syynkin. Suurin osa vanhemmista kiistää lastensa ongelmat. Nämä auttavat tahot ovat siis tottuneet siihen, että lapsia on pakko patistaa erinäisiin tutkimuksiin ja vanhempia erinäisille kursseille ja luultavasti vanhemmat eivät siltikään suostu. Sitten kun on seassa meitä jotka ihan oikeasti tiedostamme lastemme erilaisuuden, niin kuin ilmeisemmin sinä ap ja minä. Me olemme mieheni kanssa ITSE hakeutuneet hakemaan apua lapsellemme kun hän oli vasta 2,5vuotias. Nyt ikää on jo 7v. Tällainen vanhempien aktiivisuus on harvinaista ja me olimmekin ensimmäisten vuosien aikana laukannut kaikki mahdolliset ja mahdottoma toimintaterapiat, perhekoulutukset jne läpi. Huvittavinta on, että nyt aikaa on kulunut jo 4,5 vuotta ja SAMOJA saakutin kursseja ja terapioita yritetään yhä vaan tyrkyttää kun kaikki ollaan jo käyty. Puheterapiaanki joku laittoi, vaikka mitään syytä siihen esim ei ollut. Nyt olemme me vanhemmatkin alkaneet sitten vihdosta viimein vastustelemaan kun ei meillä enää riitä aika tämmöiseen. Meillä on tytöt ja toisetkin lapset, ei me voida vuosi tolkulla käydä viikottain jossain höpö höpö kursseilla joissa ei koskaan opi tai kuule mitään uutta. Nyt meistä on alkanut tuleen yht' väliinpitämättömiä kuin vanhemmat yleinsä, sillä emme enää jaksa tätä pallottelua. Meidän ainoa toive on saada diagnoosi pojalle, jotta voimme auttaa häntä ainoalla oikealla tavalla. 4,5 vuotta olemme odottaneet, että saisimme viedä pojan neurologisiin testeihin ja vieläkään emme ole saaneet sinne pyytämäämme lähetettä. Aina ensin kokeillaan vielä tätä ja sit vielä tätä ja tätä... meillä alkaa oleen mitta täysi. Poika aloittaa koulun ensi keväänä ja meiltä yhä puuttuu diagnoosi. Kaikki on yhä edelleen arvailujen varassa. Yksityiselle tässä on varmaan nyt mentävä että jotain alkaa tapahtumaan?
...mennä minnekään seuraavaan tutkimukseen. Minusta aloituksestasi kuulsi läpi, että mielestäsi lapsi on aivan ihana. Te siis pärjäätte hänen kanssaan perheessä vallan mainiosti, eikös?
Minulla on itselläni pian 9 v lapsi, jolla puheenviivästymän lisäksi on joukko muitakin asperger-lapselle tyypillisiä piirteitä. Olemme kuitenkin pärjänneet lapsen kanssa loistavasti, hän pärjää ja menestyy ihan hyvin koulussa. Matematiikka on hänelle turhauttavan helppoa, lukemaan oppi aikataulussa, puhuu loistavaa kirjakieltä ja soittaa viulua täsmällisesti kuin kello. Päivät sujuvat, kunhan pysytään rytmissä ja asioita ei tapahdu liikaa ennakoimatta. Lpasi herää edelleenkin varhain, mutta osaa jo joustaa hiukkasen. Uudet tilanteet ja muutokset jännittävät, mutta yritämme parhaamme mukaan kertoa lapselle sen mitä tulee tapahtumaan ja kuinka hänen odotetaan toimivan, jolloin tilanteista päästään yli ja eteenpäin.
Mitään diagnoosia lapsella ei siis ole. Emme näe siihen mitään tarvetta. Hankkikoon itse diagnoosin myöhemmällä iällä jos sitä kokee tarvitsevansa. Tällä hetkellä sekä meidän vanhempien että lapsen oma äly riittää siihen että arki ja arjen juhlahetkekin sujuvat.
Kyllä minuakin harmittaisi kulkea palavereissa ja tapaamisisaa, joista en kokosi lapsen hyötyvän. Koetan välttää moiseen liemeen päätymisen :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatuksesi kuulostivat hyvin tutuilta. Tästä tulee mieleen eräs vuosi sitten tapahtunut psykologi-jakso, jolloin psykologi totesi: "Aivan mahtavaa kun tapaa tällaisiakin vanhempia välillä, olette niin mukana tässä jutussa. Yleensä tapaa vaan toisenlaisia vanhempia, heitä eivät nämä jutut kiinosta". Olin vähän yllättynyt, että näinkö vähän vanhemmat lapsistaan välittävät, mutta nyt kun ollaan itsekki totaalisesti kylllästytty tähän hullunmyllyyn, niin en enää yhtään ihmettele miksi vanhemmat menevät psykologille naama norsun veellä. Niin menen varmaan itsekin ensi kerralla, kun tämä touhu vaan jatkuu ja jatkuu. Ja vuosi sitten olimme siis vielä innokkaammin mukana tässä touhussa, mutta nyt ei vaan enää jaksa. Jatkuvaa kehityspalaveria ja tutkimusta, eikä mistään ole mitään käytännön hyötyä, ja ennen kaikkea - en näe syytä tälle järjettömälle tutkimiselle, varmuuden vuoksi.
Ja 48, meillä ei ole siis mitään ongelmia lapsen kanssa puheen viivästymän lisäksi. Lapsi on kiltti, tottelevainen ja ihana - en tiedä, onko hän sitten jotenkin aivan erilainen päiväkodissa. Tottakai lapsi on jossain tilanteissa vilkas, mutta eikös jokainen 5-vuotias välillä. Mitään ylivilkkautta ei tosiaan ole. Minusta lapseni on samanlainen kuin muutkin ikäisensä. Lapsi on sosiaalinen ja paljon kavereita, siksi olen nähnyt saman ikäluokan lapsia myös kotonani ja olen voinut sivusta seurata.
ap
Ajatuksesi kuulostivat hyvin tutuilta. Tästä tulee mieleen eräs vuosi sitten tapahtunut psykologi-jakso, jolloin psykologi totesi: "Aivan mahtavaa kun tapaa tällaisiakin vanhempia välillä, olette niin mukana tässä jutussa. Yleensä tapaa vaan toisenlaisia vanhempia, heitä eivät nämä jutut kiinosta". Olin vähän yllättynyt, että näinkö vähän vanhemmat lapsistaan välittävät, mutta nyt kun ollaan itsekki totaalisesti kylllästytty tähän hullunmyllyyn, niin en enää yhtään ihmettele miksi vanhemmat menevät psykologille naama norsun veellä. Niin menen varmaan itsekin ensi kerralla, kun tämä touhu vaan jatkuu ja jatkuu. Ja vuosi sitten olimme siis vielä innokkaammin mukana tässä touhussa, mutta nyt ei vaan enää jaksa. Jatkuvaa kehityspalaveria ja tutkimusta, eikä mistään ole mitään käytännön hyötyä, ja ennen kaikkea - en näe syytä tälle järjettömälle tutkimiselle, varmuuden vuoksi.
Ja 48, meillä ei ole siis mitään ongelmia lapsen kanssa puheen viivästymän lisäksi. Lapsi on kiltti, tottelevainen ja ihana - en tiedä, onko hän sitten jotenkin aivan erilainen päiväkodissa. Tottakai lapsi on jossain tilanteissa vilkas, mutta eikös jokainen 5-vuotias välillä. Mitään ylivilkkautta ei tosiaan ole. Minusta lapseni on samanlainen kuin muutkin ikäisensä. Lapsi on sosiaalinen ja paljon kavereita, siksi olen nähnyt saman ikäluokan lapsia myös kotonani ja olen voinut sivusta seurata.
ap
teidän varsinkin ap kannattaa laittaa piste koko jutulle. Ei se pääty muuten ikinä, kun huomaavat että teidät saa lähtemään sinne ja tänne, niin ehdottavat aina jotain uutta. Jos lapsen kanssa menee hyvin ja hänet on nyt tutkittu, niin te olette vanhempana tehnyt kaiken mitä tarvitsee. Minusta on hinoa, että olette kuitenkin lähteneet tutkimuksiin, olette ajatelleet lapsenne parasta. Mutta ehkä ne jutut on tulleet nyt tiensä päähän?
Meillä pojan kanssa on ongelmia eskarissa, joten meidän kohdalla emme voi vaan lopettaa yhteistyötä. Mutta me aijomme silti sanoa tästä lähtien ei kiitos erilaisille kursseille ja psykologeille. Ainoa minkä tutkimusen enää haluamme on neurologin tutkimus. Sen jälkeen keskitymme auttamaan lasta parhaamme mukaan.
Tsemppiä ap
se 47
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pienemmästä ja suuremmasta sairaalasta. Pienessä "väkisin" diagnosointia, suuremmassa taas lapsi "normaali", eli lapsi on vaan persoonaltaan tuollainen.
Se täytyy kyllä sanoa, että kielihäiriö on merkittävä tekijä syrjäytymisessä, samoin kömpelöt lapset pärjäävät huonommin koulussa, joten en näe terapioita hyödyttöminä.
millaisia ongelmia lapsellanne siis on eskarissa? Meillä nimittäin nyt tarhan ope on alkanut väittää, että lapsemme ei pärjäisi tavallisessa eskarissa ja siksi hänen pitäisi mennä erityiseskariin toiselle puolelle kaupunkia. Kun kysyin, miksi ei lapseni pärjäisi, hän vain totesi, että se erityiseskari olisi parempi, kun siellä on pienempi ryhmäkoko. Ymmärrän tietysti että pienempi ryhmäkoko on parempi kelle tahansa, en vain saanut vastausta MIKSI ei pärjäisi tavallisessa eskarissa.
Olis kivaa, jos kertoisit vielä teidän ongelmista lisää. Voi olla, että meilläkin on ensisyksynä samanlaisia ongelmia. en vain tiedä mitä odottaa..
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minusta tuntuu myös että kun muutimme toiselle paikka kunnalle,niin lapsestani on ettimällä etitty ongelmaa,eli poika 4v ja puheen viivästyminen,muutta kun on kävellyt myös varpaillaan niin alettiin epäileen että jossakin muussakin vika,ei muka katso silmiin hoitajia päiväkodissa ja muutenkin outoa käytöstä,muka vihainen ..kyllä kai lapsilla voi olla pahoja päiviä,alkas todella kyllästyttään päiväkodin käytös että vaihdan kohta päiväkotia..tuntuu että muutostaasti härnätty meidän perhettä ..isompaa poikaa koulussa myös,laitettiin suljetulle kun tappeli koulussa,mutta pääsi poissa kun ei löytynyt mitään vikaa,nyt silti joutuu psylogin testeissä käymään,kyllä tässä alkaa voimat oleen melko lopussa ,on se kumma homma että ammatti taitoine nhoito väki vain pahentaa lasten vanhepien jaksamista arjessa
Me haettiin kyllä itse apua 4-v neuvolassa: tyttö on kyllä ulkopuolisille normaalin oloinen, mutta mielestäni hänen kehityksensä ei ollut silti ihan normaalia. Upposi omiin maailmoihinsa, puhe viivästynyttä ja 'virallista', leikki omaehtoista, siirtymätilanteet vaikeita jne.
Itse olen ollut kiitollinen kaikesta avusta mitä olemme saaneet, on ollut toiminta- ja puheterapiaa. Nytkin käy ryhmätoimintaterapiassa.
Oma kokemukseni tuttavapiiristä on, että monet ovat sokeita oman lapsen ongelmille. Kotona kaikki voi sujua ihan eri tavoin kuin esim. päiväkodissa tai koulussa.
Esim. meillä on sukulaispoika, kohta 5-vuotias, joka mielestäni tarvitsisi jonkinlaista tukea. Hänen vanhempansa eivät kyllä tätä itse huomaa, sen näkee. Poika on kotihoidossa, vaikka tarvitsisi jo jonkinlaista virikettä. Puhe on huonoa kuin myös sosiaaliset taidot muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minusta tuntuu myös että kun muutimme toiselle paikka kunnalle,niin lapsestani on ettimällä etitty ongelmaa,eli poika 4v ja puheen viivästyminen,muutta kun on kävellyt myös varpaillaan niin alettiin epäileen että jossakin muussakin vika,ei muka katso silmiin hoitajia päiväkodissa ja muutenkin outoa käytöstä,muka vihainen ..kyllä kai lapsilla voi olla pahoja päiviä,alkas todella kyllästyttään päiväkodin käytös että vaihdan kohta päiväkotia..tuntuu että muutostaasti härnätty meidän perhettä ..isompaa poikaa koulussa myös,laitettiin suljetulle kun tappeli koulussa,mutta pääsi poissa kun ei löytynyt mitään vikaa,nyt silti joutuu psylogin testeissä käymään,kyllä tässä alkaa voimat oleen melko lopussa ,on se kumma homma että ammatti taitoine nhoito väki vain pahentaa lasten vanhepien jaksamista arjessa
ketju, räväkkä avaus ;)
Tunnistan ja tunnustan tuon tunteen myös. Meillä takana 6,5 vuotta erilaisilla asiantuntijoilla ravaamista. Meidän polusta tuli sellainen että lapsella on kehitysvamma (alussa epäily oli autismista) eikä mikään terapia tai muu hyvässä tarkoituksessa tehty tutkimus voi häntä "parantaa". Kouluvaihtoehtoja on paikkakunnallamme vain yksi, joten siinäkin mielessä jälkikäteen ajatellen tuntuu ihan naurettavalta miten paljon lasta on tutkittu. Vuosittain viikko tai kaksi osastolla tutkimuksissa, viikottainen terapia, erityisryhmät, psykologin, neurologin, toimintaterapeutin seuranta + kaikki "fyysisiset" tutkimukset, verikokeet, kuvantamiset, perinnöllisyystutkimukset...
Kyllä tämä tosi paljon vie palkkapussista pois nämä ramppaamiset. Onhan toki vammaistuki joka osittain korvaa. Ja mitäpä sitä ei lapsen hyvinvoinnin eteen tekisikään, mutta läheskään kaikki palaveeraaminen ja hössöttäminen ei palvele lapsen etua. Enemmän perusteltua tietenkin jos lapsella on jokin sairaus / ongelma joka voidaan "parantaa"
ovat yleensä ihan turhaa. Kuten oikeastaan ne kaikki painepuvut ja tuntoterapiat ja lämpöhuiskinnat ja toimintaterapiat.
Kun kuitenkin erityislapsen kohtalo on se, että siihen upotetaan rahaa saavioittain kun se on lapsi ja nuori. Kun peruskoulu loppuu, on mahdollisuutena luovi tai kymppiluokka.
Ja sitten katsotaan taso, pystyykö asumaan eläkeläisenä elämänsä yksin, ryhmäkodissa vai laitoksessa.
Siinä on se tulevaisuus. Ei ikinä tuottavaa työtä,. vaikka kuinka kuntoutuetaan ja pidetään kalliissa painopuvussa ja kuljetetaan ratsastusterapioissa ja maistatetaan makuja ja erilaisia pintoja ja värejä ja keinutetaan.
On toki raskaita, mutta helpompi kestää kuin tutkimusvaiheen jutut. Ehkä se teilläkin helpottaa sitten kun saatte selville, mistä ongelmat johtuvat. Hoitoahan se helpottaa.
Kyllä niitä palavereja -hyvin turhautavia sellaisia- varmasti tulee sen jälkeenkin. Mä jakoin hienosti ja helposti kaikki hoitotahojen knassa olleet palaverit, mutta koulun kanssa oli välillä aivan kauheaa. Niin hirveää, että maha oli ruikulla ennen ja jälkeen ja joskus niistä tullessa ei pystynyt töihin vielä seuraavanakaan päivänä. Sin kaikenlaisia stressistä tulleita ihottumia ja muita vaivoja ja itkin iltaisin lapselta salaa.
Jten ymmärrän sua, vaikka näenkin, miksi tutkimukset ovat tärkeitä -jotta tiedettäisiin, mitä oikein hoidetaan. Jotta voisi hoitaa syytä eikä vain oiretta. Mut ehkä sun kannattaisi kertoa hoitaville lääkäreille, että toivoisit vähän vähemmän ongelmakeskeistä otetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkäri vastasi, että hän kysyy suostuuko terapeutit ja psykologi siihen.
Suostuivat ja uusi elämä alkoi meillä.
Lievä kehitysvamma meillä ja lapsi on nyt jo 11v.
Nyt lapsi on meille vain se Eeli ja saa puheterapiaa koulussaan.
ohjattua toimintaa? Moni erityislapsi on kotona ja pienissä kuvioissa ihan OK, mutta kun ryhmäkoko ja häiritsevät tekijät lisääntyvät, kärsii esim. oppiminen ja keskittyminen.
Puheen viivästymä on yksi oirekirjosta useissa neurologisissa häiriöissä (kuten varmasti tiedätkin), joten ihan hyvä, jos asiaa on selvitetty. Voit ainakin myöhemmin olla huojentunut, että asia tutkittiin ajoissa.
Ota puheeksi lääkärissä, miksi teidän täytyy juosta kaikki toimintaterapeutit, psykologit ym. jotka eivät liity puheen kehitykseen. Ja sano, ettei puheenviivästymä haittaa poikaa eikä teitäkään, että voisikos sitä katsoa hieman myöhemmin, että miten kehittyy.
Huomasin että lapsesi on vielä tosi pieni. Ei noin nuorelle anneta diagnoosia kun kehitys on vielä kesken.
Eri asia varmat kehitysvammat. Puheenkehitysongelma voi lievemmillään olla oppimisvaikeus tai sitten lapsella voi olla vamma tai häiriö johon liittyy puheenkehityksen ongelmia ja muutakin.
Mun kuopuksella lievä äidinkielen oppimisvaikeus ja pienenä lapsi oli kuin adhd, dysfasia lapsi.
Onneksi viisaat lääkärit ei antanut diagnoosia liian aikaisin.
Nyt lapsen ollessa 8v. ollaan varmoja ettei ole adhd lapsi.
Näin on aina sairaalassakin foniatrisella puolella. Psykologi tekee lapselle testejä ja mittaa lapsen kehitystasoa.
Psykologi on tosi tärkeä näissä asioissa. Myös esikoisen kehitysvamma äo testin teki psykologi.
Omani on kotona aavistuksen levoton, mutta ihana ja positiivinen lapsi. Päiväkodissa meneekin sitten sen verran penkin alle, että tappelee, raivoaa ja riehuu 90% ajasta. Koska ei saa tunteitaan kuriin, lepää ja ruokailee muista erillään. Ei näitä juttuja uskoisi omasta lapsestaan ikinä, vaan totta ovat. Kiva oli rampata ekat vuodet kuulemassa miten "lapsi leikki koko ajan nätisti mun seurassa eikä mitään ongelmaa ollut", kun aikuiset eivät osanneet tutkia oikeita asioita. Vasta kun lapsi alkoi lähestymään eskari-ikää, joku siellä päässä tajusi että ei hitto, eihän tuo muksu pärjää pienryhmässäkään...ja saimme lähetteen Lastenlinnaan. Sieltä tulikin sitten puolen vuoden jälkeen (sis. 2 tutkimusjaksoa) kolme diagnoosia + lähete psykiatriselle puolelle.
Koko ajan jotakin ja unohdan myös paljon asioita nykyään. Kaikki pyörii tämän erityislapsen ympärillä.
Vituttaa niin armottomasti, ettei omaa elämää ole. Nytkin olen niin väsynyt etten jaksa muuta kuin istua. En jaksa leikkiä lasten kanssa, en muutakaan.
Ja kaikki vaatii kelaa myöten meitä vanhempia koko ajan. Pitää mennä sinne ja tänne, noita samoja kuin teilläkin ap.
Tämä on tätä ja ei muuksi muutu. Äärimmäisen kiitollinen olen kaikista terapioista, ilman niitä ei tulisi mitään.
Mikään ei vain tunnu riittävän, vielä pitäisi meidän vanhempien venyä enemmän ja olla aktiivisempi myös kotona arjessa lapsen kanssa.
Enemmän haluaisin jaksaa tehdä lapsen kanssa, mutten jaksa.
Työssä jo menee mehut ja kotona sitten loput.
Muiden on helppo sanoa meille, viekää lapsi johonkin hoitoon viikonlopuksi joskus että saatte levätä.
Ei ole niin helppoa kuin luulisi. Lapsi on vaikea ja kuka äiti helposti antaa edes terveen lapsen vieraille hoitoon.
Yritetään vaan jaksaa, ehkä meille erityislasten vanhemmille on vielä valoa näkyvissä tunnelin päässä: ).
Ehkä mulla on kokemusta jotain muuta kautta kuin vanhempana? Sanotaanko, että olen tutkinut sekä tehnyt käytännön työtä, joka liippaa tätä aluetta. Olen aina ollut kerettiläinen, koska en oikein jaksa ymmärtää vouhotusta, jolla lapsista halutaan löytää ongelmia. No, mulle toki riittää sitten töitä tai ei enää riitä, koska kyllästyin siihen valheellisuuteen/hysteriaan ja siirryin terveiden lasten pariin töihin.
En väitä, ettei jotkut lapset tarvi tukea. Se ei silti poista sitä, että hanakkuutta ongelmien löytämiseen on liiaksikin. Ja kyllä, tiedän, että erkkaopetuspäätös on määräaikainen, paperilla. Käytäntö on toinen juttu.