Joko olen kuolemassa alkoholismiin näillä oireilla? Oon juonu lapseni kuolemasta lähtien,

Toivottavasti et korkkaamassa vaan menossa Aa:han. Sitä paitsi olet 34, elämäsi parhaassa iässä. Olet turhautunut kotona olemisesta, eläsässäsi ei ole mitään sisältöä. Siksikin juot.

Maailmassa on monta muutakin jotka ovat menettäneet lapsensa, ja osa heistä jopa jatkaa elämäänsä, sen sijaan että juovat itsensä kuoliaaksi. Olet itkenyt liian paljon ja liian kauan. Kukaan ei halua sanoa sitä ääneen mutta sillekin on olemassa hyväksyttävä raja miten kauan lapsen kuolemalle saa itkeä.





Tuska ei viinalla lopu. Viina valehtelee sinulle. Ja sinä uskot sitä. Ole sellainen ihminen kuin lapsesi sinun haluaisi olevan.

Kyllä lasta saa koko elämänsä ajan surra jos tämä kuolee!

En tiedä miten elää niin ettei surisi! Mutta mitä suru on ja miten sen näet vastaantulijassa?

Itsekin olen lapseni menettänyt, kuten monta sataa perhettä vuosittain niin joutuu tekemään.

Vaikka elän eteenpäin, samaa on tehnyt ap. Vaikka minä en ole alkoholisoitunut ja käyn työssä niin tarkoittaako se etten sure lastani?



Koko pointti on että tunteet on sallittuja.

Vihan tunne on yksi ihan perustunne. Saa vihata vaikka aurinkoa muttei se oma tunne muuta mitään, se on tunne, toiminta on mikä näkyy voimakkaammin muille. Kun sureva ei enää näytä itkuiselta tai hän ei ole vihainen tai katkera tai mitä vaan niin hänestä ei näe sitä kipua jota hän tuntee!

Minun kipua ei näe, elän sen kanssa.



Olet elänyt 10 vuotta eteenpäin elämää, jatkanut elämää siitä hetkestä kun lapsen elämä päättyi vaikka olet menettänyt elämän hallinnan. Jatkuminen vaan tapahtuu koska elämän toinen puoli on juurikin kuolla ja se on yksilön kuolema. Ei ole kuin elää ja kuolla, mutta siinä välissä on elämä, voisit elää niin että olisit tyytyväinen JOSKUS mitä teet, olla uhrin sijasta selviytyä. Tämä ei vaan tapahdu. Itse en ajattele että selviydyn lapseni kuolemasta, se mursi minussa jotain joka ei koskaan parane.



Se ei ole lapseltasi pois että alkoholin sijasta itket ja käyt vaikka lenkillä, kun on voimaa joskus lisää niin mene vaikka tekemään jotain hyväntekeväisyyttä, mikä olisi sinulle hyvää ja josta saat voimaa?



Itse ajattelen että teen lapseni tyytyväiseksi taivaassa sillä että elän hyvää elämää ja hän on luonani, hän on syy miksi hymyilen saippuakuplalle (hän leikkii kanssani), elämälläni on joku tarkoitus ja tämä on kamalinta mitä tiedän ja mistä jokkut puhuu (jotka ei ole lastaan menettänyt, eikä osaa päästä ikinä lähellekään tätä tunnetta mitä tämä on -joka päivä- mutta sen kanssa vaan elää.



Olen rohkeampi toteuttamaan asioita koska mikään ei ole enää niin raskas menetys kuin minkä joutui tekemään, ellei ehkä toisen lapsen kuolema.



Ei voi tietää mitä on nurkan takana tulossa. Siellä voi olla oma kuolema, perheenjäsenen menetys jälleen. Mutta siellä voi olla myös paljon hyvää, sinä voit tehdä hyvää.



Ei kuollutta lasta vaan voi lopettaa suremasta. Niin ei kukaan kykene. Ja jos joku näin sanoo niin sellainen ihminen ei rakasta omaa lastaan tai puhuu ajattelemattaan.



Itse en ole käyttänyt nautintoaineita kuten sinä, olen turruttanut itseäni fyysisesti ja henkisesti, kuunnellut musiikkia ja purrut tunteita käsitöihin. Ammatin olen vaihtanut lapsen kuoleman takia, teen monta asiaa lasta ajatellen.



Sinulla on ehkä tulossa joku uusi vaihe surussa kun pysähdyt miettimään asiaa ja jaksat tarkkailla itseäsi. Voit mennä Käpyyn juttelemaan tai soittaa sinne, kuoleman ei todellakaan tarvitse olla tuore, kaikkia meitä siellä yhdistää lapsen kuolema jossain vaiheessa elämää, jokaisella on se oma lapsi kuollut ja lapsia monen ikäisiä ja monissa tapahtumissa.



Sinulla on oma suru ja oikeus niihin tunteisiin joita sinulla on mutta niin on muillakin joiden elämää lapsesi on koskettanut.

Ymmärrän sinua että olet alkoholisoitunut, että tahdot turruttaa tunteen tuskasta ja se tunne kun tekee asioita tuntuu alussa pahalta ja se voi taas nostaa monia tunteita, mutta saat olla tunteellinen mutta ei se tunne vaan lähde, sitä pitää työstää ja sen kanssa on vaan elettävä ettei lasta enää ole.

Surutyötä ei sanota turhaan työksi ja erityisen raskasta se on sinulla, en voi sanoa että tee noin tai näin koska sinä elät elämääsi ja minä omaani eikä elämä ole kisa.



Itse olin paikalla kun lapsi kuoli. Hän kuoli syliini tajuttomana ja olen syyttänyt siitä itseäni vaikkei sille mitään kukaan olisi voinut. Minulla on tämä ollut tieto, miehelläni taas ei. Mieheni voisi taas katkeroitua minuun koska ei ollut paikalla toteamassa ettei mitään olisi voinut tehdä.

Olen miettinyt olisinko katkera ja vihainen jos joku muu olisi ollut paikalla sijastani tai olisiko niin käynyt jos joku olisi ollut sijastani paikalla.



Et ole ainoa joka eroaa tai menettää läheisiään lapsen kuoltua. Ihmissuhteet ei aina kestä ja tällä jos jollain saa suhteeseen painoa. Mutta aina voit koittaa ottaa uudestaan ihmisiin yhteyttä ja tehdä suhteista taas hyviä. Mutta se vaatii sinulta työtä.



Kaikki vaatii paljon sinulta mitä teet, alkoholi on pidentänyt sinun suremisen työskentelyä mutta sinä saat olla heikko ja tuntea mitä tunnet. Joku voi tuomita mutta juttele Käpyläiselle, sieltä saat ymmärrystä.

jostain syystä itken nyt, tosi paljon.. Ihan terve oire kai,en ole pystynyt viime aikoina itkemään vaikka oisin halunnut.



Ei tätä voi kuvailla oikein..tiedän olevani säälittävä, että tavallaan aikaa on jo kulunut niin paljon ettei mun surun enää pitäis olla "ajankohtainen" jotta sitään kukaan ymmärtäis - suhtaudutaan vaan,että haluankin hukuttautua itsesääliin.



Mutta on totta - niin totta kuin se subjektiivisesti jollekin yksillle voi olla- että mun elämä konkreettisesti pysähtyi sinä keväisenä iltapäivänä, kun epäuskoisena, paniikissa, itkien juoksin lapseni jo kylmenevän ruumiin luo, itkin, huusin, rukoilin ja anelin ambulanssihenkilökuntaa ja jumalaakin (vaikken ole uskovainen) herättämään hänet vielä henkiin.



Miehen kans meille tuli pian ero, ei kstänyt mun massiivista surua eikä sitä etten osannut häntä tukea omassa surussaan, meni pian uusiin naimisiin ja sai uusia lapsia.



Mä vaan jumitan tässä helvetissä.ap

Mutta sitten välähti että siskoni kuolemasta on jo 18 vuotta ja kun ketjua luin eteenpäin niin löytyihän niitä muitakin eroja. Ensimmäiset 12 vuotta äitini joi paljon ja joka päivä. Sanoi ettei pysty nukkumaan painajaisten takia ja alkoholi auttaa turruttamaan unet. Usein sanoi että ainoa syy miksi on elossa olen minä, mutta eihän hän oikeastaan elänyt vaan ui siellä viinapullossa. Eipä sitä oikein elämäksi voi sanoa.



Kuusi vuotta sitten minä sain lapsen ja äiti taisi ensimmäisen kerran siskon kuoleman jälkeen olla iloinen jostain. Samalla konkreettisesti huomasi myös sen että alkoholi on ongelma eikä vain ajanviete tai lääke, jonka ottamisen halutessaan voi lopettaa. En antanut (enkä anna) hoitaa lapsia jos on juonut, joten päätti vihdoin tehdä asialle jotain. Ei ole vieläkään pystynyt lopettamaan alkoholin käyttöä, mutta kykenee nykyään olemaan esim viikon juomatta.



Ap:tä en osaa auttaa. Et voi muuttaa mennyttä, etkä varmasti koskaan unohtaa. Sinulla on vielä kuitenkin suurin osa elämästä edessä. Toivon että löydät jostain tahdon elää.

voi ap...lopeta juominen ja jos se ei onnistu ilman apua niin sitten hakeudut katkolle ja hoitoa saamaan, AA ja muut tahot auttamaan.



Minä olen myös menettänyt lapseni ja muistan kyllä selkeästi ne ajatukset miten toivoin että kuolisin itsekkin päästen pois koska suru oli niin raskas kantaa.Ja ajattelin samoin, että ihan sama olisi vaikka juoda itsensä hengiltä..



Mutta se mikä käänsi minun ajatukseni oli ajatus siitä, että kun minäkin olisin toivonut vain parasta ja hyvää lapselleni niin hänkin olisi toivonut minulle samaa. Ei hän omalla lyhyellä elämällään olisi halunnut saattaa minua sellaiseen tilaan, että lopetan elämisen ja tuhoan itseni. Hän olisi halunnut että jaksan edelleen elää ja vielä löydän hyvää ja iloakin elämääni.



Usko pois, että niin myös sinun lapsesi rakasti sinua niin, että toivoisi todella että voisit paremmin ja että et tuhoaisi omaa elämääsi.



Minä menin tuossa ajatuksessa niin pitkälle, että mietin itseäni selittämässä lapselleni, että jooo äiti tuhosi itsensä eikä jaksanut elää enää kuolemasi jälkeen... ja tajusin että se ei vaan ole se vaihtoehto. Rakkaudesta lapseeni haluan elää. Haluan että hän voi iloita siitä hyvästä mitä hän toi elämääni.Hän teki minusta äidin, hän auttoi oivaltamaan että jokainen päivä on ainutlaatuinen ja jokainen elämä on arvokas.



Ystäväni uskon, että Jumala voi myös auttaa sinua. Hän auttoi minuakin.

"Mä vaan jumitan tässä helvetissä.ap"

Susta on vaan helpompaa olla uhri ja juoda.

Mikä estää sua haistelemasta elämää? Oletko tehnyt mitään konkreettista itsesi eteen viimeaikoina?



Oletetko käynyt kurkkaamassa AA-kokousta? Oletko käynyt kampaajalla?

...sanat häviää, mutta toivon kovasti voimia elämääsi. Toivon että saat jostain voimia, keinoja nousta kohti parempaa...