Outo tapaus sattui tänään..

Vien lapseni joka arkiaamu päiväkotiin. Päiväkodin vieressä on hautausmaa, jota en pahemmin muulloin ajattele. Tänään kuitenkin sattui kummallinen asia.. Yleinsä kuuntelen MP3:sta kävellessäni yksinäni, sillä se tekee kävelemisestä reippaampaa ja rentoudun musiikin avulla. Tänä aamuna en kuitenkaan laittanut kuulokkeita korvilleni, vaan kuljin omissa ajatuksissani sen hautausmaan vierestä. Katselin hautakiviä ilman sen kummempia ajatuksia, kun kuulin viereltäni naisen äänen sanovan: " Huomenta!" Sellaisen hiljaisen mutta reippaan äänen, vähän samanlaisen joka tulee jostain takaraivon muistista. En halunnut ihan hullulta vaikuttaa niiden muutaman vastaantulijan silmissä, joten yritin hillitä hämmennystäni vaikka edelleen tuijotin hautakiviä. Siinä samalla kuitenkin tuli äkkiä kauhea tyyneyden tunne.. Rupesin ajattelemaan niitä maan alla nukkuvia menneitä ihmisiä, jotka toisilleen toivottelivat hyviä huomenia, elivät, olivat ja varmasti rakastivat. Enkä enää pelännyt kuolemaa.. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta äkkiä olisin halunnut itse sinne mullan alle lepäämään ikuiseen uneen, enkä pelännyt kuolemaa enää yhtään.



Kunpa oikea kuolemani hetki olisi noin seesteinen ja turvallisen tuntuinen..