Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, joita miehen pettäminen satutti näin paljon?
18.09.2012 |
Kahdeksan kuukautta aikaa ja olen yhä edelleen ihan hajalla. Ollaan vielä yhdessä. Alussa tuntui, että me saadaan homma toimimaan, mutta nyt en ole enää varma. Mies haluaisi kovasti saada kaiken kuntoon, lopetti suhteen ja on pyydellyt kovasti anteeksi ja huolehtinut musta paremmin kuin hyvin. Mulla vain on tässä tässä kuukausien kuluessa kadonnut kunnioitus, ihailu ja luottamus miestä kohtaan.
Pahinta on tämä masennus, jonka pettäminen sai aikaan. Nyt syön masennuslääkkeitä, unilääkkeitä ja rauhoittavia, että pystyn jotenkin toimimaan. Hajosin ihan kokonaan ja tuntui että elämältä meni pohja. Töissä kaikki menee päin persettä. Yhdessä ollaan oltu 20 vuotta ja olen uskonut ja luottanut mieheeni kuin kallioon. Ja valetta kaikki.
Voi kun te toiset naiset tietäisitte missä olette osallisena. Että miten toinen ihminen voi särkyä. Odottaisitte niin kauan, että mies eroaa ja nappaisitte sitten.
Kommentit (117)
Te idiootit vastailette 2v vanhaan ketjuun ! Ääliöt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua satutti, paljon! Juuri tuo kunnioitus meni, toisen arvostaminen. En enää ollut ylpeä hänestä missään yhteydessä. Alkushokki oli pahin: sain niin pahoja fyysisiä oireita, myös paniikkikohtauksia ja hengitysvaikeuksia, että jouduin menemään kriisipäivystykseen. Vuoden verran keräilin itseäni, mutta luotin siihen että kaikesta selviää. Vuoden jälkeen aloin elää itselleni; sunnittelin tulevaisuuteni ja elämäni sellaiseksi kuin minä halusin, mies ei enää niihin suunnitelmiin kuulunut. Mutta kas, mieskin muuttui kun minä muutuin. Osoitin toiminnallani, että minä se olin meistä kahdesta se vahva, minä olin uskollinen, minä jatkoin elämääni. Hänen arvostuksensa nousi minua kohtaan, mutta aivan liian myöhään. kahden vuoden jälkeen pakkasin kamani ja lähdin, enkä kskaan ole mihinkään päätökseeni ollut niin tyytyväinen, ja olen edelleen ylpeä itsestäni, eten murtunut ja esim. juuri sairastunut masennukseen. KENELLÄKÄÄN ei saisi olla sellaista valtaa sinun elämään, että tekemisensä tai tekemättä jättämisensä suistaisivat sinut pois elämänhallinnasta. Tsemppiä, ap! Muista että ihminen on sitä mitä ajattelee olevansa; jos haluat/aiot olla vahva, olet vahva, jos päätät olla heikko, olet sitä.
tarvitsisit varmasti ammattiapua. puhumista vaikkapa psykologin kanssa.
jos jämähtää katkeruuteen siitä on vaikeaa, jopa mahdotonta päästä eteempäin omin avuin.
minua auttoi jonkinlainen toisen tekojen ymmärtäminen. ihastuminen on myös aika luonnollista ja jos tilanne menee liian pitkälle ei siinä ole järjen kanssa mitään tekemistä enää.
aika auttaa yleensä jos yhdessä pystytään selvittämään asioita ja parantamaan kommunikaatiota. jos suhde on ollut hyvin symbioootinen eli me henkinen eli kaksi ihmistä ei ole kovin erillisiä keskenään on vielä helpompaa jämähtää katkeraksi, jolloin anteeksi antaminen on erittäin vaikeaa ellei mahdotonta ja katkeruus jää pysyväksi päälle.
ammattiapu esim. parisuhdeterapia voisia auttaa ja sinne voi mennä yksinkin.
sitten lue ehdottomasti myös kirja särkynyt sydän voiko uskottomuudesta toipua.
Miehellä oli kaksi vuotta suhde toiseen naiseen. Olin kuolla kun se selvisi. Lääkkeiden avulla pysyin hengissä, mutta olin zombie. Erosin heti. Nyt monen vuoden jälkeen olemme miehen kanssa lähentyneet uudelleen. Hän näyttää oppineen, muuttuneen, yrittää selvästi osoittaa sen. Haluaisin rakastaa ja olla onnellinen, mutta pelko estää sen. En kestä enää toista kertaa sitä, jos niin käy. Kuitenkin haluaisin tämän miehen. Kunpa sitä osaisi vain nauttia kaikesta luottamatta enää, joutumatta alttiiksi. Ottaisi hyvät puolet ja varautuisi siihen, että tämä voi taas loppua milloin hyvänsä.
Ehkä kaikilla särkyneillä sydämillä on joku tarkoitus. En ole vain keksinyt, mikä se omalla kohdalla voisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua lisätä suolaa haavoisi, mutta silloin kun tapaillaan salaa ex-tyttöystävää sun selkäsi takana niin saat kyllä hieman huolestua. Jos asiassa ei olisi salattavaa niin kertoisi sulle rehellisesti, ja avoimesti missä mennään. Pistäsin kundin koville.
Niin. Tällä hetkellä voin tavallaan olla rauhallisin mielin, koska tiedän, ettei mieheni voi tavata tuota naista. Mutta mulle pettäminen ei ole sänkyyn hyppäämistä, se on _luottamuksen_ pettämistä. Ja kyllä, olen ajatellut sitäkin vaihtoehtoa, että he todellakin ovat "vain" ystäviä ja mä vauhkoan turhaan. Mä tiedän, että he pitävät satunnaisesti yhteyttä, mies taas ei tiedä mun tietävän. En tiedä, pitäisikö ottaa asia puheeksi vai antaa ajan ratkaista.
Toki pettäminen loukkaa, mutta ei ketään voi omistaa - antakaa tilaa. Älkää epäilkö turhasta.
Älkää pistäkö puun ja kuoren väliin - se se vasta ajaa kauemmas toisesta. Oma hyvinvointi ei saa olla kiinni siitä mitä toinen tekee tai jättää tekemättä.
Viisaita sanoja. Fakta on, että vaikka mies valehtelisi mulle päin naamaa, mä haluaisin uskoa häntä ja vaikka hän puhuisi totta, mä silti epäilisin. Pahin ongelma on siis mun pääni sisällä, tiedän sen, ja toivoisin, että osaisin tyynesti hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun olen ärtynyt, ei se musta ainakaan miellyttävämpää tyyppiä mieheni silmissä tee. Tunnistan, että vaadin miestäni tavallaan hyvittämään mulle aiempia huonoja kokemuksiani petetyksi tulemisesta. Se on epäreilua, mutta ei siitä ole ihan helppoa pyristellä irti.
Kun paljon rakastaa, saa paljon kärsiä. Edelleen jaksan toivoa, että maailmassa olisi edes yksi ihminen, jonka varaan voi luottaa. Vai olenko lapsellinen?
mutta jo pelkkä ajatus siitä, että nykyinen mieheni pettäis mua on aivan kamala. Mä voin hyvin kuvitella, että multa hajoaisi koko maailma enkä saisi sitä kasaan kovinkaan helpolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottaisitte niin kauan, että mies eroaa ja nappaisitte sitten.
Koko 20v ajanko se sua on pettänyt? Jollei, niin ei se koko 20v ole valetta...
En usko, että olet ainoa, jolta pohja noin pahasti putoaa, etkä enää otetta elämääsi kiinni saa, surullista, sillä teillä voisi olla vielä useita hyviä vuosia jäljellä, jos sä sallisit ne. Mutta kun et salli, vaikka mies tekee kaiken nyt oikein, sä et voi antaa anteeksi, etkä sä voi katsoa eteenpäin.
Olin rakentanut koko elämäni avioliittoni ympärille. Ihanat lapset, talo, asuntolaina, autot, työt, lomat, lemmikit.. Olin sataprosenttisen sitoutunut mieheeni, ihailin ja rakastin häntä. Tuin vastoinkäymisissä.
Ja sitten hän petti.
Ja se ei ollut vain yksi kännipano. Se oli monia pitkiä suhteita avioliiton aikana. Ja minä hölmö luotin mieheeni ja uskoin kaikki hänen selityksensä. Olo oli typerä ja petetty.
Olemme vielä yhdessä mutta suhteemme on kuollut. Yhdessä olemme lasten takia. Toisaalta nyt kun suhteeseen ei kannata tai tarvitse käyttää aikaa niin meillä on huomattavasti enemmän aikaa lapsille. Tulemme mieheni kanssa toimeen mutta loppuelämäämme emme tule viettämään yhdessä.
Kyse ei ole siitä etteikö nyt mies yrittäisi. Ostelee lahjoja, siivoaa kotia, tekee parhaansa ollakseen hyvä mies. Minua ei enää liikauta vaikka pitäisikin sivusuhdetta, kunhan hoitaa osansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sain tietää 2 kk ennen toisen lapsen synnytystä (!!). Oli ihan hirveetä...meilläkin 12 v suhde takana...
Valitsin miehen kanssa terapian tien, kävimme yhdessä ja erikseen, koska halusimme katsoa, voidaanko korjata suhde paremmaksi kuin ennen pettämistä.
Nyt on kulunut vuosi, ja meillä on eämä kohdallaan. Vaikeeta oli välillä pitkäänkin, mutta hengissä selvittiin - ja luottamus on palautunut, koska mies on niin selvästi muuttunut. Hän on siis hoitanut kuntoon niitä syitä, miksi alkoi pettää - huonoa itsetuntoaan, heikkoa itsetuntemustaan, kommunikaatiokyvyttömyyttään...On ihan erilainen isä lapsillemme, ihan erilainen aviomies mulle...
Ei kannata jäädä murehtimaan, vaan ottaa aktiivisempi ote elämään. Hakeudu terapiaan - laita elämäsi kuntoon. jos et terapian jälkeenkään pysty luottamaan mieheesi, lähde eteenpäin. Vahvempana, vähemmän sinisilmäisenä. Mutta muista - kyllä niitä avioliittoja voi korjatakin.
Nyt syksyllä oli kriisi jonka seurauksena petti.
Tiedän, että voisi olla vielä hyviä vuosia jäljellä, mutta en voi teeskennellä että kaikki on hyvin. Mulle avioliitto on ollut aina "pyhä" ja itse sitouduin niihin lupauksiin, jotka alttarilla annoin.
Ihan kamalaa on ajatella, että mies piti suhdetta mun selän takana, valehteli menonsa ja tuli sitten ihan pokkana meidän sänkyyn suoraan toisen sängystä.
Olen ehkä turhan herkkä. Uskon itsekin, että eroa kohti ollaan menossa ihan minun takiani. Vaikka haluaisi tietyssä mielessä jatkaa, en tiedä pystynkö ikinä oikeasti antamaan anteeksi ja kunnioittaman ja luottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun te toiset naiset tietäisitte missä olette osallisena. Että miten toinen ihminen voi särkyä. Odottaisitte niin kauan, että mies eroaa ja nappaisitte sitten.
Luulen että ne ovat tietyntyyppisiä naisia, jotka eivät välitä miehen olevan naimisissa. Empatiakyvyttömyys ja huono itsetunto ovat yleensä syynä tiettyyn "mitä sen väliä- meininkiin".
Minä ja useimmat ystäväni emme koe tarvetta rikkoa kenenkään perheitä.
Luottamus meni joten se tarkoitti eroa aika pian.
Mutta minä en ole koskaan ripustanut onneani enkä mielenterveyttäni puolisoon joten ehjiä ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...15 vuotta oltiin yhdessä ja lopulta uskoin, että on pakko erota (uusia naisia oli ollut pitkin matkaa, en vain uskonut intuitiota). Kun kaikki lopulta selvisi, päätin lopettaa. Kipeää se teki, 3 lasta ja nuorin vielä alle 2-vuotias.
Tuosta on nyt 2,5 vuotta aikaa ja mies lähti silloisen naisen mukaan. Nyt kuulin, että hän jo pettää tätäkin. Eli nämä patologiset valehtelijat ja pettäjät harvoin parantavat tapojaan.
Miksi petettyjen pitäisi aina päästä yli, pystyä luottamaan ja antamaan anteeksi? Eikö pettäjän olisi helpompi olla pettämättä?
Mua niin ottaa päähän se, että mä olenkin yhtäkkiä se syypää kun en pääse asian yli, vaikka onhan siitä jo puhuttu. Tota, kyllä me oltiin puhuttu siitäkin, ettei petetä, mutta niinhän se mies kuitenkin petti.
En usko jumalaan, enkä anteeksiantoon, siinä mielessä, että mitä tahansa saisi anteeksi vain katumalla. Aikuisen ihmisen täytyy pystyä ymmärtämään tekojensa seurauksia, jo ennen tekoa.
Mutta minä en ole koskaan ripustanut onneani enkä mielenterveyttäni puolisoon joten ehjiä ollaan.
Kyllä pitkästä avioliitosta eroaminen on kova paikka ja sen puolison menetys on siinä ihan murto-osa tai ehkä se ainoa hyvä puoli!
Avioerossa menettää usein puolet lastensa ajasta, kodin, ystäviä ja sukulaisia, arjen pienet tärkeät asiat, ehkä taloudellisen turvallisuuden, asemansa vaimona ja ydinperheen jäsenenä, asuinpaikkakunnan, jne.
Siinä voi mennä totaalisesti elämä sekaisin pitkäksi aikaa ja tietysti loppuelämäkin on erilaista.
Se on nykyään kauhean muodikasta olla niin "riippumaton" ettei puolison lähtö tunnu missään, mutta eihän sellainen ihminen ole koskaan mitään liittoonsa panostanutkaan ja sillä asenteella ero tulee varmasti.
Itse sain juuri tietää pettämisestä, mutta en ole noin kauan ollut yhdessä ko. ihmisen kanssa. Silti olen aika hajalla minäkin. Voin vain yrittää kuvitella, miltä sinusta tuntuu :(.
Tuskin kuitenkaan koko 20 vuotta?
Mutta mulle hän valehteli menoistaa silmiin katsoen ja usein tuli tän toisen naisen luota suoraan mun sänkyyn.
Olisin ehkä selvinnyt jostain kertakännipanosta, mutta en suhteesta työkaverin kanssa.
Surullinen totuus vain on se ettei toista ihmistä voi omistaa