Yksinhuoltajan arki on raskasta ja yksinäistä

Tämä ketju on kääntynyt ihanaksi:) Ajatelkaas mitä kehitystä tämäkin on; pelko ja häpeä ja asennevammat hälvenevät, ja yhtäkkiä aletaan tajuta että täysissä järjissä olevien, vastuullisten yksinhuoltajien elämä on hyvää, laadukasta, lapset onnellisia. tietysti jos on vakavia ongelmia, oli perhemuoto mikä vain, lapset kärsivät. Mutta mäkin tiedän monia oikeasti hyvinvoivia yh-perheitä. Eli kuva surkeasta reppanayh-sta alkaa hälventyä, se on kyllä todella hienoa. Ai niin, olen itsekin eronnut ja siis yh- vaikka lasten isä heistä myös huolehtii. Olen onnellinen, tyytyväinen elämään, kotona ja lapsilla asiat hyvin. Itse asiassa en ole samaistanut itseäni koskaan mihinkään voi yh-raukkaa-kliseeseen. Taloudellisesti on joskus tiukkaa, mutta siitäkin ollaan selvitty sen kummemmin köyhäilemättä. Itse asiassa on alkanut tulla sellainen olo että lapsille tekee hyvää nähdä työn ja rhan ja kuluttmisen suhdetta- kunhn ei heitä murheilla kuormita. Ja ongelma onkin siellä missä lapset saavat itsestäänselvästi kaiken ennen kuin ehtivät edes haluta. Sitten ollaan ihan pihalla eikä tajuta että leivän eteen pitäisi vaivautua tekemään jotain. Jatkuva mukavuusalueella köllöttely tuhoaa ihmisen.

No esimerkiksi lasten nukkumaanmenon jälkeen ei lähdetä jumpalle, kävelylle ulos tai kauppaan, jos ei joku jää silloin kotiin.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 09:57"]

vaikka olisi kaksikin vanhempaa.

[/quote]

No ei todellakaan ole!!! Kuinko joku voi olla näin latistava ja pöljä:((

No onneksi kesä tulee ja vapaus.Ei tarvitse elää aikataulujen mukaan.Saa herätä milloin haluaa ja mennä mihin tykkää.Tarha rajoittaa aika lailla.

Tunnen yksinhuoltajia (itseni mukaanlukien) ja kaksinhuoltajia. Mielestäni se on asenteesta kiinni, miten sitä elämäänsä jaksaa. Vanhemmalle, jolla on se parisuhde on usein vaikea ymmärtää, että yksinhuoltaja on yksin. 

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 10:04"]

Kaksi ehjää ihmistä rakentaa hyvän suhteen. Pitäisi ensin itse olla tyytyväinen omaan oloonsa ja elämäänsä. Olen itse myös yksinhuoltaja ja parisuhteessa. En koe että saan apua sen enempää ja arkea ei jaeta samalla tavalla kuin ydinperheessä.En halua laittaa miestä hoitamaan minun lapsia koska se kuuluu minulle. Seuraa hän pitää ja leikkii kyllä lapsien kanssa. Jotenkin kuitenkin tuntuu että hän on vieraana meidän arjessa. Tuntuu että kaikki haluavat minusta palasen ja välillä se on rankkaa. Joskus se positiivinen stressi jonka suhde tuo tuntuu olevan liikaa sekin. Anteeksi jos oli sekava teksti.

[/quote]

Isäpuoleni on minulle yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä. Hän on yksi tekijä, miksi tunnen itseni kokonaiseksi vaikka näin vielä 18-vuotiaana unia vanhempieni erosta :(.

Vaikka sinusta tuntuu, että hän on vieraana arjessa niin muista että hän on/on pian lapsillesi tärkeä aikuinen johon he voivat tukeutua.

15 vuotta on äitini ollut miehensä kanssa ja tuntuu että hän on vasta alkanut käsittää että me olemme keskenämme perhettä. oli liian herkkä meidän riidoille jne.. :) ymmärrän kyllä, mutta läheisiä suhteita on hankalampi luoda jos joku (esim. äiti puuttuu siihen)

Heh. Mä olen tehyt sellaisen havainnon, että ne ystäväpiiristäni jotka ovat eronneet- ja saaneet elämänsä yh-na kuntoon, ovat huomattavasti onnellisempia, tasapainoisempia, myötätuntoisempia kuin ne jotka ovat talouden tai kulissien tai elämänpelon takia jääneet sellaiseen justjust siedettävään suhteeseen. Valittavat miehestään ja elämä on kurjaa ja raskasta ja aina kaikki on jonkun toisen vika. Mistähän johtuu? Ehkä siitä, että erotessaan ihminen ottaa vastuun itsestään ja hyvinvoinnistaan (ainakin mun ystäväpiirissä), silläkin riskillä että on taloudellisesti tiukkaa ja yksinäistä ja arki on hankalaa. Ja se tekee ihmiselle todella hyvää. Kun itse joutuu itse yrittämään ja sinnittelemään, alkaa kummasti myös ymmärtää muita.  Asenteellisimmat ihmiset ja turhanpäiväisimmät "katastrofit" tuntuvat löytyvät pikkuporvarillista elämää viettävistä perheistä.

Täällä neljän lapsen yksinhuoltaja joka kaipaisi vertaistukea iltoihin kun lapset jo nukkuvat mutta itse ei pääse talosta ulos vaikka mieli tekisi kävelylle, eikä seurana ole muita kuin telkkari. Voitaisiin vaihtaa messengeriosoitteita, ottakaa ihmeessä yhteyttä!

colpodesol @ suomi24.fi

Yksinhuoltajuus on ollut ihanaa aikaa perseestä olevan avioliiton jälkeen. Saan hengittää vapaasti kotonani ilman kireää ilmapiiriä. Teen uokaa mitä haluan ja jos en halua, pakkaan lapset autoon ja mennään vaikka pizzalle, ilman että kukaan tulee sitäkään pilaamaan. Siivoan, kyllä, mutta saatan jättää myös siivoamatta jos ei huvita, kunhan nyt saastaista ei ole. No, mulla on tukiverkostoa, esim. vanhemmat, ja juu, lapsilla on toki isäkin, mutta hänen varaan kun ei voi laskea mitään. Tapaa kyllä lapsia niin paljon kuin pystyy, mutta mitään säännöllistä ei vaan voi sopia kun koskaan ei tiiä mistä tuulee (alkoholi ja mielialan ongelmat). Mun elämä on ihanaa nyt. Kavereitakin olis, mutta lähinnä ollaan yhteyksissä netissä. Yhdellekin piti sanoo, että anteeksi mie en JAKSA viettää aikaa kenenkään kanssa, silloin kun saan olla yksin niin nautin siitä: syön, luen, katon telkkua, nettailen, NUKUN.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 10:04"]

Kaksi ehjää ihmistä rakentaa hyvän suhteen. Pitäisi ensin itse olla tyytyväinen omaan oloonsa ja elämäänsä. Olen itse myös yksinhuoltaja ja parisuhteessa. En koe että saan apua sen enempää ja arkea ei jaeta samalla tavalla kuin ydinperheessä.En halua laittaa miestä hoitamaan minun lapsia koska se kuuluu minulle. Seuraa hän pitää ja leikkii kyllä lapsien kanssa. Jotenkin kuitenkin tuntuu että hän on vieraana meidän arjessa. Tuntuu että kaikki haluavat minusta palasen ja välillä se on rankkaa. Joskus se positiivinen stressi jonka suhde tuo tuntuu olevan liikaa sekin. Anteeksi jos oli sekava teksti.

[/quote]

Ihan juuri kuin minun näppiksestäni! Puit elämäni hyvin sanoiksi. Paitsi että olen edellyttänyt että mies osallistuu jonkinverran. Vaikka lapset eivät ole hänen, niin rakkaudesta minuun hän haluaa auttaa (kun ensin väänsin rautalangasta että hänelläkin on sitten iloisempi ja jaksava vaimo..)

Ajattelen välillä miten paljon helpompaa elämäni oli toisaalta ennen miestä. Toisaalta miehestä on kyllä apuakin. Mutta juuri tuo tunne että jokainen haluaa palasen..

Musta kyllä suoraan sanottuna tuntuu että elämä oli kokonaisuutena helpompaa ennen miestä. Vastuu on kuitenkin kaikesta 100% minulla. Kotityöt, kasvatus, tienaaminen (miehen tulot väliaikaisesti 0e).

[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 10:56"]

Tunnen yksinhuoltajia (itseni mukaanlukien) ja kaksinhuoltajia. Mielestäni se on asenteesta kiinni, miten sitä elämäänsä jaksaa. Vanhemmalle, jolla on se parisuhde on usein vaikea ymmärtää, että yksinhuoltaja on yksin. 

[/quote]

Täällä toinen tyytyväinen yh. Mua välillä naurattaa kun nää "mä oon ihan yksinhuoltaja kun toi mies on tuollainen"- marttyyrit huokailee. On nimittäin elämä ihan perustavaa laatua olevasti erilainen jos on avio/avoliitossa lastensa isän kanssa kuin että pitäisi ihan yksin taloutta ja elämää pystyssä. Sekä hyvässä että huonossa. Mutta niin se vain on että ihminen harvemmin ymmärtää oikeasti sellaista mitä ei ole itse kokenut. Yh; lla on useimmiten kokemusta sekä yksinhuoltajuudesta että yhdessä lasten isän kanssa elämisestä.

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 10:20"]

joihin mm. yksinäisyys lukeutuu. En ajattele seksiä, läheisyyttä, yksinäisyyttä tai pohdi itseäni ylipäätään millään tunnetasolla. Olen yksinhuoltaja koska tilanteessani ei valitettavasti ole mitään muuta vaihtoehtoa. Lastani rakastan yli kaiken ja pyrin tekemään elämästä hänelle mahdollisimman hyvän. Keskityn ainoastaan arkeen ja siihen että se toimii vaivattomasti. Saatan vaikuttaa jyrkältä monista muista yh-äideistä mutta mielestäni yksinhuoltajan tulisi todellakin kyetä tietyllä tavalla "unohtamaan itsensä" niiden vuosien ajaksi jolloin lapsi on vielä kotona. Yksinhuoltajan ei kuulu eikä tarvitse esimerkiksi seurustella.

[/quote]

Olen täysin eri mieltä. Kuulostaa karmealta. Että äiti on tyhjä oman persoonansa unohtanut kuori. Minä taas tein ihan päinvastoin kun mies häippäs. Näytin lapsille että äiti ei muserru vaan me selvitään. Halusin antaa mallin että elämässä tapahtuu mutta elämä ei siihen lopu. Pitää nousta ylös eikä jäädä tuleen makaamaan. Minä olen eron jälkeen kehittänyt itseäni ja minusta on tullut paljon enemmän kuin olin aiemmin, ehkä vähän miehen ja äitiyden varjossa.

Minusta tuntuu että takerrut lapseesi ja se että hän on ainut elämäsi sisältö on kyllä hennoille hartioille aika raskas taakka kantaa. Ikinä ei pidä elää toisen ihmisen kautta. En mitenkään voi ymmärtää ajatustasi että (juuri) yksinhuoltajan pitäisi unohtaa itsensä. Miten KELLEKÄÄN ihmiselle voi olla hyväksi unohtaa itsensä? Tiedän joitakin itsensä unohtajia ja ovat kyllä aika säälittäviä tapauksia. Haluaisin kuulla perusteluja miten tämmöinen vanhemman minuuden surkastuminen on hyväksi ja jopa välttämätöntä etenkin yksinhuoltajan lapselle jolla ei välttämättä ole lähellä mallia normaalista aikuisesta vaan tämä itsensähukkaaja on ainut roolimalli?

Asennekysymys.

58, jes, juuri tuota samaa tarkoitin! -52-

[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 12:47"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 10:20"]

joihin mm. yksinäisyys lukeutuu. En ajattele seksiä, läheisyyttä, yksinäisyyttä tai pohdi itseäni ylipäätään millään tunnetasolla. Olen yksinhuoltaja koska tilanteessani ei valitettavasti ole mitään muuta vaihtoehtoa. Lastani rakastan yli kaiken ja pyrin tekemään elämästä hänelle mahdollisimman hyvän. Keskityn ainoastaan arkeen ja siihen että se toimii vaivattomasti. Saatan vaikuttaa jyrkältä monista muista yh-äideistä mutta mielestäni yksinhuoltajan tulisi todellakin kyetä tietyllä tavalla "unohtamaan itsensä" niiden vuosien ajaksi jolloin lapsi on vielä kotona. Yksinhuoltajan ei kuulu eikä tarvitse esimerkiksi seurustella.

[/quote]

Olen täysin eri mieltä. Kuulostaa karmealta. Että äiti on tyhjä oman persoonansa unohtanut kuori. Minä taas tein ihan päinvastoin kun mies häippäs. Näytin lapsille että äiti ei muserru vaan me selvitään. Halusin antaa mallin että elämässä tapahtuu mutta elämä ei siihen lopu. Pitää nousta ylös eikä jäädä tuleen makaamaan. Minä olen eron jälkeen kehittänyt itseäni ja minusta on tullut paljon enemmän kuin olin aiemmin, ehkä vähän miehen ja äitiyden varjossa.

Minusta tuntuu että takerrut lapseesi ja se että hän on ainut elämäsi sisältö on kyllä hennoille hartioille aika raskas taakka kantaa. Ikinä ei pidä elää toisen ihmisen kautta. En mitenkään voi ymmärtää ajatustasi että (juuri) yksinhuoltajan pitäisi unohtaa itsensä. Miten KELLEKÄÄN ihmiselle voi olla hyväksi unohtaa itsensä? Tiedän joitakin itsensä unohtajia ja ovat kyllä aika säälittäviä tapauksia. Haluaisin kuulla perusteluja miten tämmöinen vanhemman minuuden surkastuminen on hyväksi ja jopa välttämätöntä etenkin yksinhuoltajan lapselle jolla ei välttämättä ole lähellä mallia normaalista aikuisesta vaan tämä itsensähukkaaja on ainut roolimalli?

[/quote]

Samaa mieltä! Oma äitini oli vain meitä lapsia varten, pahempaa martyyriä en tiedä ja suuria ongelmia tuli meille kaikille, toki ei pelkästään äidistä johtuen, mutta erittäin suuri merkitys on sillä. Mikään ei ole hirvempää lapselle kuin tuollainen sisäisesti kuollut uhrautujaäiti. Olisit terapian tarpeessa, siellä selvitetään, mitä ihmettä pakenet tuollaisella. lapsi tarvitsee ympärilleen myös sosiaalista elämää ja ennen kaikkea elämänmallin iloisesta elämästä ja ihmissuhteista. Lapsi saa tuollaisesta "itsensä unohtaneesta" äidistä ihan pimeän elämänmallin. Ja sinäkin varmaan sisimmässäsi tiedät, että käytät lasta tekosyynä omille peloillesi ja ongelmillesi. Lapselle on myös ihan kamalaa jos äiti on "täydellinen", valheellinen, tunnelukossa. Lapsellasi on kohtuuttomat paineet.

[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 12:39"]

[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 10:56"]

Tunnen yksinhuoltajia (itseni mukaanlukien) ja kaksinhuoltajia. Mielestäni se on asenteesta kiinni, miten sitä elämäänsä jaksaa. Vanhemmalle, jolla on se parisuhde on usein vaikea ymmärtää, että yksinhuoltaja on yksin. 

[/quote]

Täällä toinen tyytyväinen yh. Mua välillä naurattaa kun nää "mä oon ihan yksinhuoltaja kun toi mies on tuollainen"- marttyyrit huokailee. On nimittäin elämä ihan perustavaa laatua olevasti erilainen jos on avio/avoliitossa lastensa isän kanssa kuin että pitäisi ihan yksin taloutta ja elämää pystyssä. Sekä hyvässä että huonossa. Mutta niin se vain on että ihminen harvemmin ymmärtää oikeasti sellaista mitä ei ole itse kokenut. Yh; lla on useimmiten kokemusta sekä yksinhuoltajuudesta että yhdessä lasten isän kanssa elämisestä.

[/quote]

Jep, mulla on kokemusta ydinperheestä, yksinhuoltajuudesta ja uusperheestä. Ydinperheessä olin onnettomin.

Mä en koskaan kokenut yksinhuoltajuutta vaikeaksi, hankalaksi kyllä mutta muuten se oli ihanaa aikaa! Mulla oli siis 3 lasta 3-12v kun erosin, vaihdoin asuinpaikkaa, työtä ja menetin vielä äitinikin samassa rytäkässä (kuoli sairauteen) joten hoivasin siinä surevaa isääkin samalla.

Vaikka erosin ns hyvästä avioliitosta koin todella vapauttavaksi kun itse sain päättää mihin rahat meni, mitä syötiin ja miten sisustin kotini eikä kukaan saanut minua tuntemaan itseäni arvottomaksi. Mieheni ei ollut koskaan sanonut suoraan pahasti, mutta aina tuntui että hän arvosteli tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni!? Rakkautta meillä ei ollut kai koskaan, yhteen mentiin kai "koska-niin-kuuluu-tehdä".

Rahallisesti olimme tiukoilla, mutta matkustimme samaan aikaan eronneet ystävättäreni ja hänen 2 lapsensa kanssa kahtena vuonna etelään - oltiin Marmariksessa ja Rodoksella lasten kanssa. Siinä kanssamatkustajat ihmettelivät Sirkus Finlandiaa;D Mutta me nautimme! Kerran matkustin jopa 2 viikoksi Bangkokissa asuvien ystävien luokse lomalle samalla kun isäni huolehti lapsista. Muutenkin työmatkat vei minua aina sillointällöin euroopan toiselle laidalle. Tätäkään ei mieheni ollut hyväksynyt...

Samaisen ystävättären kanssa käytiin kaikkina vapaailtoina ja viikonloppuina tanssimassa (vakioita, ei siis ryyppäämässä). Kyllä mulle oli vapaita ja varattuja miehiä tarjolla koko ajan mutta en kaivannut ketään muutamaan vuoteen.

Tapasin ystäviäni, perhettäni, tosiaan reissasimme ja tanssimme.... en ollut koskaan yksin!! Talossamme oli vain 9 asuntoa joissa kaikissa asui samanikäisiä yh äitejä samanikäisine lapsineen. Asuntojen ovet oli aina auki ja lapset vaelsivat asunnosta toiseen:) Vielä nyt 20 vuoden jälkeenkin tytöt tapaavat toisiaan ja pitävät yhtä:D

3 vuotta eron jälkeen aloin seurustella esimieheni kanssa. Tuosta alkanutta liittoa on nyt jatkunut 17 vuotta eikä loppua näy....

olen kolmen lapsen totaali-yh enkä vaihtaisi osaani. Miehiä olisin saanut, jostain syystä monet haluavat kanssani vakavaa suhdetta (ehkä juuri se kiehtoo miehiä etten epätoivoisesti etsi miestä) mutta miksi hitossa vaihtaisin nykyisen tilanteeni? Saan päättää kaikesta itse, hankkia mitä haluan neuvottelematta kenenkään kanssa (omien varojeni puitteissa tietenkin), ja jos minulla joskus on vapaahetki, voin tehdä mitä haluan - mennä kylpyyn, lukea, nukkua, ottaa lasin viiniä, olla vaan - ilman että mies tulee vaatimaan enää mitään (pillua, seuraa, kuuntelijaa, olkapäätä).

Ehdin matkustaa ja tehdä paljon muutakin ennen kuin lapsia sain / ennen kuin ero tuli joten en kaipaa baareja tms. Jos se oikea kohdalle tulee, kyllä sen voi kohdata vaikka kadulla tai kassajonossa. Siihen asti: nautin elämästä näin! Työnteko ei ole koskaan pelottanut vaikka lujilla on välillä oltukin. Eipä kuitenkaan ole parisuhdeongelmia lisärasitteena.

[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 12:53"]

[quote author="Vierailija" time="27.03.2013 klo 12:47"]

[quote author="Vierailija" time="26.09.2012 klo 10:20"]

joihin mm. yksinäisyys lukeutuu. En ajattele seksiä, läheisyyttä, yksinäisyyttä tai pohdi itseäni ylipäätään millään tunnetasolla. Olen yksinhuoltaja koska tilanteessani ei valitettavasti ole mitään muuta vaihtoehtoa. Lastani rakastan yli kaiken ja pyrin tekemään elämästä hänelle mahdollisimman hyvän. Keskityn ainoastaan arkeen ja siihen että se toimii vaivattomasti. Saatan vaikuttaa jyrkältä monista muista yh-äideistä mutta mielestäni yksinhuoltajan tulisi todellakin kyetä tietyllä tavalla "unohtamaan itsensä" niiden vuosien ajaksi jolloin lapsi on vielä kotona. Yksinhuoltajan ei kuulu eikä tarvitse esimerkiksi seurustella.

[/quote]

Olen täysin eri mieltä. Kuulostaa karmealta. Että äiti on tyhjä oman persoonansa unohtanut kuori. Minä taas tein ihan päinvastoin kun mies häippäs. Näytin lapsille että äiti ei muserru vaan me selvitään. Halusin antaa mallin että elämässä tapahtuu mutta elämä ei siihen lopu. Pitää nousta ylös eikä jäädä tuleen makaamaan. Minä olen eron jälkeen kehittänyt itseäni ja minusta on tullut paljon enemmän kuin olin aiemmin, ehkä vähän miehen ja äitiyden varjossa.

Minusta tuntuu että takerrut lapseesi ja se että hän on ainut elämäsi sisältö on kyllä hennoille hartioille aika raskas taakka kantaa. Ikinä ei pidä elää toisen ihmisen kautta. En mitenkään voi ymmärtää ajatustasi että (juuri) yksinhuoltajan pitäisi unohtaa itsensä. Miten KELLEKÄÄN ihmiselle voi olla hyväksi unohtaa itsensä? Tiedän joitakin itsensä unohtajia ja ovat kyllä aika säälittäviä tapauksia. Haluaisin kuulla perusteluja miten tämmöinen vanhemman minuuden surkastuminen on hyväksi ja jopa välttämätöntä etenkin yksinhuoltajan lapselle jolla ei välttämättä ole lähellä mallia normaalista aikuisesta vaan tämä itsensähukkaaja on ainut roolimalli?

[/quote]

Samaa mieltä! Oma äitini oli vain meitä lapsia varten, pahempaa martyyriä en tiedä ja suuria ongelmia tuli meille kaikille, toki ei pelkästään äidistä johtuen, mutta erittäin suuri merkitys on sillä. Mikään ei ole hirvempää lapselle kuin tuollainen sisäisesti kuollut uhrautujaäiti. Olisit terapian tarpeessa, siellä selvitetään, mitä ihmettä pakenet tuollaisella. lapsi tarvitsee ympärilleen myös sosiaalista elämää ja ennen kaikkea elämänmallin iloisesta elämästä ja ihmissuhteista. Lapsi saa tuollaisesta "itsensä unohtaneesta" äidistä ihan pimeän elämänmallin. Ja sinäkin varmaan sisimmässäsi tiedät, että käytät lasta tekosyynä omille peloillesi ja ongelmillesi. Lapselle on myös ihan kamalaa jos äiti on "täydellinen", valheellinen, tunnelukossa. Lapsellasi on kohtuuttomat paineet.

[/quote]

Minustakin kuulostaa karmealta!! Marttyyrina sinnittelee hampaat irvessä.... tämä on kuitenkin meidän ainoa elämä. Tuskin se lapsi sitä haluaa - muutama vuosi ja hän kävelee ovesta ulos omaan elämäänsä taakseen katsomatta ja sinä itket perään kun hän ei annakaan mitään arvoa sille että sinä uhrauduit hänen takiaan?? Älä tee sitä lapsellesi!!

Minun lapseni kommentoivat asiaa pian eron jälkeen: Äiti, mä en muista koska olisit nauranut edellisen kerran (tämä siis yhteydessä missä kikatettiin jollekin turhalle asialle ihan hysteerisinä)!! Silloin tajusin että olin otsa rypyssä yrittänyt selvitä avioliitossa niin pitkään ihan velvollisuudesta, sinnitellyt töissä ja vielä huolehtinut vanhemmistakin samalla. Vasta eron jälkeen annoin itselleni luvan olla nuori ja nätti nainen taas ja nauttia elämästä! 

Lapset muuten olivat tosi tarkkoja miesten suhteen - 3 vuoden aikana toin yhden kotiin ja lapset ilmoittivat välittömästi ettei kelpaa heille (oikeassa olivat). Kun nykyinen mieheni ilmaantui kuvioihin lapset olivat sulaa vahaa.... ja ovat vieläkin. Uusperhe oli meille ihana asia keskenämme elettyjen vuosien jälkeen.

onnellinen 64

Minä en koe yksinhuoltajuutta rasittavana, mutta minulla onkin suku ja paljon ystäviä. En kaipaa parisuhdetta, sillä inhoan kompromisseja ja teen aivan mielelläni kaikki itseäni, lapsiani ja kotiani koskevat päätökset itse. Suositten tutustumaan toisiin yksinhuoltajiin, jos syystä tai toisesta aiemmat ystävyyssuhteesi ja suhteesi sisaruksiisi tai vanhempiisi ovat katkenneet.