Pikkulapsi-aikana eronneet. Vertaistukea tarvitaan :(

joka ei sovellu isäksi ollenkaan? Etkö huomannut heti ekan jälkeen, että tämä ei tule toimimaan vaan piti tehdä se toinenkin siihen syssyyn?

joka ei sovellu isäksi ollenkaan? Etkö huomannut heti ekan jälkeen, että tämä ei tule toimimaan vaan piti tehdä se toinenkin siihen syssyyn?

Kiitos tästä. Ihmetelläänkö typeryyttäni sitten myöhemmin vaikka jossain toisessa ketjussa..

Nyt ei jaksais.

ap

ota mieluummin itku, silloin sentään nukahtaa jossain vaiheessa...



Kyllä sinä jaksat ja pystyt, vaatii toki jaksamista paljon, mutta ei sulla nyt ole muuhun vaihtoehtojakaan.

joka ei sovellu isäksi ollenkaan? Etkö huomannut heti ekan jälkeen, että tämä ei tule toimimaan vaan piti tehdä se toinenkin siihen syssyyn?

Entä, jos kysyisit neuvolasta, onko jotain vertaistukiryhmää tms? Tai voisithan sellaisen itsekin perustaa.

erottiin mieheni kanssa yhteisen päätöksen jälkeen, kun lapsi oli reilun vuoden ikänen. Olin itte jo varautunut asiaan ja miettinyt sitä joten varsinaista "shokkia" ei päässyt tulemaan.



Ensimmäiset kuukaudet oli vaikeita kun mietin, että tehdäänkö nyt oikein kun tyttö ei näe isäänsä yhtä paljon kuin mua. Isä kuitenkin tapaa lasta viikottain, joten sekin huoli kaikkosi ajan kanssa. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, niin aika on paras asia erossa. Oli mukana sitten lapsia tai ei. Kyllä yksin oppii lasten kanssa elämään, vaikka todellakaan ei siltä tunnu heti eron jälkeen. Anna itsellesi aikaa välillä olla surullinen, ei ihmisen tarvitse olla aina superhuman lastensakkaan nähden!



Päivä kerraan lapsesta ja omasta rauhasta nauttien menevät päivät nykyään, ilman riitoja. Ex-mieheni kanssa tullaan toimeen suht hyvin nykyään, erosta noin vuosi aikaa.

Vähän eri tilanne itselläni, joten en tiedä onko vastauksestani mitään iloa. Mieheni on reissutyössä, lähtee sunnuntaisin iltapäivällä ja tulee perjantaisin illalla takaisin kotiin. Eli suurimman osan ajasta olen kahden pienen lapsen kanssa.



Tärkeimpinä juttuina jaksamisen kannalta olen pitänyt sitä, että rutiinit ovat selkeät. Tietyt asiat tehdään tietyllä tavalla. Silloin asiat tapahtuu ja jaksaa suorittaa ne silloinkin, kun ei muuten oikein jaksaisi.



Toinen juttu on koittaa ottaa ilo irti pienistä asioista. Siis ihan niin pienistä, että voi esimerkiksi kerrankin tehdä juuri sitä ruokaa mistä itse pitää (ja niitä ruokia mitä se mies inhosi). Iltaisin kannattaa tehdä jotain itselle mukavaa. Lukea, piirtää, neuloa, askarrella, jumpata... Mikä nyt vain itsestä tuntuu mukavalta. Ja nukkumaan mennä ajoissa. Nauttia siitä, että saa koko sängyn iselleen ja voi nukkua vaikka poikittain jos haluaa. Iltaisin ei kannata valvoa, koska väsyneenä asiat tuntuvat vain entistä pahemmilta.



Jos tuntuu ettei jaksa, kannattaa ottaa selvää onko kunnassa esim. perhetyöntekijää, joka voisi käydä olemassa pari tuntia lasten kanssa, jotta saa itse vähän hengähtää/hoitaa asioita tai mikä nyt tuntuu tarpeelliselta.

Miten joku voi tehdä kaksi lasta jonkun kanssa joka ei sovellu isäksi ollenkaan? Etkö huomannut heti ekan jälkeen, että tämä ei tule toimimaan vaan piti tehdä se toinenkin siihen syssyyn?

Hyvä. Hienoa. Takerruit ap:n kannalta juuri siihen tärkeimpään asiaan. *facepalm*

Elämä on.

Ap, mietit liikaa. Kyllä se siitä lähtee sujumaan. Pakkohan sen on. Hyvin sä pärjäät.

se on pidemmän päälle helpompi jaksaa yksin kuin huonon miehen kanssa. Ei mene energia siihen tappeluu, vihan ja katkeruuden potemiseen vaan voit keskittää energian lapsiisi.



Voisitko mennä pariksi päiväksi esim. vanhemmillesi? Koita sopia alkuviikoiksi tapaamisia ystävien kanssa ja järjestää tekemistä (kerhoissa käynti tms.), jotta saat muuta ajateltavaa.



Ala rakentaa elämääsi sinua ja lapsiasi varten, ei ole enää mitään riippakiveä siinä hankaloittamassa. Ja kait isä hoitaa kuitenkin jatkossa lapsia? Että pääset käymään ominesi jossain esim. harrastuksessa? Jos ei, kysy kaupungilta jotain apua.

Vähän eri tilanne itselläni, joten en tiedä onko vastauksestani mitään iloa. Mieheni on reissutyössä, lähtee sunnuntaisin iltapäivällä ja tulee perjantaisin illalla takaisin kotiin. Eli suurimman osan ajasta olen kahden pienen lapsen kanssa.

Tärkeimpinä juttuina jaksamisen kannalta olen pitänyt sitä, että rutiinit ovat selkeät. Tietyt asiat tehdään tietyllä tavalla. Silloin asiat tapahtuu ja jaksaa suorittaa ne silloinkin, kun ei muuten oikein jaksaisi.

Toinen juttu on koittaa ottaa ilo irti pienistä asioista. Siis ihan niin pienistä, että voi esimerkiksi kerrankin tehdä juuri sitä ruokaa mistä itse pitää (ja niitä ruokia mitä se mies inhosi). Iltaisin kannattaa tehdä jotain itselle mukavaa. Lukea, piirtää, neuloa, askarrella, jumpata... Mikä nyt vain itsestä tuntuu mukavalta. Ja nukkumaan mennä ajoissa. Nauttia siitä, että saa koko sängyn iselleen ja voi nukkua vaikka poikittain jos haluaa. Iltaisin ei kannata valvoa, koska väsyneenä asiat tuntuvat vain entistä pahemmilta.

Jos tuntuu ettei jaksa, kannattaa ottaa selvää onko kunnassa esim. perhetyöntekijää, joka voisi käydä olemassa pari tuntia lasten kanssa, jotta saa itse vähän hengähtää/hoitaa asioita tai mikä nyt tuntuu tarpeelliselta.

Tosin hyvin tiivistit kaiken mitä ajattelin itsekkin kirjottaa :)

oikeastaan enää mitään. Olin lopen uupunut, suoritinliikaa, pakenin surua jatkuvaan touhuamiseen. Siivosin, ulkoilutin lapsia täsmällisesti, olin oikein täydellinen! Olin surullinen, yksinäinen, vaikka kavereita olikin paljon ja omat vanhempani apuna. Lisäksi mies oli niin katkera erosta, että piinasi ja häiriköi, kieltäytyi tapaamasta lapsia enää.





Iltaisin oli kaikkein yksinäisintä silloin, kun lapset vihdoin nukkuivat. Ei ollut ketään jonka kanssa katsoa edes telkkaria tai puhua. Tuo yksinäisyys helpotti vasta vuosien kuluessa.



Neuvon sen verran, että tee itsellesi toiveiden kirje ajankohtaan vaikka puolen vuoden tai vuoden päästä. Kuvittele miten asiat ovat silloin, kirjoita konkreettisia asioita mitä olet tehnyt tai saavuttanut silloin. Piilota kirje ja unohda se. Huomaat myöhemmin, että olet tehnyt sen kaiken ja selvinnyt hengissä.



Hae myös apua kotiin, ihan todella. Puhu neuvolassa, että haluat ottaa vastaan hoitoapua vaikka heidän kauttaan. Tee se ajoissa, älä sitten kun olet liian lopussa.



Erosin kun lapset olivat 4, 2 ja kolmas oli juuri syntymässä.

oikeastaan yhdessä päätimme erota jo jokunen viikko aiemmin, mutta halusimme viettää lapsemme 1-vuotis syntymäpäivät vielä yhdessä saman katon alla. (tässä kohtaa varmaan kävi jo selväksi, että erosimme sopuisasti).



Mun täytyy ihan suoraan sanoa, etten muista ekasta puolesta vuodesta eron jälkeen oikeastaan mitään. Kävin töissä, hommasin meille kivan kodin ja remppasin sen... Jotenkin sitä vain selvisi. Tärkeimmän kai muistan, eli sen, kun lapsemme otti ensiaskeleet uudessa kodissamme :)



Minun vinkkini on, että keskityt lapsiisi. He ovat joutuneet nyt kuuntelemaan riitelyänne (en sano siis suinkaan sitä, että heille mitään traumoja jäisi...). Nyt keskityt lapsiin ja rakennat heille rauhallisen ja turvallisen arjen.



Nimenomaan ne yksinäiset illat ovat se, jonka avulla jaksaa. Mulle ne ainakin olivat se henkireikä. Kun olin saanut lapseni nukkumaan istuin yksin pimeässä ja join teetä. Siinä saa hyvin ajatuksiaan kasaan, kun on se yksinäinen iltahetki. Jotenkin niiden hetkien aikana mulle ainakin hahmottui se, että elämä on hyvin ja kaikki järjestyy vielä.



Ja sille joka viisastelit miesvalinnasta. Minä "valitsin" mahtavan isän lapselleni... Myöhemmin tajusin, ettei tuo ollut ollenkaan aviomiesainesta. Erinomainen isä on lapselleen kyllä. Oliko tämä sitten lapsen kannalta parempi suoritus? Mielestäni ei... Silti en kadu hetkeäkään tehtyjä asioita.

Meillä kaikilla ei ole kristallipalloa, josta näkee tulevaisuuden. Ihmiset nyt vaan tekevät virheitä. Ap ei huomannut omaa "virhettään" ollenkaan liian myöhään.



Ap:lle tsemppiä! Kyllä sä siitä selviät!

Outoa on että mua ei edes oikeastaan itketä,en tiedä onko hyvä vai huono..



Mies kyllä varmasti ottaa aika ajoin lapsia. Todellisuudessa on uhannut että vie lapset ja haluaa jo nyt oikeuteen?! Sinälläänkin hassua koska ei osaa noille laittaa edes iltapalaa..



Tyhjä olo.

ap

ja olet huojentunut siitä, että kukaan ei ole kanssasi riitelemässä. Teillä on hyvä olla siellä keskenänne, sinulla ja lapsilla. Sinä osaat hoitaa lapsiasi ja pärjäät siellä. Älä mieti tulevaa, äläkä varsinkaan murehdi sitä. Elä tässä hetkessä ja nauti ihanista lapsistasi ja rauhasta kotona. Teet homman kerrallaan ja kun lapset nukkuvat, nauti hiljaisuudesta ja mene ajoissa nukkumaan.



Sinä selviät kyllä! Huomenna alat kyselemään pääsevätkö isovanhemmat/joku muu hoitamaan lapsia vaikka jonain päivänä lähiaikoina jne. Sitten pidät mielessäsi, että sinulla on vapaailta/päivä tms. silloin ja silloin ja nautit ajatuksesta sillon, kun väsyttää. Pidä huolta, että saat itse nukuttua riittävästi.



Ota selvää, saako neuvolan kautta vaikka kotihoitoapua, esim. palveluseteleitä tai vastaavaa. Selvitä muukin mahdollinen apu, johon olet oikeutettu, neuvolasta, ja ota kaikki apu vastaan.



Tsemppiä ap! Hyvin teillä menee!

voi kuinka murheellista.. Hakekaa hyvät kanssaihmiset ammattiapua parisuhteeseenne ennenkuin eroatte. Esim teidän olisi tullut hakea apua siihen,että olisitte osanneet keskustella ja riidellä rakentavasti. Ne on sellaisia taitoja joita todellakin voi oppia ihan ohjatun harjoittelunkin kautta.

Loppuraskaus ja lapsen ensimmäinen puolivuotta oltiin kuitenkin tiiviisti vielä yhdessä ja lopullinen fyysinen eroaminen tapahtui siis lapsen ollessa puolivuotias.



Neuvoksi annan, että älä odota mitään mieheltä. Päätä pärjääväsi yksin lastesi kanssa. Jos odotat apua jota et saa, se väsyttää sinua entisestään.



Muista puhua tunteistasi jonkun luottoihmisen kanssa. Älä jätä ajatuksia muhimaan omassa päässäsi. SIellä ne usein saavat isommat mittasuhteet mitä ansaitsevatkaan.



Tee päivääsi rutiinit ja hommaa jokin uusi harrastus missä voit käydä lasten kanssa.



Sinä pärjäät ihan varmasti. Ja riidaton elinympäristö itsessään antaa jo niin paljon enemmän voimaa jaksaa henkisesti, että pian jo huomaat miten ihanaa on olla ilman sitä parisuhdetta mikä toi kaiken pahan mielen.



Aluksi on rankkaa ja tunteet heittelee laidasta laitaan, mutta yritä oppia niistä ja kasvaa niiden kautta vahvemmaksi ihmiseksi. Älä jää tuleen makaamaan tai surkuttelemaan, se ei vie mihinkään vaan syö sinua sisältä päin.



Aika on se mikä korjaa, vaikka tiedän, että tuo lause on vihoviimeinen minkä haluat tällä hetkellä kuulla.

joskus on vaan pakko erota, vaikka kuinka rakastaisi.

Hukutin itseni kotitöihin ja lastenhoitoon.

Tein itselleni listoja asioista jotka teen päivän aikana ja palkitsin itseni joka päivä siitä että sain aikaan edes jotakin, vaikkei aina välttämättä kaikke mitä listassa luki.

Ei ollut muutenkaan aikaa murehtia, paitsi lasten mentyä nukkumaan ja silloin shoppailin netissä tai siivoilin.



Lapsia kolme, ei tukiverkkoa, eikä lasten isä osallistu mihinkään.

Halusin selvitä ja tässä sitä ollaan vieläkin

Outoa on että mua ei edes oikeastaan itketä,en tiedä onko hyvä vai huono..

Mies kyllä varmasti ottaa aika ajoin lapsia. Todellisuudessa on uhannut että vie lapset ja haluaa jo nyt oikeuteen?! Sinälläänkin hassua koska ei osaa noille laittaa edes iltapalaa..

Tyhjä olo.

ap

se on yksi kriisin vaiheista. Luonto on sillä tavalla "viisas", että antaa sinulle nyt mahdollisuuden toimia ja olla tehokas. Saat järjestettyä käytännön asiat, paperityöt, elämän uuteen malliin. Suru iskee luultavasti myöhemmin ja saatat lamaantua.

paljonko sen eteen on taisteltu?! Itse en tiedä yhtään kevyin perustein eronnutta pariskuntaa.



Ap, lähetän täältä sinulle kovasti voimia. Kaikki muuttuu paremmaksi, muista tämä. Päivä päivältä ja lopulta tulee hetki, jolloin kaikki rullaa ja olet onnellinen uudessa elämässäsi. Sitä odotellessa kannattaa tosiaan pitää rutiineista kiinni, yrittää olla mahdollisimman sosiaalinen eli nähdä ystäviä tai käydä paikoissa, joissa tapaa ihmisiä. Muista myös olla itsellesi armollinen; sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea, älä ylisuorita kodin hoitoa ym. Ja vielä kertauksena se tärkein: kaikki muuttuu paremmaksi ajan kanssa. Sinä pärjäät kyllä!



t. Vuosi sitten eronnut kahden lapsen äiti