Yksinhuoltajan arki on raskasta ja yksinäistä

Ei jumalauta wiljami sää oo epätoivonen ukko ku tarvii täältä kalastaa nais seuraa...mielistelemällä ja lässynläällä.... :D

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="17.07.2015 klo 18:23"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 10:04"]

Kaksi ehjää ihmistä rakentaa hyvän suhteen. Pitäisi ensin itse olla tyytyväinen omaan oloonsa ja elämäänsä. Olen itse myös yksinhuoltaja ja parisuhteessa. En koe että saan apua sen enempää ja arkea ei jaeta samalla tavalla kuin ydinperheessä.En halua laittaa miestä hoitamaan minun lapsia koska se kuuluu minulle. Seuraa hän pitää ja leikkii kyllä lapsien kanssa. Jotenkin kuitenkin tuntuu että hän on vieraana meidän arjessa. Tuntuu että kaikki haluavat minusta palasen ja välillä se on rankkaa. Joskus se positiivinen stressi jonka suhde tuo tuntuu olevan liikaa sekin. Anteeksi jos oli sekava teksti.

Tiedän niin tuon tunteen että "kaikki haluavat minusta palasen". Kaikki seurustelusuhteeni ovat kaatuneet siihen etten koe saavani mitään apua siitä toisesta ihmisestä arjessani, enemmänkin mulla on yksi passattava ja ruokittava enemmän. Lisäksi pitäisi yrittää olla iloinen ja pirteä, muistaa ajaa säärikarvat ja pitää koti koko ajan siistinä että poikaystävä voi tulla kylään. Jatkuvasti on myös mietittävä että miten lapset suhtautuvat mieheen tai mies lapsiin. Osaavatko lapset käyttäytyä vai rasittavatko miestä vilkkaudellaan. Ja jossain vaiheessa alkaa se kahdenkeskisen ajan penääminen, jota minulla ei ole mahdollista järjestää. Tai on, kunhan palkkaan lapsenvahdin jonka tietenkin maksan itse. Että joo, olen mielummin lasten kanssa keskenäni. En halua enempää stressiä elämääni. Ehkä menen sitten Mummotunneliin tyrkylle jos vielä kaipaan parisuhdetta kun lapset ovat muuttaneet kotoa.

Tasan samat ajatukset täällä. Olen ollut siksi jo lähes 10 vuotta yksin mieluummin, kun lähtenyt uuteen suhteeseen. Olen kaiken lisäksi aina lasten kanssa yksin, ex-mieheni on laitoshoidossa oleva muistisairas, liian nuorena (vain 53 vuotiaana) sairastunut, ei ole enää vuosiin tunnistanut ketään läheistään. Hän haki eron sairauden alkuvaiheessa, jolloin alkoi käyttäytyä 'maanisesti', ihastui thaimaalaiseen naiseen ja jätti silloisen perheensä, eli meidät.

Yritin seurustella eron jälkeen pariin otteeseen, ensin jo pari vuotta eron jlk ja sitten 5 vuotta eron jlk, mutta niissä suhteissa toistui sama kaava. Kumppaniehdokkaat olivat mukavia, itselläänkin lapsia, mutta he odottivat minun olevan jonkinlainen eroterapeutti, olkapää ja heidän kotiensa siivooja ja apulainen lasten hoidossa. Minun luonani vieraillessaan ei kuitenkaan kumpikaan osallistunut omasta aloitteestaan mihinkään. Jouduin vastailemaan puheluihin keskellä yötä, kun miesystävä koki tarvetta tilittää yksinäisyyttään minulle. 

Molemmat heistä olivat mustasukkaisia siitä, että vierailin laitoksessa sairaan mieheni luona. 

Toisen seurustelun loputtua päätin, että olen ja pysyn sinkkuna ja se päätös on pitänyt. Seksittömään elämäänkin tottuu ihan muutamassa vuodessa niin, ettei edes sooloseksi käy enää mielessä. Ei se ole mitenkään vaarallista, elämässä on paljon muutakin kuin parisuhde ja seksittömyyteen ei kukaan kuole.

Jos sinä seurustelet jonkun kanssa niin eikö sinun pitäisi olla se joka on seurana sille toiselle?

Vanhempana olo on raskasta. Raskaampaa on olla vanhempi huonossa suhteessa joten kyllä yksinhuoltajuus joskus ja useinkin helpottaa arjesta selviytymistä. Yksinäinen kun voi olla väärässä seurassakin.

Olen yhteishuoltaja,mutta tavallaan siis yksinhuoltaja. No mulla on suht hyvä palkka ja lapsi jo iso. Alaikäinen kuitenkin. Ei meidän arki niin raskasta kyllä ole. Ihan mukavaa on ja olen onnellinen,että mulla on lapsi. Miesasiat on ikuisesti toissijainen juttu. Niitäkin toki on,mutta en halua yhteen asumaan enkä sen sellaista. Vakitapailua on.

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen ja raskastahan tämä on :( Ja sitten kun saat omaa aikaa niin murehdit yksinäisyyttäsi, minä ainakin aika usein. Huoh! Viisi vuotta ole kohta tätä sirkusta yksin pyörittänyt, onneksi lapset jo kasvaneet ja itsenäistyneet hieman, ovat jo koulussa ja eskarissa. Tsemppiä meille!

Eikö muka ole ystäviä. Mulla ainakin on aikuisystäviä,miehiä sekä naisia. Omalla ajalla näen ja muutenkin. Käy meillä ihan kylässä ihmisiä. Mikähän mustamaalaus tässä aloituksessa 🤣

Olen ollut 100 prosenttinen yksinhuoltaja 10 vuotta, oikeastaan vauva-ajasta asti. Miehestä ei apua ollut, laskuja maksoi, siinäpä se. Olen tottunut yksinäisyyteen, pidän siitä että saan päättää kaikesta, olen äärimmäisen itsenäinen ihminen. Minulla on paljon haaveita, lapseni on jo teini-ikäinen, kun hän itsenäistyy, minulle avautuu uusi ikkuna. On paljon suunnitelmia, toivottavasti pääsen jotain niistä toteuttamaan.

Prioriteettini on ensimmäisenä, että voisin asua talvet etelässä kun lapseni itsenäistyy. En tarvitse mitään hienoja omakotitaloja, enkä hienoja autoja, enkä kulissiparisuhteita. Haluan kokemuksia elämässä, näitä olen janonnut nuoruudesta asti. En kiinny asuntoihin, ihmisiin olen kiintynyt aikoinaan, mutta huomasin, että parempi kun ei kiinny ja elää itsenäistä elämää, se on helpompaa ainakin minun mielenterveydelle.

Itse en ole tuonut parisuhteisiin hankaluuksia hakemalla muita suhteita, käyttämällä päihteitä jne. Olen ollut itseasiassa todella hyvä kumppani. Idearikas, en ole roikkunut miehen lahkeessa. Olen hoitanut omat velvollisuudet ja myös seksin, pidän seksistä. 

Ilmeisesti, en ole törmännyt vielä siihen oikeaan, itselleni oikeaan. Voi olla että sitä ei tule, sitten sitä ei tule, mutta elämää voi elää ilman miestäkin.

Älkäämaalatkosynkkääkuvaa kirjoitti:

Olen yhteishuoltaja,mutta tavallaan siis yksinhuoltaja. No mulla on suht hyvä palkka ja lapsi jo iso. Alaikäinen kuitenkin. Ei meidän arki niin raskasta kyllä ole. Ihan mukavaa on ja olen onnellinen,että mulla on lapsi. Miesasiat on ikuisesti toissijainen juttu. Niitäkin toki on,mutta en halua yhteen asumaan enkä sen sellaista. Vakitapailua on.

Tiedätkö mikä kellonaika ja päivämäärä on klo 9:53 | 26.9.2012?

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut 100 prosenttinen yksinhuoltaja 10 vuotta, oikeastaan vauva-ajasta asti. Miehestä ei apua ollut, laskuja maksoi, siinäpä se. Olen tottunut yksinäisyyteen, pidän siitä että saan päättää kaikesta, olen äärimmäisen itsenäinen ihminen. Minulla on paljon haaveita, lapseni on jo teini-ikäinen, kun hän itsenäistyy, minulle avautuu uusi ikkuna. On paljon suunnitelmia, toivottavasti pääsen jotain niistä toteuttamaan.

Prioriteettini on ensimmäisenä, että voisin asua talvet etelässä kun lapseni itsenäistyy. En tarvitse mitään hienoja omakotitaloja, enkä hienoja autoja, enkä kulissiparisuhteita. Haluan kokemuksia elämässä, näitä olen janonnut nuoruudesta asti. En kiinny asuntoihin, ihmisiin olen kiintynyt aikoinaan, mutta huomasin, että parempi kun ei kiinny ja elää itsenäistä elämää, se on helpompaa ainakin minun mielenterveydelle.

Itse en ole tuonut parisuhteisiin hankaluuksia hakemalla muita suhteita, käyttämällä päihteitä jne. Olen ollut itseasiassa todella hyvä kumppani. Idearikas, en ole roikkunut miehen lahkeessa. Olen hoitanut omat velvollisuudet ja myös seksin, pidän seksistä. 

Ilmeisesti, en ole törmännyt vielä siihen oikeaan, itselleni oikeaan. Voi olla että sitä ei tule, sitten sitä ei tule, mutta elämää voi elää ilman miestäkin.

Oli 16 vuotta yksinhuoltaja kun yksi mies vaan ilmestyi mun elämään ja tänä vuonna on 10 hääpäivä. :D

Ei mulla vaan. En ees erityisesti koe että meidän perhe on yh, ollaan vaa perhe. Samoin viihdyn yksin oikein hyvin, kuin myös lasten kanssa, en koe että mitää puuttuisi. Asiaan ehkä vaikuttaa että oon ollut suuremman ajan yksin kuin jonkun kanssa arjen jakanut. Mut mulle näin on hyvä ja lapsetkin vaikuttaa onnellisilta. Meille ero oli väkivallan takia ainoo vaihtoehto.