Päätin tietoisesti hyväksyä mieheni viat...

Sinä voit kyllä päästä yli turhautumisistasi, jos oikeasti tahdot. Se ei käy hetkessä, vaan kestää vuosia. Sen ajan sinun täytyy vaan hyväksyä että tunnet kuten tunnet, mutta myös tietää, että vika ei ole miehessä eikä sinun tule yrittää häntä muuttaa. Kyllä ne asiat lopulta lopettavat ärsyttämästä jos ei sitä ärsytystä ruoki vatvomalla niitä ajatuksia.



Mä olen tuntenut tosi paljon vastaavantapaisia tunteita avioliittomme alussa, koska mentiin yhteen puolipakolla kun tulin raskaaksi. Mies ei ollut oikein millään tapaa sellainen millaisesta olin haaveillut. Mutta me päätimme että mennään naimisiin ja pannaan tämä homma toimimaan. Ehkä 4-5 ensimmäistä vuotta sain paljonkin sietää oman mieleni kiukuttelua ja mielen sanelemia tuomioita miehestä (ulkonäöstä, käytöksestä, temperamentistsa jne) mutta kun vain tarkkailin omia tuomioitani enkä uskonut niihin, niin niinhän sitä vuosien myötä sopeutui. Nyt 13 vuotta naimisissa oltuamme meillä on minusta poikkeuksellisen hyvä suhde, ja tämän suhteen paras suola on juuri täydellinen erilaisuutemme. Nykyisin molemmat sen nimittäin täysin hyväksymme ja arvostamme toistemme ominaisuuksia.

Sinä voit kyllä päästä yli turhautumisistasi, jos oikeasti tahdot. Se ei käy hetkessä, vaan kestää vuosia. Sen ajan sinun täytyy vaan hyväksyä että tunnet kuten tunnet, mutta myös tietää, että vika ei ole miehessä eikä sinun tule yrittää häntä muuttaa. Kyllä ne asiat lopulta lopettavat ärsyttämästä jos ei sitä ärsytystä ruoki vatvomalla niitä ajatuksia.

Mä olen tuntenut tosi paljon vastaavantapaisia tunteita avioliittomme alussa, koska mentiin yhteen puolipakolla kun tulin raskaaksi. Mies ei ollut oikein millään tapaa sellainen millaisesta olin haaveillut. Mutta me päätimme että mennään naimisiin ja pannaan tämä homma toimimaan. Ehkä 4-5 ensimmäistä vuotta sain paljonkin sietää oman mieleni kiukuttelua ja mielen sanelemia tuomioita miehestä (ulkonäöstä, käytöksestä, temperamentistsa jne) mutta kun vain tarkkailin omia tuomioitani enkä uskonut niihin, niin niinhän sitä vuosien myötä sopeutui. Nyt 13 vuotta naimisissa oltuamme meillä on minusta poikkeuksellisen hyvä suhde, ja tämän suhteen paras suola on juuri täydellinen erilaisuutemme. Nykyisin molemmat sen nimittäin täysin hyväksymme ja arvostamme toistemme ominaisuuksia.

Hyvä että teille kävi lopulta hyvin, mutta meidän tapauksessa ei ole mitään pakkoa lapsen yms. muodossa. Kuten sanoin, rakastan miestä hirveästi ja toivon, että minäkin voin vuosien jälkeen sanoa että meillä on poikkeuksellisen ihana suhde. Mutta kun ei voi tietää, voihan olla että vuosien päästä kadun etten eronnut. Toisaalta taas täydellistä kumppania tuskin tulee koskaan vastaan. Ihmissuhteet ovat vaikeita :(

Hän ei ole myöskään kovinkaan kunnianhimoinen eikä hän lue oikeastaan ikinä mitään. Itse taas olen visuaalinen ja mielikuvituksekas ihminen ja kehittelen aina vähän kaikkea tai suunnittelen tms.

Mies pyörittelee silmiään mutta selvästi hyväksyy minut juuri tällaisena tuuliviirinä ja voin puhua hänelle ihan mitä tahansa ideoitani eikä hän väheksy tai ilku.

En viitsi kiteytyä miehen vikoihin, ei hän koskaan tuo kukkasia tai ole kovinkaan kekseliäs rakkaudentunnustuksissa mutta mitä sitten? Hän saa minut nauramaan, viihdyn hänen seurassaan, mielenkulkumme on muissa asioissa samanlainen, hän tekee pyytämättäkin kaikenlaista, mitä muuta vielä voisin toivoa?

Joo kirjan käteen, mutta eihän se voi siitä jäädä kiinni, eihän ?

Olen punninnut asiaa vaikka kuinka paljon ja pitkään. Miehessä on joitain todella hyviä puolia. Hänen kanssaan tulisin varmasti saamaan tietyt hyvät asiat elämässä, mutta sitten toisaalta, häneltä puuttuu niitä asioita, joita olen aina pitänyt tärkeinä ja arvostanut.

Pitkälti samoja kuin mitä sinäkin sanoit. Meillä on aivan erilainen sivistyksen ja kiinnostuksen kohteiden taso. Hän on myös ns. hidas ja hölmö, ja joskus töppäilee asioissa, siten ettei aina oma kärsivällisyyteni riitä.



Olemme jo olleet eron partaalla. Nyt tilanne on hieman jäissä. En tiedä miten käy. Kun olemme viettäneet aikaa erikseen, koen myös itseni yksinäiseksi, ja tunnen selvästi miten hän no osa minua. Mutta toisaalta tuo tunne voi olla sitäkin, kun olemme vain niin kiintyneet toisiimme ja tottuneet olemaan yhdessä. Ei välttämättä siis sitä, että hän olisi juuri se oikea minulle. Todella ristiriitaista ja inhottavaa.



Joskus olen aivan varma, että meidän täytyy erota, sillä en voi häntä täysin omana itsenään hyväksyä, ja toisinaan taas päätän samoin kuin sinä, ja meillä on ihanaa kunnes taas turhaudun. Ajatus erosta on sekä kammottavan pelottava ja väärä, että helpottava ja "paremmasta" toivoa antava. Samaan aikaan risteilee ajatus suuresta virheestä ja katumukseta ja rohkeasta askeleesta eteenpäin..

Etsi tasoisesi!



He, he!! Oikeasti et saa pidettyä yhtään miestä vuotta kauempaa. Joten sama, millainen se tämän hetkinen mies on. Sinua ja kunnianhimoasi ei kestä kukaan.

Olen punninnut asiaa vaikka kuinka paljon ja pitkään. Miehessä on joitain todella hyviä puolia. Hänen kanssaan tulisin varmasti saamaan tietyt hyvät asiat elämässä, mutta sitten toisaalta, häneltä puuttuu niitä asioita, joita olen aina pitänyt tärkeinä ja arvostanut.

Pitkälti samoja kuin mitä sinäkin sanoit. Meillä on aivan erilainen sivistyksen ja kiinnostuksen kohteiden taso. Hän on myös ns. hidas ja hölmö, ja joskus töppäilee asioissa, siten ettei aina oma kärsivällisyyteni riitä.

Olemme jo olleet eron partaalla. Nyt tilanne on hieman jäissä. En tiedä miten käy. Kun olemme viettäneet aikaa erikseen, koen myös itseni yksinäiseksi, ja tunnen selvästi miten hän no osa minua. Mutta toisaalta tuo tunne voi olla sitäkin, kun olemme vain niin kiintyneet toisiimme ja tottuneet olemaan yhdessä. Ei välttämättä siis sitä, että hän olisi juuri se oikea minulle. Todella ristiriitaista ja inhottavaa.

Joskus olen aivan varma, että meidän täytyy erota, sillä en voi häntä täysin omana itsenään hyväksyä, ja toisinaan taas päätän samoin kuin sinä, ja meillä on ihanaa kunnes taas turhaudun. Ajatus erosta on sekä kammottavan pelottava ja väärä, että helpottava ja "paremmasta" toivoa antava. Samaan aikaan risteilee ajatus suuresta virheestä ja katumukseta ja rohkeasta askeleesta eteenpäin..

Meillä on tosiaan ihan sama tilanne! Mietin ihan täsmälleen samoja asioita kuin sinä! Eron partaalla ollaan käyty, ja nyt tilanne on jäissä niinkuin teilläkin; on hyviä päiviä kun olen aivan rakastunut, sitten on päiviä kun on vaikea muistaa miksi olemme yhdessä. Miehellä tällaisia mielialojen heittelyitä ei ole ollenkaan, hänen mielestään kaikki on hyvin aina.

oletetaan nyt että miehenne kiinnostuu lukemaan kirjoja oikein urakalla ja unohtaa kaiken muun ympärillään, kuten usein käy kirjojen parissa.



Sitten valitatte, kun mies ei hoida töitään ja askareitaan. Se häiritsee suuresti konjakkia siemailevaa miestänne, jonka keskittäytyminen herpaantui kesken kirjan luvun!



Mitä jos keskittyisitte siihen että jääkaapissa on aina pari olutta ja kirjahyllyssä sherryä edes puolipulloa jäljellä. Onko liikaa vaadittu?



T: 11cm mies

Ihan oikeasti ap, en usko, että löytäisit mistään tuon parempaa miestä. Jos rakastat, niin pidä nyt ihmeessä siitä kiinni! Kaikissa on vikansa. Ei mitään täydellistä olekaan. Minä itse sinnittelen rakkaudettomassa avioliitossa lasten takia, ja antaisin mitä vaan, että tunteeni miestäni kohtaan olisivat tuollaiset kuin sinulla ap!

jos on päättänyt hyväksyä jonkun vian ja silti se asia vaan ärsyttää, niin muutaman vuoden päästä on asiat todella huonosti... Siinä lapsi jos toinenkin sitten vaihtaa kotia vuoroviikoin tms. Toisaalta plussana on, että vanhemmat pystyvät hyvin eron jälkeen hoitamaan lastensa asiat, ei tarvii tapella kaikesta.

Niin ne kirjat olisi kuitenkin vääriä. Ihan hyvin olisi mahdollista, että se sitten vaan lukisi jotain sodan taktiikkaa tai taloustiedettä ja pitäisi naurettavina ap:n fiktion lukemista. Tai sitten se olisi joku kirjallisuuden harrastaja joka lukee ainoastaan alkuperäiskielellä jotakin marginaalijuttua, eikä olisi ollenkaan kiinnostunut siitä miksi ap lukee sellaisia roskakirjoja kuin lukee. Tai ainakin aina sanoisi, että joo mutta siis alkuperäiskielellä tuokin aukeaa niin paljon paremmin... Tai sitten se lukisi vain runoja, ja haluaisi puhua niistä koko ajan. Tai pelkästään Juoppohullun päiväkirjaa tai Kalle Päätaloa.

Ihan oikeasti ap, en usko, että löytäisit mistään tuon parempaa miestä. Jos rakastat, niin pidä nyt ihmeessä siitä kiinni! Kaikissa on vikansa. Ei mitään täydellistä olekaan. Minä itse sinnittelen rakkaudettomassa avioliitossa lasten takia, ja antaisin mitä vaan, että tunteeni miestäni kohtaan olisivat tuollaiset kuin sinulla ap!

Olen pahoillani että sinulla on noin ikävä tilanne :( Tällaista se juuri on, joillain menee huonommin kuin itsellä ja joillain menee paremmin. Minulla on tuttavia jotka vaikuttavat niin vastarakastuneilta vielä vuosien seurustelun jälkeen, että kadehdin heitä todella paljon. Sitä ei tietenkään voi tietää mikä on koko totuus, mutta aina kaipaa jotain mitä itsellä ei ole.

miksi helvetissä odotat löytäväsi kopion itsestäsi?



Älä ole tyhmä. Me ollaan kaikki erilaisia ja meillä on erilaisia mielenkiinnon kohteita. Minäkin olisi hiton onnellinen, jos puolisoni olisi kiinnostunut puutarhahoidosta ja voisimme keskutella siitä, mutta hänelle riittää nurtsin leikkaus ja satunnaisten oikkujeni toteuttaminen ja äitienpäivänä vie minut puutarhakauppaan ja sanoo: osta mitä haluat. . Hän ei ole todellakaan mitenkään puutarhasivistynyt, mutta muut asiat hoituu. 15 vuotta on oltu yhdessä.



Mene lukupiiriin, etsi samanhenkistä harrastusseuraa. Sulla saa olla elämää parisuhteen ulkopuolellakin. Lakkaa haihattelemasta itsekkäästi vaaleanpunaisia pilviä. Tuu maan päälle.



Mietipä itseäsi: mistä sellaisesta puolisosi on kiinnostunut, mikä ei kiinnosta sinua pätkääkään? Minua ei kiinnosta sekuntiakaan autot.

niin kyllähän se aika ikävältä kuulostaa. Ymmärrän hyvin ap:n ajatukset. Eihän kyse ole siitä, että naisen vaatimukset miestä kohtaan olisi kohtuuttoman suuret, vaan hän yksinkertaisesti etsiin samanhenkistä ja arvomaailmaltaan samankaltaista ihmistä.

miten ajassamme liikkuu niin tällaista "suhde loppui, kun kasvoimme erillemme" -ajattelua, ja toisaalta taas "yhressä vaikka syrän märkänis" -ajattelua. Asiat ovat helpompia silloin, kun ei ole lapsia, mutta jos aina vain eroaa ja löytää uuden, ei tutustu itseensä vaan kiertää samaa kehää. Parisuhde vaatii kompromisseja, sille ei voi mitään, ja tuo lukeminen/lukemattomuus lienee niistä pienimpiä. Meillä on muuten aika samanlaista sen asian suhteen. Oleellista on ihan itse huolehtia omasta henkisestä kehityksestään, siis uppoudu täpöllä ihaniin kirjoihin ym. Miehesi voi uppoutua mihin haluaa. Kunhan vain jotain yhteistäkin löytyy. Olen perinteisesti ajatellut, että ainakin kun on lapsia, sitten vain sitoudutaan yhteiselämään loppuiäksi ja piste. Erota voi, jos toinen ryhtyy väkivaltaiseksi tms. Toisaalta suhteita ja eroja seuranneena en voi kokea hyväksi sitäkään, että oma henkinen kasvu ja ihan luonnollinen muuttuminen pitäisi kieltää ja padota sisälleen vain siksi, ettei eroa tulisi. Oma lapsuudenkotini oli päällisin puolin tavallinen, mutta vanhemmillani oli tosi pahoja ongelmia. Koko nuoruusiän toivoin heidän eroavan. Eli ei ne lapsetkaan aina nauti "ehjästä kodista", jos vanhemmilla on jatkuvasti naama norsunperällä. En saanut hääviä parisuhdemallia.

Kylläpä on unelmat ap:lla.



Minä olen kirjailija ja minun mies ei lue kirjoja. Minä luen joka päivä.



Mutta meillä on monta muuta asiaa jotka yhdistää. Ja mainittakoon, että miehelläni on erittäin hyvä mielikuvitus, on viisas ja sivistynyt. Ja molemmat ollaan akateemisesti koulutettuja.