Lue keskustelun säännöt.
Lapsettoman mietiskelyjä...
17.10.2012 |
Olen 24-vuotias avoliitossa oleva nainen. Mieheni on minua 10 vuotta vanhempi ja hänellä on jo kolme lasta kahdesta edellisestä suhteesta. Hänellä ei siis ole mitään tarvetta eikä halua lapsille. Olen tästä miehestä todella onnellinen.
Nykyään tulee harmiteltua lähinnä sitä, että ympärilläni ystäväni lisääntyvät, jolloin spontaaneille tempauksille ei tietty ole enää aikaa. Ja toki ymmärrän tämän ja pyrin kuitenkin viettämään näiden perheellisten ihmisten kanssa muuten aikaa. Työttömänä on helppo käydä kotiäitien luona kahvilla luomassa aikuista keskustelua äidin kanssa, kun miehet ovat töissä, tai lähteneet suhteesta. Ja nimenomaan niin, että minä menen muiden luokse, en koskaan vaadi ystäviltäni sitä, että raahaavat niitä lapsiaan väkisin keskustaan kahville (tietty kenenkään elämäntilanne ei edes ole se, että voisi nauttia ulkona kahvista). Tämäkin vähän harmittaa, mutta pienempi paha kuin se, että en tapaisi ystäviäni enää ollenkaan.
Koen, että saan aivan tarpeeksi lapsellista seuraa, kun käyn perheellisten luona. Siellä näen ne kaikki iloiset ja vähemmän iloiset kohtaukset. Joskus tietty mietin, että miltä ne iloiset kohtaamiset tuntuisikaan, jos olisi omista lapsista kyse, mutta hyppelen silti onnesta soikeena kotiin päin itkuraivopotkukohtauksien jälkeen miettien, että minun ei tarvitse niitä onneksi väkisin sietää.
Jotenkin ahdistaisi myös se, että vanhemmuus todella tuo todella paljon rajoitteita. En voisi kiroilla, en voisi lähteä spontaanisti baariin yhdelle oluelle, en voisi nukkua 12 tuntia putkeen, en voisi ostaa itselleni kaikkea mitä haluan, en voisi jättää tiskejä kuukaudeksi likoomaan tiskialtaaseen ja kaikkea muuta. Tiedän, taidan olla vieläkin vähän teini tässä suhteessa, mutta olen silti onnellinen.
Omat siskoni ovat jo jakaneet sukumme geenejä eteenpäin, enkä koe vanhempieni geenejä niin ihmeellisiksi, että haluaisinkaan niitä jakaa kenellekään ;) Sinänsä tämä haluttomuuteni suvunjatkamiseen voi myös johtua geeneistä. Äitini ei ole koskaan ollut mitenkään äidillinen, vaikka hän onkin synnyttänyt viisi lasta. Yritti aikansa saada kaikkien vaatimaa tasaista perhe-elämää useiden miehien kanssa, mutta oli onnellinen vasta sen jälkeen, kun päätti jättää kaikki meidät lapset huostaan ja lähti omille teilleen. Meistä viidestä lapsesta vain yksi elää tällä hetkellä vapaaehtoisesti onnellista perhe-elämää neljän lapsensa kanssa. Isäni ei ollut sen kummoisempi; hänen puoleltaan minulla on yksi sisko, eikä isäni koskaan osallistunut kummankaan hoitoon. Siskollani on myös yksi lapsi, joka on jo ollut täysi-ikäinen muutaman vuoden. Usein kun vietämme iltaa keskenämme, niin hän pohtii, että olisiko hän edes tehnyt lapsia, jos tätä yhtä vahinkoa ei olisi tullut. En siis usko, että meidän geeneissämme olisi hoivavietti erityisen vahva. Kun katsoo molempien vanhempien sukupuitakin kauemmas, niin lisääntyminen on jäänyt oikeastaan vain muutamaan ihmiseen, vaikka perheet ovatkin ollut isompia.
Uskon, että oma vapaudenhaluni on niin suuri, että en katuisi kuolinvuoteellanikaan valintaani lapsettomuudesta. Luotan siihen, että ympärilläni olisi vähintään hoitaja, jotta ei tarvitsisi ihan yksin kuolla.
Perheelliset, olkaa onnellisia lapsistanne, mutta älkää turhaan olettako, että kaikki haluaisivat sitoutua johonkin niin suureen ja pitkäaikaiseen projektiin vapaaehtoisesti :)
Todennäköisesti pelkäisin lapseni puolesta ihan kaikkea, ja se on iso miinus minun vapaaseen, joskin suhteellisen neuroottiseen elämääni ;)
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoituksesi oli ihan kiinnostava ja muutama asia jäi mietityttämään. Eli ensinnäkin, tunnet perheellisiä, mutta ovatko he kenties vanhempia vai samanikäisiä kuin sinä? Aika yllättävää minusta olettaa 24-vuotiaan olevan perheellinen?
Omassa tuttavapiirissä lisääntymiset ovat tapahtuneet ennemminkin lähempänä 30 kuin 20 ikävuotta. Itse en sinun iässäsi kyllä uhrannut rehellisesti sanottuna pienintäkään ajatusta lisääntymiselle. Ajatus oli todella kaukainen. En siis koskaan ole haaveillut äidiksi tulosta ja alta kolmekymppisenä kohtaamiset perheellisten kanssa olivat aika vaivaannuttavia. Hoivageeni muiden lapsia ja eritoten muiden kiljuvia kakaroita kohtaan oli nolla. Lisäksi olin aloittanut ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni vasta 22-vuotiaana. Silloinen miesystäväni kyllä olisi halunnut lapsen (asia tuli esille hieman myöhemmin) ja naimisiin, mutta itse menin eteenpäin aika lailla manana meiningillä eli katsellaan, katsellaan...
Sitten vaihtui mies ja hetken sinkkuuden jälkeen kolahti vastaan nykyinen siippa (minua 8 vuotta vanhempi) Vietimme mukavaa elämää toisistamme nauttien, matkustellen, harrastaen jne. Sitten jokunen vuosi sitten, jo 30 rajapyykin ylitettyä aloimme keskustelemaan perheenlisäyksestä. Siinä vaiheessa oli useammalle kaverillekin tullut lapsia ja ensijärkytyksestä toivuttuani oli tutustuminen näihin mukeloihin sujunut ihan mukavasti. Näin, että lapsissakin on eroja niin tempperamentin kuin käytöksen suhteen. Vieläkään en ollut missään kovassa vauvakuumeessa ja totesimme molemmat, että jos lapsia ei tule, niin sitten ei tule, ei ole maailmanloppu kummalekkaan.
Aloimme yrittää lasta, kun olin 34 ja aluksi ihan vaan ajatuksella "tulee, jos on tullakseen" Meni siinä vuosi ja puolitoistakin ja vasta siinä vaiheessa iski jonkinsortin oikea suru, "entäs jos ei ollenkaan"? Vaikka elämä oli mukavaa ja asiat kohdallaan, kaipasin muutosta. Muutos olisi voinut olla avioero, muutto ulkomaille, alan vaihdos jne. Kriisi oli jo ilmassa, että "jotain on tapahduttava". Tajusin myös, että haluan lapsen, joka on omaa lihaa ja vertani. Haluan nähdä, minkänäköinen ja minkätyyppinen kaveri maailmaan putkahtaa minun geeneistäni, puhtaasti itsekkäästi ajatellen. Lisäksi tuumailimme, että olisi hauska nähdä lapsen kasvavan ja kehittyvän, oppivan uusia asioita. Pohdimme myös toki asian varjopuolia, sitovuutta, jaksamista jne.
Olin jo lähes luopunut toivosta ja varaamassa aikaa lapsettomuustutkimuksiin, kun viime syksynä totesin yllätyksekseni olevani raskaana. Ja nyt lähes vuosi myöhemmin olen pienen parikuukautisen vauvan äiti. Elämä meni siis tavallaan uusiksi, oma aika on kortilla, univelkaa ajoittain ja mietin, onko tämä nyt tätä: jatkuvaa vaipanvaihtoa ja elämää neljän seinän sisällä. Mutta, kas kummaa päivääkään en vaihtaisi pois! Joka päivä oppii uutta, haasteita riittää, mutta silti jotkin asiat ovat osoittautuneet yllättävän helpoiksikin. Vauva nukkuu ja syö suht hyvin, nauttii automatkoista ja kas kummaa, viihtyy ajoittain jopa itsekseen sitterissä, matolla jne. Ja liikkuakin voi. On aika pitkälle itsestä kiinni, minne ja miten. Kavereihin on tullut pidettyä myös aktiivisesti yhteyttä. Ja lehteäkin voi lukea ajoittain rauhassa. ;) Itseasiassa sitä omaa aikaakin osaa arvostaa ihan eri tavalla kuin lapsettomana. Toki tietoisuus siitä, että on aina joku, joka tarvitsee, on välillä raskas, mutta toisaalta myös upea. "olla jollekin koko maailma" vai miten se meni? Ainakin näin alkuun. Symbioosista kohti itsenäistä elämää.
Kun viestisi oli pitkä, oli vastattava samalla mitalla ;) Voi olla, että pointtini tuli jo selväksi. :-) En arvostele valintaasi, mutta toivoisin, että et ainakaan vielä tee pysyviä päätöksiä. Elämässä voi tulla kaikenlaista eteen. Itse en ole katunut päivääkään päätöksiäni, olivat ne millasia tahansa. Mutta olen hyväksynyt sen, että ihminen muokkaantuu ellei muutu ainakin hieman tai elämän olosuhteet muuttuvat, kun aikaa kuluu.