Mille tuntuu kun lapsesi elämänkumppaneineen ohittaa sinut ja puolisosi elintasossa?

Raha ei tuo onnea, mutta jos parisuhteessa kaikki on hyvin, lapseni on onnellinen, niin silloin katson onnistuneeni kasvatuksessa, koska lapsi osaa olla onnellinen siitä mitä hänellä on ;)

mutta vanhempani vaikuttavat jotenkin epäuskoisilta sen edessä ettei meidän lasten elintaso ole heidän elintasonsa veroinen (varsinkaan heidän elintasonsa meidän iässämme!), vaikka olemme molemmat hyvissä ammateissa, korkeakoulutettuja, naimisissa korkeakoulutettujen puolisoidemme kanssa, ja nelissäkymmenissä. Heitä tuntuu jatkuvasti hämmästyttävän jos ja kun meillä ei ole varaa johonkin.



Olisi hyvin vaikea uskoa että he suhtautuisivat mitenkään muuten kuin tyytyväisesti, jos meillä alkaisi olla varaa samanlaisiin tai vielä parempiin asioihin kuin heillä oli aikanaan.

pelkään sitä, että lapset EIVÄT ylitä meidän elintasoamme. Meillä kesti miehen kanssa pitkän, että ostimme omakotitalon, oltiin 29- ja 35-vuotiaita. Jotenkin odottaisin, että lapseni saisivat elämän syrjästä kiinni nopeammin, eivätkä jäisi kitkuttamaan jonnekin kerrostaloasuntoon loppuiäkseen.

Ainoa pelko on se, että emme pysty takamaan lapsille kovin isoja asuntolainoja, koska talomme arvo on niin vähäinen... Tuttujani työskentelee kv-alalla ja heiltä on jäänyt monet kaupat tekemättä viime aikoina vain sen vuoksi, että nuorilla perheillä ei ole ollut kuin säästöjä. Se ei enää riitä. Pitää olla myös takaajia.

Raha ei tuo onnea, mutta jos parisuhteessa kaikki on hyvin, lapseni on onnellinen, niin silloin katson onnistuneeni kasvatuksessa, koska lapsi osaa olla onnellinen siitä mitä hänellä on ;)

Meillä on iso talo ym.

Paljon vähemmällä pärjäisi ja toisaalta maailman tilan vuoksi pitäisikin pärjätä. Lapseni on hyvin ekohenkinen, en usko, että haluaakaa esim. autoa. Rahassa ei voi kuitenkaan kylpeä, jollei ole Roope- setä. Eikä niitä arkkuunkaa laiteta. Niin on hyvä, että pulaa ei ole ja on hyvä olla.

Itselläni on yöikin tarpeen, kuin hiukan jää säästöönkin. Lapseni on kyllä menossa alalle, mikä ei ole heikoimmin palkattuja...

Mutta ainahab voi auttaa vähempiosaisia.

Omat vanhempani olivat aika nuivia kun hankimme isomman auton kuin heillä. Ihan hassua sinänsä, he ovat kaksin ja meillä on lapsiakin ja enemmän tilantarvetta. Jostain muustakin ovat vähän osoittaneet mieltään kun olemme hankkineet jotain kalliimpaa kuin heillä. Asunto on meillä kyllä pienempi ja velkainen, he ostivat omansa noin kolkyt vuotta sitten ihan pilkkahintaan. Hassua, eihän tää ole kilpailu ja itse ainakin iloitsisin jos lapsilla menee aikanaan hyvin.

mutta vanhempani vaikuttavat jotenkin epäuskoisilta sen edessä ettei meidän lasten elintaso ole heidän elintasonsa veroinen (varsinkaan heidän elintasonsa meidän iässämme!), vaikka olemme molemmat hyvissä ammateissa, korkeakoulutettuja, naimisissa korkeakoulutettujen puolisoidemme kanssa, ja nelissäkymmenissä. Heitä tuntuu jatkuvasti hämmästyttävän jos ja kun meillä ei ole varaa johonkin.

Olisi hyvin vaikea uskoa että he suhtautuisivat mitenkään muuten kuin tyytyväisesti, jos meillä alkaisi olla varaa samanlaisiin tai vielä parempiin asioihin kuin heillä oli aikanaan.

Tienaan akateemisesta loppututkinnosta huolimatta reippaasti vähemmän kuin mitä teknikko-isäni saa eläkettä (enkä minä ole lastentarhanope tai kirjastonhoitaja). Isovanhempani pitävät luonnollisena, että kävisimme talvisin lapissa laskettelemassa, rakentaisimme oman omakotitalon ja että meillä olisi mökki. Oikeasti nämä ovat totaalisen ulottumattomissa meiltä - emmekä onneksi edes haaveile moisista. Mutta näistä huomaa, mitkä ovat perheessäni olleet "normaalia" elintasoa.

Eläkelappusten perusteella kävin KEVA:n sivuilta katsomassa eläke-ennusteeni, niin parinkymmenen vuoden päästä saadaan miehen kanssa YHDESSÄ vähemmän eläkettä kuin mitä isäni yksin saa.

Toivon hartaasti, että lapseni pärjäisi taloudellisesti paremmin kuin me - mikäli hän itse sitä haluaa ja toivoo. Todennäköisesti käy kuitenkin niin, että myös se sukupolvi joutuu vielä osallistumaan entisten etuuksien maksuun ja velalla elämisen seurauksiin.

pelkään sitä, että lapset EIVÄT ylitä meidän elintasoamme. Meillä kesti miehen kanssa pitkän, että ostimme omakotitalon, oltiin 29- ja 35-vuotiaita. Jotenkin odottaisin, että lapseni saisivat elämän syrjästä kiinni nopeammin, eivätkä jäisi kitkuttamaan jonnekin kerrostaloasuntoon loppuiäkseen.

Ainoa pelko on se, että emme pysty takamaan lapsille kovin isoja asuntolainoja, koska talomme arvo on niin vähäinen... Tuttujani työskentelee kv-alalla ja heiltä on jäänyt monet kaupat tekemättä viime aikoina vain sen vuoksi, että nuorilla perheillä ei ole ollut kuin säästöjä. Se ei enää riitä. Pitää olla myös takaajia.

Olet liikuttava :)

Olemme itse meneet kummankin vanhempien elintason ohi. Miehen vanhemmat ja sisarukset yrittävät hyötyä tästä ja päästä siivelle ja naisen vanhemmat ovat tuumannee vain et ommalla työllähän olette elintason rakentaneet.

voi suhtautua ylpeydellä (oma äitini), täysin neutraalisti (isäni tuskin on noteerannut asiaa) tai epäluulolla (mieheni vanhemmat).



Miehen vanhemmat ovat olleet ikänsä pienituloisia, mutta säästäväisiä ihmisiä. ei siis ole suurikaan saavutus yltää heidän parempaan elintasoon. Heillä tuntuu vain olevan jatkuva pelko siitä, että meidän taloutemme romahtaa. Meitä on kaksi keskituloista, joilla nuoresta iästä huolimatta velkaa yhteensä 110 000e (2 autoa, omakotitalo, sijoitusasunto)Säästöön saadaan joka kuukausi rahaa. Silti tuntuu että miehen vanhemmat menettävät huolesta yöunensa, jos olemme tilanneet uuden lehden, ostaneet lapselle suksipaketin tai käyneet tallinnassa.Olemme myös saaneet huomautuksia siitä, kuinka tuhlaamme vettä ja sähköä. (lisähuomautuksena, että ekoihmisiä appivanhemmat eivät ole, eikä huoli johdu luontoarvoista).



Itse säästetään lapsillemme. Toivoisin, että voisimme tehdä enemmänin lastemme tulevan elintason eteen, koska tiedän että heidän tulevaisuudessaan on enemmän epävarmuustekijöitä kuin meidän. Tunteisiin tulee varmaan jollain lailla vaikuttamaan myös lastemme puolisot; mikä heidän osuutensa on elintasoon, jne.

Kamalinta olisi, jos joutuisin loppuelämäni olemaan huolissani lasteni perheistä.

Eikö ole itsestäänselvyys, että jokainen vanhempi toivoo lapselleen parempaa kuin itsellä oli? Eikö jokainen ihminen toivo kaikille läheisilleen kaikkea mahdollisimman hyvää?



Nuorena leskeksi jäänyt äitini kasvatti yksin lapsilauman. Köyhästi elimme tuolloin. Nyt jo iäkkäänä hän on äärettömän onnellinen siitä, että me lapset olemme saavuttaneet paremman elintason itsellemme.



Vastaavasti me nyt jo aikuisiksi kasvaneet lapset olemme sitä tyytyväisempiä, mitä paremmin meidän lapsillamme menee. Vanhimmat näistä äitini lapsenlapsista ovat jo ylittäneet elintasossa omat vanhempansa. Näin toivon, että minunkin (vielä opiskelevat) lapseni tekevät.



Olen muuten hyvin onnellinen myös siitä, että omilla sisaruksillani on parempi elintaso kuin itselläni (vaikka itsekin elän ihan ok, en vain ehkä ole työssäni yhtä kunnianhimoinen kuin he). Rakkaiden ihmisten menestys on ilon ja onnen lähde.

kasvatustyössäni. Eli hyvältä tuntuu.

Tietäisin, että saisin käyttää omat rahani itseeni eikä tarvitse ostaa lastenlapselle rattaita, sänkyä, jne.

Helpottuneelta. Tietäisin, että saisin käyttää omat rahani itseeni eikä tarvitse ostaa lastenlapselle rattaita, sänkyä, jne.