25+ Kaunis, tai ei ainakaan ruma, ja aina sinkku? Mistä syystä, päänsisäisiä ongelmia?

Jos ei ole ollut ketään tarpeeksi kiinnostavaa?



Ei siihen tarvi välttämättä olla kauhean kronkeli. Usein on myös niin, että todella älykäs ja vahvaluonteinen nainen ei ole se helpoin tapaus miehille. Eikä nainen itsekään ole kiinnostunut, jos mies on selkeesti "heikompi".



Ei kaikille ole se parisuhde mitenkään ehdoton eli jos ei ole tarpeeksi kiinnostavaa ihmistä, niin miksi pitäisi ottaa joku vain sen vuoksi, että on joku?



Mä sanoisin, että tällainen nainen saattaa olla paljon "terveempi" pääkopaltaan kuin sellainen, joka on jatkuvasti parisuhteessa.

Hyviä pohdintoja. Tunnetteko ketään tällaista kuitenkaan?

Paitsi että mulla jo ikää 33, mutta ei siis yhtään suhdetta vielä takana. Mulla halua olisi ollut mutta ei ole ketään löytynyt. Yhdenillan sänkyseuraa olen kyllä joskus nuorempana hankkinut jokusen kerran baarista.

Täällä esitetyistä syistä mun tapauksessa varmaaan pätee tuo "naama norsunvitulla ja vaikeasti lähestyttävä". Olen ollut koulukiusattu lapsena ja jotenkin pelkään ihmisiä, vaikka olenkin iän myötä oppinut näyttämään pinnallisesti itsevarmalta. Tästä yhdistelmästä pinnallinen itsevarmuus + säikkyys taustalla syntyy elekieli jonka takia ihmiset pitävät minua ylpeänä ja vittumaisena ihmisenä. Olen yrittänyt tietoisesti opetella näyttämään ystävällisemmältä mutta huonolla menestyksellä.

Hyviä pohdintoja. Tunnetteko ketään tällaista kuitenkaan?

Paitsi että mulla jo ikää 33, mutta ei siis yhtään suhdetta vielä takana. Mulla halua olisi ollut mutta ei ole ketään löytynyt. Yhdenillan sänkyseuraa olen kyllä joskus nuorempana hankkinut jokusen kerran baarista.

Täällä esitetyistä syistä mun tapauksessa varmaaan pätee tuo "naama norsunvitulla ja vaikeasti lähestyttävä". Olen ollut koulukiusattu lapsena ja jotenkin pelkään ihmisiä, vaikka olenkin iän myötä oppinut näyttämään pinnallisesti itsevarmalta. Tästä yhdistelmästä pinnallinen itsevarmuus + säikkyys taustalla syntyy elekieli jonka takia ihmiset pitävät minua ylpeänä ja vittumaisena ihmisenä. Olen yrittänyt tietoisesti opetella näyttämään ystävällisemmältä mutta huonolla menestyksellä.

Hyviä pohdintoja. Tunnetteko ketään tällaista kuitenkaan?

Paitsi että mulla jo ikää 33, mutta ei siis yhtään suhdetta vielä takana. Mulla halua olisi ollut mutta ei ole ketään löytynyt. Yhdenillan sänkyseuraa olen kyllä joskus nuorempana hankkinut jokusen kerran baarista.

Täällä esitetyistä syistä mun tapauksessa varmaaan pätee tuo "naama norsunvitulla ja vaikeasti lähestyttävä". Olen ollut koulukiusattu lapsena ja jotenkin pelkään ihmisiä, vaikka olenkin iän myötä oppinut näyttämään pinnallisesti itsevarmalta. Tästä yhdistelmästä pinnallinen itsevarmuus + säikkyys taustalla syntyy elekieli jonka takia ihmiset pitävät minua ylpeänä ja vittumaisena ihmisenä. Olen yrittänyt tietoisesti opetella näyttämään ystävällisemmältä mutta huonolla menestyksellä.

Miten sun kaltaista pitäisi lähestyä? Ja miten erottaa oikeasti vittumaisesta?

Tuskin pystyy erottamaan oikeasti perusnegatiivisesta ja vittumaisesta ellei tutustu minuun paremmin, ja sitä taas harva haluaa tehdä jos jo ensivaikutelma eleiden ja ilmeiden perusteella on luotaantyöntävä ja kylmän oloinen.

Se lähestyminen taitaisi vaatia mieheltä aika paljon itsevarmuutta sekä todella vahvan halun tutustua minuun, niin vahvan että jaksaisi jonkin aikaa yrittää vaikka annan torjuvia ja vältteleviä eleitä vaan vastsaukseksi koska en osaa reagoida luontevasti ihmisen lähestymiseen. Jos olisi mieletön kaunotar, ehkä joku itsevarma voisi ottaa asiakseen piirittämällä ja väsyttämällä saada minut omakseen mutta kun on ihan vaan tavis niin eipä kukaan ole viitsinyt.

Itseäni ainakin rajoittaa, kun en jostain syystä osaa ihastua enää toiseen. Minulla oli koko teini-iän kestänyt ihastus ja pieni suhteentynkä, joka lopulta johti sitten siihen, että muutin miehen kotimaahan. Vähän ajan kuluttua tuosta mies tuli ja ilmoittikin seurustelevansa tahollaan. Että kiitos vain arvostuksesta.



En osaa katsoa miehiä kuin kavereina, näen heidän kiinnostuksensa mutta minulla ei ole mitään tunnereaktiota takaisin. He ovat mukavia ja periaatteessa voisin jopa aloittaa suhteen, mutta en näe sitä tyydyttävänä kummallekaan osapuolelle: minä en osaisi olla tarpeeksi läsnä tai edes kiinnostua kumppanista tarpeeksi ja toiselle tämä ei olisi ollenkaan reilua, kun he voisivat löytää jonkun, joka oikeasti saattaisi välittää heistä ja tunteet olisivat jaetut. Vaikeinta onkin löytää joku, josta itse pitäisin. Olen ihastunut elämässäni vain kerran.



Aloittaakseni suhteen haluaisin molemminpuolisen tilanteen, jossa molemmat olisivat valmiita tekemään asioita toistensa puolesta... Ei ole minusta reilua, että vain toinen (mies) ahkeroi toisen puolesta kun tämä ei aiheuttaisi minkäänlaista tunnereaktiota toisessa (minussa). Tavallaan siis välttelen samaa tilannetta, jossa olin itse nuorena, mutta toisena, eli uhrautuvana, tekevänä, osapuolena?



No, mikäs tässä. Elelen sinkkuna, kun en halua puolikasta suhdetta vaan oikean suhteen, jossa molemmat oikeasti pitävät toisistaan... En tiedä miten yleinen tämä ajattelumalli on.

Sori, mutta huomaa kyllä todella selvästi, että aloitusviesti on naisen kirjoittama. :)

Ei miestä todellakaan kiinnosta mikään kaverisuhteen menetys, jos hän näkee mahdollisuuden saada itselleen tyttöystävä tai muuten vain vakikumppani! Miehet eivät muutenkaan ajattele kaverisuhteista samalla lailla kuin naiset, varsinkaan silloin kun kaveri edustaa vastakkaista sukupuolta.

Itse asiassa väittäisin, että suurin osa miehistä tuntee seksuaalista vetoa naispuolisiin kavereihinsa.

Uskokaa pois.

Minulla on ainakin toista kymmentä naispuolista kaveria, joiden kanssa on juuri tuo tilanne, vaikka olenkin sinkku. Seksiä voi hakea riskittömämmin tuntemattomilta, ilman että riskeeraa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden ystävyyden pilaamisen.

Seksuaalista vetoa kyllä tuntee joihinkin ja joihinkin ei ja osasta jopa ajattelee, että voisi sopia paremmin seurustelukumppaniksi kuin useimmat yritelmät mutta ei nämä mitenkään jatkuvasti kiduttavia ajatus, jolle pitäisi jotain tehdä ole.

Lyhyesti sanottuna jälleen vammaista "kaikki miehet" -paskaa, mihin tällä foorumilla toki usein tottuu. Onneksi nämä naispuoliset kaverini ovat vähemmän dorkia kuin sinä, koska tuollainen ajattelumalli varmasti myrkyttäisi mahdollisuuden normaaliin platoniseen suhteeseen vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Ainakin minun tuttavapiirissäni nämä naiset ovat sellaisia ikineitsyitä, jotka ovat myös vähän ujohkoja eivätkä osaa ottaa kontaktia miehiin. Heillä ei muutenkaan ole kovin hyvät sosiaaliset taidot. Vaatimuslista miestä kohtaan sen sijaan on kolme metriä pitkä, koska he odottavat "Sitä Oikeaa", täydellistä unelmien prinssiä, joka pelastaa heidät ikuiselta neitsyydeltä. Onnea vaan etsintään... Niitä hyviä miehiä kun ei riitä edes kaikille kauniille ja sosiaalisille.

Vastaan omasta puolestani: tiedän, että mulla on liian korkeet kriteerit ja kärsin ajoittain olemattomasta itsetunnosta. Kavereita on paljon, ulkona käyn usein, mutta kumppania en löydä.

Muutamat "suhteet" ovat kaatuneet siihen, että löydän miehestä jotain negatiivista, josta en pääse yli. Tiedän myös lapsuuteni vaikuttaneen asiaan, näin perheväkivaltaa vuosikausia. Eihän tuolla varmaa yheyttä ole, mutta äitinikin kanssa olemme keskustelleet asiasta.



Ärsyttää tuo yleistys, että "sen on pakko olla lesbo" - syitä kun riittää vaikka mitä muitakin.

Ainakin minun tuttavapiirissäni nämä naiset ovat sellaisia ikineitsyitä, jotka ovat myös vähän ujohkoja eivätkä osaa ottaa kontaktia miehiin. Heillä ei muutenkaan ole kovin hyvät sosiaaliset taidot. Vaatimuslista miestä kohtaan sen sijaan on kolme metriä pitkä, koska he odottavat "Sitä Oikeaa", täydellistä unelmien prinssiä, joka pelastaa heidät ikuiselta neitsyydeltä. Onnea vaan etsintään... Niitä hyviä miehiä kun ei riitä edes kaikille kauniille ja sosiaalisille.

vastaisin... Olin ujo, ja minua kiusattiin koulussa. Joten en uskonut että kukaan olisi ikinä minusta kiinnostunut. Ja Suomessa on vaikeaa, koska miehet harvemmin tekee aloitetta. Ulkomailla oli kiinnostuneita miehiä aivan likaakin. Siksi olinkin, jo yhden ulkomaalaisen avioliiton takanani, miettinyt ettei Suomessa onnistu. Onneksi löysin. Hän on kyllä tuhat kertaa parempi kuin se ulkomaalainen jonka kanssa olin naimisissa.

Todennäköisesti on jotenkin "hullu". Esim. persoonallisuushäiriö, jokin mielisairaus, syömishäiriö jne. jonka takia ei joko halua tai "voi" seurustella tai on niin mahdoton ihminen ettei seuraansa kukaan jaksa. Tai on asperger. Ja tähän liittyen sitten monenlaista oheisongelmaa kuten

- kyvyttömyys näyttää tunteitaan

- alastomuuden pelko

- aseksuaalisuus, nymfomania tai läheisyyskammo

- epärealistisen suuret kuvitelmat itsestään ja äärimmäisen vaativa siitä kenet kelpuuttaa

- niin huono itsetunto ettei usko kelpaavansa

- jokin kummallinen periaate tai pakkoajatus

Tai sitten on lesbo, "oikea" aseksuaali (eikä esim. anoreksian takia) tai ei oikeasti ole tavannut ketään sellaista joka sytyttää eikä halua suhdetta vain suhteen vuoksi eikä käytä em. kliseetä pelkkänä tekosyynä.

25+ Kaunis, tai ei ainakaan ruma, ja aina sinkku? Mistä syystä, päänsisäisiä ongelmia?

Itse miehenä voin kiinnostua kauniista naisesta, jolla mielenterveysongelmia.(lo.skitsofrenia, täysin estynyt tms.) Ja kahdesta naisesta, joista toinen edellä mainittu ja toinen ruma, mutta "terve", valitsen kyllä ensimmäisen.

Enkä sano tätä täällä ilkeyksiäni, vaan siksi, koska tämä juttu on ihan totta ja miehen kannalta tärkeä kriteeri suhteen aloittamiselle.

Mistä ne muka tietää kuinka monta panoa on ollut? On ihan yleinen käytäntö valehdella määräksi vaikka "kolme" vaikka kolmesataa on lähempänä totuutta.

Enkä sano tätä täällä ilkeyksiäni, vaan siksi, koska tämä juttu on ihan totta ja miehen kannalta tärkeä kriteeri suhteen aloittamiselle.

Mistä ne muka tietää kuinka monta panoa on ollut? On ihan yleinen käytäntö valehdella määräksi vaikka "kolme" vaikka kolmesataa on lähempänä totuutta.

sinkkunaisen joka istuu lähes kaikki illat baarissa. Ei ilmeisesti itse lainkaan käsitä, että kenenkään fiksun miehen mielestä tuollainen ei vedä puoleen sitten millään.

Olisiko väärin ryhtyä parisuhteeseen tällaisten syiden perusteella jonkun kanssa, vaikkei oikeasti ole kiinnostunut/rakastunut? Ihan tosissani mietin.

Omalla kohdallani suurin syy siihen, miksi olin sinkku kolmekymppiseksi asti oli se, että olin tietyllä tapaa aika lapsellinen ja kehityin hitaasti. Vaikea kuvailla mitä tuolla tarkoitan, mutta joka tapauksessa olin aika arka ja ujo ja olisin ollut ihan liikaa vietävissä, joten ehkä jotenkin alitajuisesti välttelin suhteita jonnekin 23-vuotiaaksi asti. Opiskelin yliopistossa, oli paljon kavereita ja bileitä enkä edes kaivannut suhdetta.



Vähitellen aloin kaivata seurustelusuhdetta, mutta ei se ollutkaan niin helppoa. Ujous sekä huono itsetunto vaikutti. Minulla oli paljon yhden illan juttuja, mutta jostain syystä jutuista ei koskaan tullut mitään muuta.



Kolmenkympin lähestyessä tunsin itseni kummajaiseksi, mutta siinä vaiheessa suhteen aloittamisen rima oli kohonnut: kun ei siihenkään mennessä ollut seurustellut kenenkään kanssa, oli niin tottunut yksinoloon että piti olla aika täydellisen sopiva mies jotta parisuhde houkuttaisi. Yllättäen tuollainen mies löytyi, ja nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni onnellisesti parisuhteessa, ja ikää on 32v. En siis usko että on pakko olla mitään päänsisäisiä ongelmia, jos on 25+ ja sinkku, enemmänkin luulen että kyse on olosuhteista (jos muuten on kyseessä avoin, mukava, "normaali" nainen).

Ihan tavallista se on!

Ankaria, itselleen ja muille?

Ei kaikille ole se parisuhde mitenkään ehdoton eli jos ei ole tarpeeksi kiinnostavaa ihmistä, niin miksi pitäisi ottaa joku vain sen vuoksi, että on joku?

Eiköhän meillä jokseenkin kaikilla ole synnynnäinen hellyyden ja jopa seksinkin tarve. "Ihmisen ikävä toisen luo." Se ei ole väärin, eikä "epätoivoista", eikä ole mitenkään tavoiteltavaa yrittää kieltää näiden tarpeiden olemassaolo.