Odotan toista lastamme viimeisilläni, nyt mies ilmoitti haluavansa erota

Kirjoitit aiemmin, että on turhaa olettaa, että mies on toisella paikkakunnalla (veljensä luona) pettämässä, koska ihan hyvinhän hän voisi pettää myös omalla paikkakunnallanne.



Myöhemmin kirjoitit kuitenkin, ettei hän voisi omalla paikkakunnallanne kovin hyvin pettää, koska saisit kuitenkin jotakin kautta tietää asiasta.



Mies katoaa aika ajoin jonnekin useiksi päiviksi. Eikö tässä ole mitä otollisin tilaisuus pitää yllä toista suhdetta? Oletko varma, että mies todella on siellä veljen luona? Kun velikin kerran on miehesi puolella, on hän ehkä valmis tarjoamaan alibin. Tai vaikka mies olisikin veljen luona, varmaan hänellä ei koko ajan ole "esiliinaa", vaan mahdollisuus käydä ja olla jossakin ihan muualla kuin mitä sinulle kertoo...



Itse olen myös ollut petetty, mies piti vuoden ajan yllä toista suhdetta, nimenomaan toisen paikkakunnan turvin. Jäi loppuvaiheessa kiinnikin, mutta kielsi kaiken, valehteli täysin sujuvasti ja kierteli kaikki asiat niin, että uskoin kyseessä olevan väärinkäsityksen. Ja tämäkin mies oli kiva, kiltti ja rehellisen oloinen, jota kukaan ystäväni ei meinannut uskoa pettäjäksi - ei edes sitten kun kaikki lopulta romahti ja kaikki totuudet paljastuivat...

Onko ap:n mies itsekin todella halunnut noita lapsia vai onko "ajautunut" isäksi. Sekin vaikuttaa paljon.

Luottamuksen romahtaminen oli melkein sama kuin maailman romahtaminen. Tuntui mahdottomalta ajatukselta päästä asiasta yli, puhumattakaan siitä että voisi joskus vielä olla onnellinen. Ja jos joku sanoi, että varmasti vielä löydät uuden, paremman miehen, se melkein suututti. En uskonut siihen, itsetuntoni pettämisen ja siihen liittyvien valheiden seurauksena laski niin alas, että oikeasti pidin vain sitä miestä ainoana, joka voisi minua rakastaa ja ymmärtää.



Kun aikaa kului (ainakin vuosi siinä meni, ellei kauemminkin), mies minun mielikuvissani muuttui suuresti. Tajusin kunnolla miten onnekas olin, kun olin päässyt eroon miehestä, joka kykeni sellaiseen epärehellisyyteen. Kun epätoivoisen rakkauden tunteet lakkasivat sokaisemasta päätä, näin miehen ja kaiken muun objektiivisemmin.



Ajattelin silloin, etten enää koskaan voisi luottaa kehenkään mieheen. Tai etten voisi ketään koskaan kokea yhtä läheiseksi ja omaksi ja rakkaaksi. Toisin kävi. Nykyisen mieheni olen tuntenut jo kaksi kertaa niin kauan kuin sen pettäjän, ja vain hän tuntuu minulle siltä oikealta ja rakkaalta. Olen äärettömän onnellinen, että se silloinen suhde päättyi eroon, muutenhan en olisi tavannut tätä paljon parempaa miestä ja kokenut tätä paljon ihanampaa suhdetta.



Varaudu siihen, että eron jälkeinen aika on jatkuvaa aaltoliikettä. Saattaa olla pitkiäkin aikoja, jolloin voit paremmin, ja tunnet olosi objektiivisemmaksi ja tulevaisuuden toivoa täynnä olevaksi. Sitten yhtäkkiä tulee taas päivä, jona et voi kuin itkeä tai maata masentuneena ja ikävöidä ja surra... Ja näin käy ehkä monia monia kertoja. Mutta vaikka otat yhden askeleen välillä taakse, olet sitä ennen ottanut monta askeletta eteen, joten älä menetä toivoasi!



Vielä siihen pettäjämieheen - sekin päivä sitten tuli, jona hän pyyteli minua takaisin. Oli sukset ristissä sen toisen naisen kanssa. Erosta oli kulunut muutama kuukausi enkä ollut todellakaan päässyt miehestä yli, mutta jotenkin minulle oli itsestäänselvää silti, että mitään mahdollisuutta yhteenpalaamiselle ei ole. Luottamus oli mennyt niin täysin, samoin kunnioitukseni sitä ihmistä kohtaan.

...että hassua kyllä siinäkin sopassa osallisuutensa oli miehen veljellä, joka tiesi kyllä hyvin millaista kaksoiselämää mies eli, mutta hyväksyi asian täysin (koska oli itsekin samaa maata)...

Varmista oliko mies veljensä luona vai oliko toisen naisen luona.



Tutki kännykkä! Kännykän suojakoodi menee päälle pienellä viiveellä. Kun mies on käyttänyt kännykkäänsä, ota se parin minuutin sisällä ja tutki soitetut puhelut ja viestit.



Tsemppiä!!!

Kyllä mies on veljellään. Sen tiedän. Ei hän siellä usein käy, veli on välillä täällä meilläkin. Että jos miehellä olisi toinen nainen siellä veljensä paikkakunnalla, aika harvoin näkisivät, ehkä kerran 2 kuukaudessa tai harvemminkin. Enemmän tuo veli täällä meillä käy työasioissa.



En jaksa vatvoa tuota toisen naisen mahdollisuutta. Jos sellainen on kuvioissa, sitten on, en minä sille mitään mahda. Kyllä se ajan mittaan selviää. Oli syy mikä tahansa, mies on pettänyt luottamukseni jättämällä minut ilman oman puolisoni tukea hetkellä, jolloin olisin sitä eniten tarvinut. Hetkellä, jolloin olisi ollut suotavaa antaa minun keskittyä vain ja ainoastaan vauvaan, tulevaan synnytykseen, omaan jaksamiseeni loppuraskauden viimemetreillä ja esikoisen hoitamiseen. Näissä oli kerrakseen jo huolta ja jaksamista. Lopulta syy miehen petokseen on aivan sama, vain sillä on merkitystä että petti luottamukseni, loukkasi, satutti kuin tahallaan, ilkeyttään ja itsekkyyttään. Vaikka mies nyt jostain syystä peruisi aikeensa ja paljastuisi, että hänelle tuli vain jokin paniikkireaktio vauvasta tms. Tarvitsemme silti pitkän pariterapian ja molemmat yksilöterapiaa. Muuten minä en selviä miehen aiheuttamasta shokista ja syntyneestä luottamuspulasta. Hän tuskin käsittää mitä minulle teki. Vaikeahan se on käsittää, jos itsellä on kertomansa jälkeen suht ok olo.



Uusi aamu, uudet voimat, kuten joku aikaisemmin jo sanoi. Hetki kerrallaan.



Ai niin, en halua mennä lukemaan miehen puhelinta. En vaan ole sellainen. Sori, jos olet teidän mielestänne nössö, mutta jokaisella on yksityisyytensä kaikesta huolimatta. Kyllä se toinen nainen esille tulee, jos sellainen on olemassa. En halua, haluan että joku itsekunnoitus minullakin säilyy, en halua siis vajota niin alas, että tutkin miehen viestit salaa.



Ap

Mutta voisitteko, naiset, kertoa minulle mitä merkitystä sillä on, onko miehellä toinen valmiina vai ei? Esim. tässä ap:n tapauksessa.

mutta jos tilanne on se, että miehellä on jo uusi (usein vaimoa nuorempi ja lapseton), syntyy lisäksi vahva tunne ettei enää kelpaa vanhenevana naisena, vanhenevana ihmisenä, on epämiellyttävä, ruma ja menettää ihmisarvonsa. Syntyy tunne että on tullut vaihdetuksi uudempaan malliin, kun elämänkumppani, luotettu, oma rakas puoliso on valinnut tilalle jonkun muun.

Lapset eivät voi ymmärtää miksi isä on heidät jättänyt jonkun vieraan naisen takia, hylännyt heidät jonkun sellaisen takia, joka isälle on ilmeisesti tärkeämpi ihminen kuin omat lapset. Lapsilla ja isällä on kuitenkin yleensä aina paljon pidempi yhteinen historia taustallaan, kuin miehellä uuden naisen kanssa.

Tunnen aikuisia ihmisiä, joiden isäsuhde on edelleen hyvin etäinen ja kompleksinen, ja jotka eivät ole koskaan täysin pystyneet toipumaan siitä, että he eivät olleetkaan tarpeeksi "hyviä" isälleen, vaan isä valitsi uuden perheen; nuoren naisen ja tämän kanssa uudet lapset, joita keskittyi rakastamaan - toisin kuin "vanhoja" lapsiaan.

Uusi nainen saa tuntemaan, että "vanhat" heitetty pois turhina.

Vaikutat todella fiksulta ap. Mielestäni suunnitelmasi on juuri se oikea mitä pitääkin tehdä, eli kokeilette vielä sitä pariterapiaa, ei mitään vakoilua, kostoja tms. Jonkunhan täytyy olla se aikuinen, jo lastenkin takia. Uskon kyllä että selviät loppujen lopuksi kävi miten kävi, vaikka alkuun ehkä tuleekin huonojakin hetkiä.

Puhuttava on ja kuunneltava. Mutta myös sekstailtava. Varmasti on niitäkin suhteita, joissa mieskään ei halua, mutta vähemmistönä kuitenkin. Enemmistö miehistä haluaa seksiä oman puolisonsa kanssa. Myös pikkulapsiaikana ja ruuhkavuosina. Muuten alkaa kutsua se toisen naisen syli.

Tsemppiä ap:lle.

Tämä on hyvin totta. Meillä tilanne on ollut juurikin se, että miehellä on ollut haluttomuutta jo muutama vuosi. Alkuun jaksoin pitkäänkin yrittää saada jotain aikaiseksi, mutta se on naisen itsetunnolle kova kolaus, kun oma mies ei enää haluakaan. Vaikka uskon, ettei tässä nyt ole minun haluamisestani kyse. Olenkin ajatellut, että masennuksella olisi tähän miehen haluttomuuten myös osansa ja arpansa. Mitä enemmän tätä asiaa ohdin ja mitä enemmän näitä teidän kommenttejanne luen (niitä fiksuja kommentteja), minulla alkaa valjeta, että jospa sittenkin kaiken takana on tuo pitkittynyt masennus. Yritän ottaa asian tänään puheeksi, vaikka pelkäänkin hirveästi miehen reaktiota ja kielteistä suhtautumista. Minulla on voimavarat niin lopussa, niin lopussa, että on vaikeaa yrittää takoa vielä toisen päähänkin jaksamista ja jotain järjen hippuja.. Syvä huokaus.

Ap

Ja niin totta mitä aiemmin kirjoitit heikommasta sukupuolesta. Heikompi sukupuoli ei ole nainen. Ajatelkaapa, ei taida maailmanhistoriasta löytyä sorretumpaa ja hyväksikäytetympää ryhmää kuin naiset. Ja entistä vahvempana me tulemme!



Me naiset ollaan oikeasti hyviä ja vahvoja kestäviä. Muistetaan se.



Towanda!

Olet koko ajan niin keskittynyt miehesi törkeään temppuun, että et loukkaantumiseltasi pysty asettumaan miehesi asemaan.



Rivien välistä voi kuitenkin lukea, että miehelläsi (ja sinulla?) on todella isot ongelmat olleet meneillään jo pidemmän aikaa. Tilanne ei vaikuta siltä, että yhtäkkiä pudotetaan pommi, vaikka yli kymmenen vuotta olisi ollut pelkkää onnea. Ja itsekin sanoit, että neuvolapsykologilla oli keskusteltu asioista, joita et halua palstalla jakaa. Avaa silmäsi, hyvä nainen, ja ole rehellinen itsellesi! Lopeta itsesi peilaus ja pönkittäminen. Vaikutat vahvuuteen sairastuneelta tyypiltä. Pystytkö tuntemaan empatiaa miestäsi kohtaan?



Aiemmissa viesteissäsi kerrot itse uhanneesi erolla, vaikka et sitä kuitenkaan ollut tarkoittanut. Miehet (ja naisetkin) ovat yllättävän herkkiä kapistuksia, ja vaikka elettäisiin kuinka rankkaa pikkulapsiarkea, sanat jäävät yleensä mieleen kytemään.



Aiemmassa viestissä joku yritti nostaa ongelmaksi miehen vaikeaa äitisuhdetta. Minun mielestäni se on kaikista järkevin selitys miehesi ahdistukseen/masennukseen/outoon käytökseen. Haluttomuus alleviivaa tämän väitteen. Ja se, että mies ei ole halunnut vuosiin, kertoo syvistä mielen ongelmista. Voisiko hän olla esim pedofiili?



Säälittää, että omaa unelmaa väkisin puristaessa ei nähdä faktoja, esim sitä, millainen toinen ihminen todellisuudessa on. Moni nainen haluaa perheen miehen kanssa, joka ei millään tavalla ole perheenisä-tyyppiä. Hormoonit hyrräävät niin voimakkaasti, että perhe on saatava. Tiedän monta tapausta. Ja itsekin jouduin melkein tähän ansaan muutama vuosi sitten, kunnes (onneksi) viime kädessä silmäni avautuivat, ja tajusin, että yritin väkisin vääntää erästä miestä perheenisäksi, vaikka hän oli todella kaukana siitä. Vieläkin menee kylmät väreet...



Mut hei, en tarkoita syyllistää sua. Enemmän tämmöistä ajatusvirtaa. Oon itse joutunut katsomaan itseäni peilistä mm. terapian avulla. Suosittelen samaa muillekin.



Halaus.

Hei, AP,



tällä hetkellä asia ei taida olla kovin ajankohtainen, saati sitten millään muotoa lohtua tuova, mutta jos suhteenne on saapunut tiensä päähän, tärkeää on pohtia lasten tapaamisoikeuksia. Toivon, että miehesi haluaa kuitenkin osallistua lastensa elämään ja löydätte sopuratkaisun tilanteeseenne.



Tämä palsta, varsinkaan rekisteröitymättömien osio, ei ole välttämättä paras mahdollinen paikka vertaistuelle. Itse suosin vauva.infon keskustelufoorumia, jossa on hyvä henki monenlaisten tilanteiden kohdatessa ja jossa moderointi on hyvin tehokasta. Kenties sinäkin löytäisit sieltä apua.

Niimenomaan olenkin alkushokiltani pystynyt avaamaan silmäni ja katsomaan syitä miehen käytöksen takana. Ja kuten olen kirjoittanutkin, luulen mieheni olevan masentunut. Meidän keskinäiset ongelmat ja kriisit johtuvat pitkälti juuri tästä, että mies on ollut pitkään masentunut. Häntä on saanut ravustella hereille jatkuvasti ja raahata mukana. Minä teen kaiken, mies vain työnsä. Valvomiset, lapsen kaikki tarpeet, koti, ruoka jne ovat noin 90% minun kontollani ihan aina. Ja se on kiristänyt välejämme paljon, koska en ole tehnyt tätä vain suu supussa vaan olen kritisoinut miestä, pyytänyt ja rukoillut osallistumaan arkeemme, vaatinut omaa aikaa jne. Ja nyt ymmärrän, että miehen masennus on voinut olla suuri syy siinä, että ei ole osallistunut mihinkään ja nyt kun toinen lapsi on juuri syntymässä, veikkaan miehestä tuntuvan että kaikki kaatuu päälle ja odotan häneltä entistä enemmän osallistumista, johon hän ei ole kysennyt 1 lapsenkaan aikana.



En ole yrittänyt muuttaa miestä, ihan itse on lapsia kovasti halunnut, siitä olen aivan varma. Mies on aina saanut olla oma itsensä, harrastaa jne. Olen vain yrittänyt herättää häntä tajuamaan, että minä uuvun tämän työmäärän alle, että minun on ollut pakko muuttaa käyttäytymismallejani ja laittaa omat tarpeeni joksikin aikaa sivuun. En minäkään ihmisenä ole muuttunut, vain se miten aikani jaan ja mihin keskityn, miten priorisoin asiat nykyään elämässäni. Miten organisoin päivät ym ym. Eihän se ole kenekään muuttamista, jos olettaa, että toinen on kiinnostunut oman puolison jaksamisesta ja hänellä on halu auttaa tätä, halu huolehtia lapsistaan jne.



Tässä ketjussahan minua on nimenomaan osa kritisoinut, että yritän puolustella miehen tekoa. Yritän vain nähdä sen taakse, löytää syyt.



Ap

Vaikutat tasapainoiselta ja fiksulta.



Tavallinen tarina tuo, että rakkaus hautautuu pikkulapsiarjen alle. Nykyaika on sellainen "kaikki heti mulle nyt" -henkinen, että ihminen alkaa heti epäillä suhdetta, jos ei saa siitä välitöntä tyydytystä. Lehdissäkin esitetään normaalina se, että vaihdetaan puoliso uuteen, kun alkaa kyllästyttää tai vähintään "piristävä sivusuhde".



Avioliittoon kuuluu etäisempiä kausia. Siksi se onkin virallinen sopimus, joka sitoo myös juridisesti. Näin ihmiset eivät ole vain tunteidensa armoilla. Pitkässä liitossa tulee erilaisia vaiheita ja kriisejä - ihan yksilötasolla avioliiton aikana ehtii tulla monia ikäkriisejä, jotka kriisiyttävät myös parisuhteen.



Toivoisin, että julkisuudessa alettaisiin puhua enemmän moraalikysymyksistä. Että annettaisiin sellaista maailmankuvaa, että ihmiset eivät ole vain käyttötavaraa. Se, että ei tunne rakastumisen tunnetta tai intohimoa puolisoaan kohtaan (enää), ei ole merkki siitä, että pitäisi vaihtaa puolisoa, vaan merkki siitä, että puolisoiden täytyy ottaa uusi askel yhdessä. Sehän juuri on se "vastamäki".



Itse käyn läpi raskasta parisuhdekriisiä. Olen kuitenkin kokenut sen miten arjen alle hautautunut rakkaus ja intohimo on tullut esiin aivan yhtä voimakkaana kuin seurustelun aikana. Se tapahtui sillä hetkellä, kun kumpikin meistä tajusi, että kaikki voi loppua tähän. Ei ollut enää mitään odotuksia tai velvollisuuksia toista kohtaan. Ja kuin salaman iskusta kumpikin näki edessään taas sen saman ihmisen, johon aikoinaan rakastui. Näin voi varmasti käydä kenelle vaan, joka ottaa rehellisen ja suoran kontaktin toiseen ihmiseen (vastavuoroisesti).

Joo anteeksi, ei ollut tosiaan tarkoitus syyllistää. Vaikutatte molemmat todela uupuneilta.



Mitä jos palkkaatte apua? Ottakaa tauko ja etäisyys nyt asioiden puintiin. Varmaan aluksi olisi vaan hyvä hengähtää - molempien. Asiat saattavat saada eri mittasuhteet, kun olette saaneet asiat sujumaan.



Palkatkaa siivooja. Suosikaa jonkin aikaa valmisruokia/puolivalmisteita. Viekää taapero osa-aikahoitoon. Lisäksi voitte palkata esim Mannerheimin lastensuojeluliitosta jonkun vaikka yhdeksi illaksi viikossa hoitamaan muksuja - sinäkin saat omaa aikaa. Ehkä saatte neuvolan kautta kunnallista kodinhoitoapua?

parisuhdekriisissä uskomattoman harva on valmis laittamaan itsensä ja oman toimintansa likoon ja näkemään omien tekojen vaikutusta kriisin syntyyn.



On niin helppoa kaataa kaikki vika toisen niskaan. Kun pystyy asettumaan toisen asemaan, näkemään elämää toisen silmin, avautuu itselle vähemmän imarteleva todellisuus.



Jos sen on valmis kohtaamaan, myöntämään virheensä ja ottamaan kritiikin vastaan, ollaan oman kasvun tiellä. Se ei mene koskaan hukkaan, vaikka ei suhdetta pelastaisikaan.

Pelkään vaan ihan hirveästi, että on jo liian myöhäistä :'(



Että mies ei kertakaikkiaan enää edes halua parantaa mitään kanssani. Suostuu terapiaan vain, koska tekee sen minun puolestani.



Aion ehdottaa miehelle, että tekisimme irtioton vielä nyt ennen vauvan syntymää. Saamme lapsen yökylään kyllä mummolaan. Voisimme lähteä vaikka mökille ihan vaan kaksin ja voisimme vaikka sopia, että emme puhu nyt mistään, emme pui mitään ja analysoi. Olemme vaan, saunomme, grillailemme, teemme kävelyjä metsässä, olemme kahden, nukumme pitkään. Mutta rinnassani puristaa, että mies teilaa ajatukseni välittömästi.



Ja aion ehdottaa, että mies menee lääkäriin ja hommaa jotkut lievät mielialalääkkeet ennen terapian alkua. On ollut sydäntäraastavaa seurata vierestä, kun mies ei näe iloa missään. Ei voi olla kiva tunne miehellä. Mutta kun kehoitukseni terapiasta ym ei vaan meinaa mennä jakeluun, olen tavallaan kädetön. Itsehän miehen on sinne lääkäriin käveltävä ja lääkkeet pyydettävä.'



Ja nyt mies on siis keksinyt, että ilottomuus katoaa kun me eroamme, että syy onkin meidän parisuhteessa.. Olemme olleet vuosia yhdessä, on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta pääosin onnellista aikaa. Miehen masennus on alkanut jo muutama vuosi sitten, joten ei voi liittymä parisuhteeseen, koska väittää että on tuntenut olevansa onneton parisuhteessamme muutamia kuukausia.



Kamalaa vaan miettiä tätä aamusta iltaan, alan olemaan niin loppuunpalanut. Miehestä ei ole kuulunut mitään eilen eikä vielä tänäänkään :(. Toivottavasti on kunnossa ja hengissä. En kuitenkaan laita mitään viestiä hänelle, olkoon nyt rauhassa ajatustensa kanssa.



Voi hyvät ihmiset, huolehtikaa toisistanne ja parisuhteestanne! Älkää unohtako toisianne arjen askareiden taakse. Voi kunpa mieheni olisi sanonut jotain aikaisemmin, olisin täältä pyykkivuoren ja porisevien lihapatojen takaa nostanut pääni kyllä :(



Ap

Olen itsekin eronnut, mieheni jätti avioliiton pari vuotta sitten ja viikko siitä hänellä olikin jo uusi nainen. Kuulemma myös ei ollut onnellinen ja emme kuulemma sopineet toisillemme. Tähän päätyi koska suhteessa tuli ongelmia ja paljon riitoja joita ei osattu itse selvittää. Siitä tulee kierre joka on vaikea katkaista.



Jälkeenpäin ajatellen uskon että avioliittoterapia ja parisuhdeleirit olisi pelastaneet meidän liiton. Mutta ennen kaikkea vaaditaan sitä todellista sitoutumista. Ja se tämän päivän ihmisiltä puuttuu. Nähdään paremmaksi ratkaisuksi ottaa ja lähteä kun omat kyvyt loppuu.



Jos teillä on halua kuitenkin käydä terapiassa niin käyttäkää se ehdottoamsti tässä tilanteessa hyödyksi! Ja eroilmoitus ei vielä ole lopullinen ero. Siinähän on lain mukainen harkinta-aika joka tarkoittaa juuri sitä että sinä aikana tulisi kokeilla kaikki mahdollinen jotta eroon ei tarvitsisi päätyä.



Käyttäkää tämä aika, keskustelkaa terapeuttien kanssa ja kerää itse voimia omaa itseäsi ja lapsiasi varten. Mitä miehesi sitten ikinä lopulta päätääkään sitä ei kukaan muu voi tietää. Hän on vastuussa sitten tekemisistään tai tekemättä jättämisistä.



Olisi hyvä myös kokeilla kriisiterapiaa jossa tapaisi muita erokriisissä olevia pareja ja näkisi omin silmin kuinka pienten lasten vanhemmuus aiheuttaa muillekin parisuhteille äärimmäisen stressaavia aikoja. Se kuitenkin kuuluu elämään ja joku päivä tuo aika helpottaa. Ero kuitenkin on valitettavasti lopullista ja siihen ei tulisi ikinä väsymyksen, riitojen ja oman pahan olon vuoksi päätyä. Aina on mahdollisuus jos vain tahtoa löytyy.

jos on huono olo eikä ole voimia, koko juttu menee hukkaan jos ei todella itse tahdo sitä.



Itse sanoisin, että jos tuntuu, että nyt on huono hetki, tarjous on voimassa.



Joka tapauksessa teidän täytyy järjestää aikaa kahden kesken, koska teillä on paljon puhuttavaa. Oli se sitten ennen tai jälkeen vauvan syntymän.



Mies ehkä uskoo tällä hetkellä, että kaikki ratkeaa, jos ottaa eron, mutta oikeasti kaikesta tulee moninkertaisesti monimutkaisempaa. Voisi olla hyvä sanoa miehelle, että haluat tukea häntä, jos haluaa hoidattaa huonoa oloaan lääkärissä. Niin hän ei koe olevansa yksin asian kanssa. Kädenojennus muistetaan kun itsellä on paha olla, vaikka siihen ei pystyisi sillä hetkellä tarttumaan.

suuresti, eli kyllä se huono olo voi johtua ihan pelkästään huonosta parisuhteesta. Nyt on erosta vuosi, enkä tosiaan pystyisi menemään takaisin siihen suhteeseen. Näin jopa ilman miestä on niin paljon parempi kuin huonossa suhteessa. Eikä kyseessä ollut alkoholismia, väkivaltaa, pettämistä yms. rankkaa.