Nyt en oikeasti tiedä, mitä tehdä. Valitako mies vai sairas lapsi? Rakenneultrassa paljastui

Puhuin tästä miehelleni. Hän ei millään tavalla ymmärtänyt ap:n miestä. Minun mieheni mielestä tällaisessa tapauksessa eroaminen on todella törkeää vastuun pakoilua. Tässä tilanteessa vaimo tarvitsisi tukea, ja miehen pitäisi pitää perhe kasassa, niin myötä- kuin vastamäessäkin. Mitä virkaa on avioliitolla, jos vastamäessä ei voi tukea vaan pitää olla vain ja ainoastaan itsekäs omanedun tavoittelija? Muistaako mies mitä on tullut luvanneeksi?

Meillä esikoinen on kehitysvammainen, ja hänellä on parantumaton sairaus. Hän on kuitenkin iloinen, rakastaa elämäänsä, itseään, läheisiään ja kaikkea mikä hänelle on tärkeää. Hän on valtavan positiivinen lapsi, ja suhtautuu elämään avoimesti ja suurella riemulla. Hän ei murehdi turhia. Hän on valtavan kiitollinen elämästään, eikä varmasti antaisi sitä pois. Kenellä on oikeus sanoa että hänen elämänsä on vain "elämää", ja sitä ei saisi olla?

Tiedän monta tervettä normaalia ihmistä jotka ovat päätyneet itsemurhaan, koska heidän elämänsä ei ole ollut elämisen arvoista heidän itsensä mielestä, mutta meidän esikoisen mielestä elämä on ihanaa ja kaiken arvoista.

Kuka voi/pystyy sanomaan, kenen elämä on elämisen arvoista ja kenen ei? Kuka voi toisen puolesta tehdä sen päätöksen?

Kuka meistä on täysin terve? Jokainen meistä saisi jonkin diagnoosin, jos tarpeeksi tutkittaisiin. Mihin vedetään raja?

onko se vammainen jotenkin huonompi onko se vähemmän ihminen onko se kiviriippa onko se vain yhteiskunnan menoerä onko se perheeleen pettymys ja häpeä tällaista tulee mieleen kun tätä ketjua lukee.

Meneekö minultakin ihmisarvo, jos jään auton alle ja vammaudun pyörätuoliin? Olenko sen jälkeen vähemmän ihminen, häpeä ja kiviriippa?

Mitä lyödään vetoa, että ainakin sinusta itse tuntuu siltä. Mitä jos joudut onnettomuuteen ja neliraajahalvaannut? Olisitko täysin toimintakykyinen ja onnellinen vai olisitko mieluummin kuollut onnettomuudessa?

Kysymys olikin että onko enää ihmisarvoa, jos halvaantuu. Ilmeisesti ei.

Ja ap:lle; te eroatte joka tapauksessa, koska mies on sinut jo nyt hylännyt. Jos teet abortin, et pysty antamaan sitä miehellesi anteeksi.

Voit valita, menetätkö vain miehen, vai menetätkö sekä miehen että lapsen?!

Kaikkia ei ole tarkoitettukaan syntyväksi, luonto hoitaa asian niin että "epäkelvot" abortoituvat spontaanisti jo keskenmenoina, hyvinkin varhaisilla viikoilla.



Minä ymmärrän miestäsi täysin. Hänellä on selvästi ollut merkittävä huoli tulevaisuudessa että mahdollinen lapsenne on terve eikä vammainen, muuten ette olisi etukäteen moista sopimusta tehneet ja huolehtineet kaikista mahdollisista tutkimuksista.

Lisäksi hän on varmasti huolissaan myös sinusta ja terveydestäsi, lisäksi teidän molempien jaksamisesta ja selviytymisestä - vammaisten lasten vanhemmilla on huomattavasti suurempi eroprosentti kuin terveiden.



Miehesi ei varmastikaan iloitse tapahtuneesta. On ikävää tuuria että juuri teidän kohdallenne sattui näin ettei tuleva lapsi olekaan terve.



Vaikuttaa isän ja äidin elämään ihan oleellisesti lapsen vammaisuus, siitä ei saa edes vapaapäivää ikinä, vaan vamma on aina olemassa.

Työskentelen itse kehitysvammaisten yläasteikäisten lasten parissa.



Teillä selvästi onnistuu raskaaksi tuleminen, kun kerta onnistui jo. Ette tarvitse kalliita, uuvuttavia, aikaavieviä lapsettomuushoitoja joissa raskaus on suurinpiirtein ihme.

Suosittelen että valitset miehen, ja teette abortin ja yritätte uudestaan vauvaa - ja pidän peukut pystyssä että seuraavalla kerralla saisitte terveen.

tulin lähes heti raskaaksi kun aloimme yrittää ja odotusaikana selvisi lapsi on hyvin vaikeasti vammainen lisäksi useampi lääkäri sanoi välttämättä raskaus ei tule jatkumaan.

Mieheni on tehnyt yhteystyötä yrityksen kanssa, jossa on paljon vammaisia lapsia ja on nähnyt sitä puolta mitä sitten kun vammainen lapsi on iso ja vahva. Pelottavaa suorastaan.

Voit katsoa vammaisille tehtyjen hoivakotien työpaikkailmoituksia, niitä riittää.



Me oltiin myös sovittu, abortti tehdään ja kun vielä juttelin serkkuni kanssa, joka on myös lääkäri, abortti tehtiin.



Mutta sitten tuli ongelmat, kesti 5 vuotta ennen kuin tulin seuraavan kerran raskaaksi ja sillä välissä meni pieni omaisuus lääkkeisiin ja hoitoihin. Arvaa tuliko monta kertaa mieleen mitä jos ?



Nyt tunnen äidin, jolla on lapsi, joka ei ole vaikeasti vammainen, mutta ei esim ikinä tule puhumaan, kunnolla kävelemään. Mies lähti 2 ekan vuoden jälkeen kävelemään, elämä on oikeesti todella haasteellista. Jatkuvasti menee paljon aikaa että löytää toimintaterapeutin, jolle saa ajan, lapsen kuskaamista ja hakemista. Omaa elämää ei ole yhtään.



Luin kerran äidistä, jolla on 2 vaikeasti vammaista lasta ja hän sanoi jos olisi tiennyt mikä kaikilla heillä kolmella on elämisen taso, olisi tehnyt abortit.



aina on näitä jotka sanovat elämä on arvokas, mutta ovatko he valmiita antamaan oman elämänsä samalla ?



Jos teillä on sopimus ja sinä sitä nyt rikot, on hyvin suuri tod näk että miehesi lähtee pois liitosta. Jaksatko mieletöntä taakkaa yksin. Vammaisen lapsen äiti ei ole suurinta hottia markkinoilla, jos uutta parisuhdetta joskus haluat.

onko se vammainen jotenkin huonompi onko se vähemmän ihminen onko se kiviriippa onko se vain yhteiskunnan menoerä onko se perheeleen pettymys ja häpeä tällaista tulee mieleen kun tätä ketjua lukee.

Meneekö minultakin ihmisarvo, jos jään auton alle ja vammaudun pyörätuoliin? Olenko sen jälkeen vähemmän ihminen, häpeä ja kiviriippa?

Mitä lyödään vetoa, että ainakin sinusta itse tuntuu siltä. Mitä jos joudut onnettomuuteen ja neliraajahalvaannut? Olisitko täysin toimintakykyinen ja onnellinen vai olisitko mieluummin kuollut onnettomuudessa?

Kysymys olikin että onko enää ihmisarvoa, jos halvaantuu. Ilmeisesti ei.

Mutta jos pankkitilillä olisi reilusti säästöjä ja osakkeiden myötä osinkotuloja, niin jotain arvoa sinullakin olisi.

ei ole automaattisesti seuloa pois ns. epänormaalit vaan tarkastella, onko lapsella kaikki hyvin, jotta synnytyksessä osataan varautua. Vai pitäisikö synnytyksenkin mennä vain omalla painollaan ja kuolkoon, jos on kuollakseen? Erilaiset poikkeamat tietävät usein lisäleikkauksia, joihin on varauduttava monesti välittömästi syntymän jälkeen.Näin esim. ystäväni vauvalla. Monesti ultrat kertovat myös sen, kasvaako lapsi tasaisesti, ja tähänkin osataan varautua esim. sektiolla.



Minusta olisi kamalaa kuulla, että lapseni olisi voitu pelastaa, jos olisin vaivautunut käymään ultrassa, mutta kun en käynyt, ei kukaan tiennyt, että hänet pitäisi saattaa maailmaan sektiolla.



Jos pidät ultria kamalana keksintönä, niin synnytä sinä lapsesi saunassa ja kiellä kaikenlainen hoito. Me muut toimimme toisin.



Niin, vielä yksi asia. Ultrassa todetut poikkeamat auttavat vanhempia sopeutumaan erilaisen lapsen vanhemmuuteen. Se kasvuprosessi saattaa olla hyvä tehdä jo ennen lapsen syntymää.

ap ei sanonut että lapsi on vammainen vaan että lapsella on todettu rakenteellinen poikkeavuus ja luultavasti (?) sydänvika. Mikä se rakenteellinen poikkeavuus on, sitä emme tiedä, emmekä sitä, miten se vaikuttaa lapsen ja vanhemman elämään

Mitä virkaa on avioliitolla, jos vastamäessä ei voi tukea vaan pitää olla vain ja ainoastaan itsekäs omanedun tavoittelija? Muistaako mies mitä on tullut luvanneeksi?

Tää on niin tätä :( Voisin kysyä vastakysymyksinä että mitä virkaa on sopimuksilla jos niillä pyyhitään peetä? Muistaako nainen mitä on tullut luvanneeksi?

Mies nyt vain kokee tässätilanteessa itsensä yksinkertaisesti petetyksi, ei siinä senkummempaa dramatiikkaa, vastuun pakoilua tai oman edun tavoittelua ole. Piste.

Ymmärrän tunteesi, ettet halua luopua lapsestasi. Mutta ymmärrän kyllä miestä. Olitte sopineet asiasta, mies tehnyt selväksi asian jos noin käy.



Mutta sinähän sen päätät, pystytkö huolehtimaan sairaasta lapsesta yksin?

ihan ottamatta kantaa siihen pitääkö lapsi vai ei, voisin tuohon parisuhteeseen sen verran kommentoida että jos ovat koko aikuisikänsä olleet yhdessä, miehelle ei paljoa jää käteen jos lähtee lätkimään vaimonsa luota sen takia että tämä pitää lapsen.

Mitä elämää se sitten on, kököttää poikamieskämpässä kun tietää että vaimo odottaa heidän yhteistä lastaan tai kun lapsi on syntynyt ja hänestä on tullut tahtomattaan isä. Ehkä siinä aukeaa uusi huima mahdollisuus villiin ja vapaaseen nuoruuteen mutta JOS tämä liitto on vahva, en usko että mies voi noin kylmästi jättää kaiken taakseen. Tai jos voi niin olisi voinut tehdä sen pienemmälläkin syyllä jossain vaiheessa.

Kriisin paikkahan tämä on molemmille ja siinä viaton, millekään mitään mahtaamaton lapsi/sikiö odottaa kuolemantuomiotaan tai päätöstä siitä että elämä jatkuu - mutta millaista se sitten tulee olemaan.

Tieten tahtoen en itse vakavasti sairasta lasta tähän maailmaan saattaisi mutta esim. sydänvika on asia joka on hyvin pitkälle korjattavissa ja jonka kanssa pystyy elämään melko normaalia elämää. Tosi on että moni terve ihminen jolla ei ole oikeasti sen kummempia ongelmia kuin se että elämä ei maistu, päättää päivänsä koska ei koe elämäänsä merkitykselliseksi. Vastaavasti taas moni sellainen jolla on merkittäviä rajotteita, saattaa kokea sen hyvin mielekkääksi ja tärkeäksi ja iloita siitä hyvästä mitä on saanut eikä surra sitä mitä ei ole saanut.

Sydänvika vaikuttaa kaikkeen. Erittäin todennäköisesti lapsi tulee kuolemaan paljon ennen aikaansa.

Kun lapset jotka on syntyneet terveinä voivat sairastua, niin mitä sitten sellaiset jotka ovat jo syntyessä sairaita? Miksi pitää inhota lasta niin paljon että synnyttää hänet kipeänä tähän maailmaan? Eikö täällä ole jo terveilläkin tarpeeksi vaikeata?

Tunnen parikin, keillä on todettu jo odotusvaiheessa erittäin vakava sydänvika. Toisella oli suuri reikä sydämessä, eikä lääkärit uskoneet hänen kauan elävän. Kävi pienenä suuressa leikkauksessa ja on jo reippaasti päälle 30v. Toisella todettiin, ettei varmasti elä kohdun ulkopuolella, vanhemmat eivät antaneet abortoida. Tälläkin hetkellä lapsi elää, tosin hänellä on sydämentahdistin ja on melkein 40v.

Sydänvian VOI korjata, eikä siihen kuole.

Kaikkia ei ole tarkoitettukaan syntyväksi, luonto hoitaa asian niin että "epäkelvot" abortoituvat spontaanisti jo keskenmenoina, hyvinkin varhaisilla viikoilla. Minä ymmärrän miestäsi täysin. Hänellä on selvästi ollut merkittävä huoli tulevaisuudessa että mahdollinen lapsenne on terve eikä vammainen, muuten ette olisi etukäteen moista sopimusta tehneet ja huolehtineet kaikista mahdollisista tutkimuksista. Lisäksi hän on varmasti huolissaan myös sinusta ja terveydestäsi, lisäksi teidän molempien jaksamisesta ja selviytymisestä - vammaisten lasten vanhemmilla on huomattavasti suurempi eroprosentti kuin terveiden. Miehesi ei varmastikaan iloitse tapahtuneesta. On ikävää tuuria että juuri teidän kohdallenne sattui näin ettei tuleva lapsi olekaan terve. Vaikuttaa isän ja äidin elämään ihan oleellisesti lapsen vammaisuus, siitä ei saa edes vapaapäivää ikinä, vaan vamma on aina olemassa. Työskentelen itse kehitysvammaisten yläasteikäisten lasten parissa. Teillä selvästi onnistuu raskaaksi tuleminen, kun kerta onnistui jo. Ette tarvitse kalliita, uuvuttavia, aikaavieviä lapsettomuushoitoja joissa raskaus on suurinpiirtein ihme. Suosittelen että valitset miehen, ja teette abortin ja yritätte uudestaan vauvaa - ja pidän peukut pystyssä että seuraavalla kerralla saisitte terveen.

puhuu. Karua tekstiä. Minun lapseni saattaa olla sinun "hoivattavanasi" päivänsä... Pistää miettimään. Koet että hän on "taakka". Oletko nyt ihan varma tästä? Oletko oikealla alalla varmasti?

Lapset tulee vanhempiensa elämään tosiaan koko loppuelämäksi. Terveet ja ei terveet. Onko se sitten taakka vai ei? Terve lapsikin voi kohdata elämässään isoja vastoinkäymisiä, sellaisia joille vanhemmat eivät mitään voi. Samoin kuin vammainenkin lapsi. Toisin kuin terveen lapsen kohdalla vammaisen lapsen kohdalla hyvinkin moni asia on vanhemman päätäntävallassa, onneksi, näin suojataan häntä mahdollisimman monelta kolhulta.

Ehkä olet ymmärtänyt tämän taakan väärin. Jos yhteiskunta pitäisi sen mitä niin kauniisti vammaisista henkilöistä luvataan, vammainen lapsi ei olisi taakka kenellekkään. Ja senkin olet ymmärtänyt ei se lapsi ole taakka, vaan se hänen vammansa.

En halua sanoa että apn tulisi ehdottomasti jatkaa raskautta. Käsittääkseni jo raskausaikana havaittavat poikkeamat ovat yleensä vaikeita. Pienemmät viat saatetaan hyvinkin huomata vasta leikki-iässä, joskus myöhemminkin, joillekin lapsille kehitysvammadiagnoosi tulee vasta 10-vuotispäivän korvilla. Ei toki "puskista" mutta kuitenkin vasta silloin. Vika ei silloin ole sellainen että se olisi esim. lapsivesipunktiossa selvinnyt.

ei myöskään ollut mahdollisuuksia elää kohdun ulkopuolella ja näin ollen synnytin hänet vkolla 22, ja nyt käymme hänen haudallaan päivittäin. Meille syntyi heinäkuussa toinen tyttö ja nyt käymme moikkaamassa isosiskoa päivittäin.



Ap:lle voimia ja keskustelkaa miehenne kanssa asiasta rauhallisesti. Unohtakaa vanhat lupaukset ja miettikää tulevaa.

Sivusta seuranneena valitettavasti valitsisin abortin. www.verneri.net

ap ei sanonut että lapsi on vammainen vaan että lapsella on todettu rakenteellinen poikkeavuus ja luultavasti (?) sydänvika. Mikä se rakenteellinen poikkeavuus on, sitä emme tiedä, emmekä sitä, miten se vaikuttaa lapsen ja vanhemman elämään

Vai tunnetko ihmisiä jotka ovat iloisia vaikka sydänviasta?

Koska emme tiedä tarkemmin poikkeavuutta , emme voi puhua vammaisesta lapsesta. Vamma ei ole sama kuin sairaus. Kyseessä rakenteellinen vika. On täällä tietämättömiä.

ihan ottamatta kantaa siihen pitääkö lapsi vai ei, voisin tuohon parisuhteeseen sen verran kommentoida että jos ovat koko aikuisikänsä olleet yhdessä, miehelle ei paljoa jää käteen jos lähtee lätkimään vaimonsa luota sen takia että tämä pitää lapsen.



Mitä elämää se sitten on, kököttää poikamieskämpässä kun tietää että vaimo odottaa heidän yhteistä lastaan tai kun lapsi on syntynyt ja hänestä on tullut tahtomattaan isä. Ehkä siinä aukeaa uusi huima mahdollisuus villiin ja vapaaseen nuoruuteen mutta JOS tämä liitto on vahva, en usko että mies voi noin kylmästi jättää kaiken taakseen. Tai jos voi niin olisi voinut tehdä sen pienemmälläkin syyllä jossain vaiheessa.



Kriisin paikkahan tämä on molemmille ja siinä viaton, millekään mitään mahtaamaton lapsi/sikiö odottaa kuolemantuomiotaan tai päätöstä siitä että elämä jatkuu - mutta millaista se sitten tulee olemaan.



Tieten tahtoen en itse vakavasti sairasta lasta tähän maailmaan saattaisi mutta esim. sydänvika on asia joka on hyvin pitkälle korjattavissa ja jonka kanssa pystyy elämään melko normaalia elämää. Tosi on että moni terve ihminen jolla ei ole oikeasti sen kummempia ongelmia kuin se että elämä ei maistu, päättää päivänsä koska ei koe elämäänsä merkitykselliseksi. Vastaavasti taas moni sellainen jolla on merkittäviä rajotteita, saattaa kokea sen hyvin mielekkääksi ja tärkeäksi ja iloita siitä hyvästä mitä on saanut eikä surra sitä mitä ei ole saanut.

Puhuin tästä miehelleni. Hän ei millään tavalla ymmärtänyt ap:n miestä. Minun mieheni mielestä tällaisessa tapauksessa eroaminen on todella törkeää vastuun pakoilua. Tässä tilanteessa vaimo tarvitsisi tukea, ja miehen pitäisi pitää perhe kasassa, niin myötä- kuin vastamäessäkin. Mitä virkaa on avioliitolla, jos vastamäessä ei voi tukea vaan pitää olla vain ja ainoastaan itsekäs omanedun tavoittelija? Muistaako mies mitä on tullut luvanneeksi?

Meillä esikoinen on kehitysvammainen, ja hänellä on parantumaton sairaus. Hän on kuitenkin iloinen, rakastaa elämäänsä, itseään, läheisiään ja kaikkea mikä hänelle on tärkeää. Hän on valtavan positiivinen lapsi, ja suhtautuu elämään avoimesti ja suurella riemulla. Hän ei murehdi turhia. Hän on valtavan kiitollinen elämästään, eikä varmasti antaisi sitä pois. Kenellä on oikeus sanoa että hänen elämänsä on vain "elämää", ja sitä ei saisi olla?

Tiedän monta tervettä normaalia ihmistä jotka ovat päätyneet itsemurhaan, koska heidän elämänsä ei ole ollut elämisen arvoista heidän itsensä mielestä, mutta meidän esikoisen mielestä elämä on ihanaa ja kaiken arvoista.

Kuka voi/pystyy sanomaan, kenen elämä on elämisen arvoista ja kenen ei? Kuka voi toisen puolesta tehdä sen päätöksen?

Kuka meistä on täysin terve? Jokainen meistä saisi jonkin diagnoosin, jos tarpeeksi tutkittaisiin. Mihin vedetään raja?

lapsesi normaaliin elämään? Hän tule aikuisena elättämään itsensä ja hoitamaan omat asiansa itse?

Pystyykö hän kilpailla työmarkkinoilla? Pystyykö hän löytämään puolison? Pystyykö hän harrastaa, matkustella.... jne?

Onko hänellä kipuja? Jos on niin hän kärsii

Kuinka monta abortoidaan ihan turhaan, koska huomataan jotain vikaa eikä sitten kuitenkaan mitään ole!! Abortti on murha, julma murha! Tappaa oma lapsi! Hyi!!!

ihan ottamatta kantaa siihen pitääkö lapsi vai ei, voisin tuohon parisuhteeseen sen verran kommentoida että jos ovat koko aikuisikänsä olleet yhdessä, miehelle ei paljoa jää käteen jos lähtee lätkimään vaimonsa luota sen takia että tämä pitää lapsen.

Mitä elämää se sitten on, kököttää poikamieskämpässä kun tietää että vaimo odottaa heidän yhteistä lastaan tai kun lapsi on syntynyt ja hänestä on tullut tahtomattaan isä. Ehkä siinä aukeaa uusi huima mahdollisuus villiin ja vapaaseen nuoruuteen mutta JOS tämä liitto on vahva, en usko että mies voi noin kylmästi jättää kaiken taakseen. Tai jos voi niin olisi voinut tehdä sen pienemmälläkin syyllä jossain vaiheessa.

Kriisin paikkahan tämä on molemmille ja siinä viaton, millekään mitään mahtaamaton lapsi/sikiö odottaa kuolemantuomiotaan tai päätöstä siitä että elämä jatkuu - mutta millaista se sitten tulee olemaan.

Tieten tahtoen en itse vakavasti sairasta lasta tähän maailmaan saattaisi mutta esim. sydänvika on asia joka on hyvin pitkälle korjattavissa ja jonka kanssa pystyy elämään melko normaalia elämää. Tosi on että moni terve ihminen jolla ei ole oikeasti sen kummempia ongelmia kuin se että elämä ei maistu, päättää päivänsä koska ei koe elämäänsä merkitykselliseksi. Vastaavasti taas moni sellainen jolla on merkittäviä rajotteita, saattaa kokea sen hyvin mielekkääksi ja tärkeäksi ja iloita siitä hyvästä mitä on saanut eikä surra sitä mitä ei ole saanut.

Sydänvika vaikuttaa kaikkeen. Erittäin todennäköisesti lapsi tulee kuolemaan paljon ennen aikaansa.

Kun lapset jotka on syntyneet terveinä voivat sairastua, niin mitä sitten sellaiset jotka ovat jo syntyessä sairaita? Miksi pitää inhota lasta niin paljon että synnyttää hänet kipeänä tähän maailmaan? Eikö täällä ole jo terveilläkin tarpeeksi vaikeata?