Odotan toista lastamme viimeisilläni, nyt mies ilmoitti haluavansa erota

No kyllä se mies ihan itse niitä lapsia halusi, varsinkin tämän toisen. Itse todella epäröin toisen lapsen tekemistä, mutta mies ei niinkään. Olimme tosiaan jo reilusti yli 10 v yhdessä ennen lapsia ja aina puhuimme lapsista. Mies itse nimenomaan aina ilmoitti haluavansa ainakin kaksi lasta, minä mietin lähinnä yhtä lasta. Kun tein raskaustestin tästä toisesta lapsesta, oli kieltämättä shokissa, kaduinkin koko hommaa ja itkin. Meidän parisuhteemme oli silloin lujilla, esikoinen valvotti, miehellä kamala työstressi jne. Mutta mies oli se, joka valoi minuunkin uskoa tuolloin, että lapsi on ilon asia ja me kyllä selviämme, on hienoa että esikoinen saa sisaruksen jne. Luulisi yli 10 v yhdessäolon aikana selvinneen, jos mies ei olisi lapsia halunnut. Tai viimeistään pitkien lapsettomuushoitojen lomassa, jotka kävimme esikoisen saamiseksi. Ihan oli mies kumpaakin lastaan tekemässä alusta alkaen, että kyllä tiesi mihin on ryhtymässä.

Eikä siitä nyt ole kyse, että mies on niin armollinen ja ihana, että antaa meidän jäädä asuntoon. tämä on myös minun omistuksessani, eikä ole mitenkään ilmaissut, että hän ANTAA meidän jäädä. Kunhan sanoi heti alkuun, että hän tietysti on se joka muuttaa pois, jos ja kun muuttaa.

Miksi täällä jotkut tuntuvat ajattelevan, että vain toinen nainen on syy jättää perhe tai että kommentti siitä, että meillä molemmilla on oikeus onneen myös tarkoittaa samaa? Ehkäpä se, että on onneton toisen kanssa olisi jo riittävä syy lähteä, tai vaikkapa miehen masennus, jota itse epäilen tässä suurimmaksi taustatekijäksi. Tiedän, että hän on myös pettynyt itseensä isänä ja aviomiehenä, hän ei ole pitkiin aikoihin nähnyt itseään hyvässä valossa eikä ilmeisimmin pidä itseään arvossaan. No eihän tuollaisen teon jälkeen olekaan kovin arvostettu, mutta siis jo vuosia miettinyt näin, sen tiedän näistä hän on minulle puhunutkin. Mutta edelleen luulen näiden juontavan juurensa masennuksesta, jota ei ole hoitanut. Olen häntä patistanut terapiaan ja lääkärillekin, mutta kovin suuri kynnys on tuntunut olevan. Jospa nyt on keksinyt, että tämä ero on jokin taikatemppuratkaisu ja sillä paraneekin kaikki murheet ja masennus. Kun tosiaan meidän parisuhteessa sinänsä ei ole ollut suoranaisesti vikaa (väkivaltaa, pettämistä, haukkumista jne), vaan meidät molemmat on uuvuttanut perhe-elämä, arki, työstressit, sairaustapaukset ja kuolemantapaus, miehen masennus, uniongelmat jne. Nämä mies nyt luulee jättävänsä kaikki taakseen eroamalla minusta. Siksi olen katsonut tarpeelliseksi päästä sinne pariterapiaan pikaisesti. Tästä erosta on tulossa miehellekin vielä yksi lisämurhe ja masennuksen aihe tuon listan jatkoksi, ei vaan huomaa sitä. Nämä siis minun mietteitäni asiasta, ei mitään faktoja.

En jaksa puollustella enää käytöstäni teille, minä teen ja toimin, kuten parhaaksi näen olotilaani nähden. Kyllä se mies täällä joka päivä auttaa, mistäköhän tuo kommentti tuli että vain kerran viikossa kävisi vähän auttelemassa.. Mutta nyt toimin jaksamiseni puitteissa, vaikka neuvonne ovat varmaan loogisia ja hyviä.

Ap

Miksi roikut täällä kyselemässä neuvoja kun sinulla on vastaukset kaikkeen?

Onko miehesi juuri vaihtamassa työpaikkaa? Tuli mieleen yksi tapaus.

Onko miehesi juuri vaihtamassa työpaikkaa? Tuli mieleen yksi tapaus.

Ei ole vaihtamassa, edelleen heillä siis veljensä kanssa yhteinen yritys.

Jotenkin loppuviikon pariterapia-aika on saanut mknut vähän rauhoittumaan. Tai päätin, että en nyt vatvo tätä koko ajan, se aiheuttaa vain sen että olen hirveässä stressitilassa koko ajan. Tänään olen jo saanut alas jotain ruokaakin.

Ap

Ehkä siitä voi saada jotain lohtua ja toivoa tulevasta, että jos mies on nopeasti päättänyt ettei suhteella ole enää tulevaisuutta ja on vuorenvarma erosta, niin seuraava täyskäännös voi tulla myöskin suht nopeasti, jos on tullakseen. Jos mies on masentunut, niin varmasti arvostelukykynsä ja ehkä myös empatiakyky on heikentynyt.



Ja vaikka mies nyt sanoo, että eroa ei voi enää välttää, niin eihän se välttämättä tämän enempää teon asteelle ehdi konkretisoitua. Ei ainakaan ennen kuin se pariterapia alkaa. Mies voi apua saatuaan "unohtaa" (eli kokea etäisinä) nämä eroajatuksensa samalla tavalla kuin nyt on ilmeisesti unohtanut aiempien vuosien yhdessäpysymisajatuksensa.



Eli vaikka mies ei sitä aikalisää ymmärtänytkään, niin ei sinun tarvinne hänen kanssaan nyt myöskään siitä erosta välttämättä keskustella. Otat oman aikalisäsi ja yrität keskittyä rauhoittumaan ja hengittelet. Annat tunteiden tulla ja myös mennä, heräät aamulla, teet sen minkä pystyt lapsen ja kodin kanssa päivän mittaan, lepäät ja menet illalla nukkumaan. Synnytys lähestyy eikä nyt ole hyvä aika repiä itseään piippuun.



Et pysty nyt tekemään parisuhdeasialle mitään enempää, ja olet varmasti miehelle jo ehtinyt sanoa paljon kaikenlaista mitä haluat sanoa. Saatte terapiasta varmasti taas uutta ajattelemisen aihetta. Kävi miten kävi, niin kyllä te selviätte.

Kiitos kommenteista, olen jo vähän rauhoittunut. En onneksi ole mitenkään itsetuhoinen sentään, sellaiseen ei ole koskaan ollut taipumusta. Tulee vaan niin kamalan surullinen olo, kun tuntuu ettei mies ajattele yhtään, että minäkin olen tunteva ihminen, joka yritän tässä jotenkin selvitä. Että eikö sillä yhtään sydänalassa värähdä, kun minua loukkaa ja näkee kärsimykseni.



Me olemme naimisissa ja meillä on jo yksi lapsi. Eihän kahdella samojen vanhempien lapsilla pidä olla sama sukunimi? En halua lapsilleni eri sukunimiä, olisihan se nyt aika kummallista..



Jotenkin vaikea uskoa tuohon narsismiin. Mies on kyllä todella tunteellinen, itkeekin, murehtii, ottaa muita huomioon. Lähinnä häntä on ajoittain potkittu päähän ja käytetty hyväksi. Nyt ei juurikaan minua ota huomioon, mutta muuten ystävänsä ylipäätään ja minutkin ennen. Lapsen huomioi ihan ok eikä ole sitä kohtaan ollenkaan kylmä. Käyn jossain vaiheessa lueskelemassa tuon narsismijutun. Koskaan ennen tätä erojuttua mies ei tahallisesti loukannut minua sanoillaan. Ei ole koskaan haukkunut minua, eikä nytkään siis ole haukkunut. Mutta ei aikaisemmin ikinä tahallisesti sanomisillaan loukannut minua. Nyt tuntuu tekevän sitä, mutta en tiedä onko sekin häneltä joku reaktio tähän kaikkeen, että on ärtyneempi, äkkipikaisempi ja huonotuulinen.



Ota tuosta nyt selvää. Jos me eroamme, huoliikohan kiukaan mies minua enää, 2 lapsen käytettyä ja roskikseen heitettyä yh äitiä.. Parhaat nuoruusvuodet jo käytetty, tissit imetyksista tyhjät, vatsanahka löysällä ja väsymyksen aiheuttaman rypyt naamassa. Sydän minulla on kultaa, mutta riittääkö se? Ja miten ihmeessä voisin löytää jonkun sellaisen, jonka eteen uskaltaisin lapseni tuoda. Tai kenet siis kelpuuttaisin lasteni elämään. Voi että kun en halua lapsille ristiriitaisia tunteita mistään, esikoinenkin niin pieni vielä, ettei ymmärrä elämästä mitään.



Ap

Jos me eroamme, huoliikohan kiukaan mies minua enää, 2 lapsen käytettyä ja roskikseen heitettyä yh äitiä.. Parhaat nuoruusvuodet jo käytetty, tissit imetyksista tyhjät, vatsanahka löysällä ja väsymyksen aiheuttaman rypyt naamassa. Sydän minulla on kultaa, mutta riittääkö se? Ja miten ihmeessä voisin löytää jonkun sellaisen, jonka eteen uskaltaisin lapseni tuoda. Tai kenet siis kelpuuttaisin lasteni elämään. Voi että kun en halua lapsille ristiriitaisia tunteita mistään, esikoinenkin niin pieni vielä, ettei ymmärrä elämästä mitään. Ap

Jos sinulla tosiaan olisi noin epävarma tilanne päällä, tuskin ensimmäisenä miettisit, saisitko vielä uutta miestä. Eiköhän tämänhetkisessä tilanteessa olisi tarpeeksi tietämistä.

Ja jos sopii, tee kirjoituksiisi kappalejakoja. Ne helpottaisivat suuresti lukemista.

tämä on kuin lukisi omaa elämänkertaansa.

Mä haluan kertoa oman tarina jospa siitä olisi sinulle uskoa tulevaan ja toivonkipinä.



minulla ja miehelläni meni todella hyvin meillä oli yksi ihana ja helppo lapsi joka nukkui ja söi ja oli aina tyytyväinen. elämä hymyili. ajateltiin sitten että pikkusisarus olisi kiva ja molemmat halusivat toista lasta. toisen lapsenraskausaikana mieheni kuitenkin uupui työssään ja sarastui masennukseen, jota ei hoitanut. samaan aikaan alkoi välinpitämättömyys minua kohtaan joka pikkuhiljaa vain paheni. jopa niin pahaksi että menin yksin synnyttämään toista lastamme. mies ei kuitenkaan puhunut mitään vaan kertoi aina rakastavansa kun itse muistin sen hänelle kertoa.



sitten juhannuksena vauvan ollessa 2kk mies pudottu pommin: hän haluaa erota, ei en rakasta, ei ole pitkään aikaan rakastanut.



olin aivan sokissa niinkuin sinäkin nyt olet. pöly kuitenkin laskeutui ja elimme elämäämme KÄMPPIKSINÄ, itse roikuin siin luulossa että mies ehkä sittenkin rakastaa kun ei lähtenytkään. mutta välit olivat erittäin kylmät. puoli vuotta tätä kesti ja jokaisen riidan yhteydessä otti aina uudelleen eron esiin. sitten jouluna vaan kyllästyin siihen että aina oli eronuhka persuksissa ja sanoin että selvä juttu nyt me sitten erotaan. aloin etsimään itselleni ja lapsille vuokra-asuntoa ja iskin vuokrapaperit pöytään ja sanoin että nyt pitää sopia kaikista käytännön asioista. mies muutti kaverinsa luokse pariksi viikoksi. ja sitten tuli kotiin hattu kourassa ja sanoi ettei haluakkaan erota että rakastaakin minua ja lapsia. ja sitten yhdessä sovittiin että nyt aletaan yhdessä hoitamaan tätä parisuhdetta ja oikeasti otettiin se yhteinen aika ja oltiin kaksin. ja nyt meillä menee hyvin ja ollaan onnellisia. suunnitellaan vielä kolmatta lasta ja häitäkin.



uskon myös että miehesi on masentunut ja sen takia ei näe mitä hänellä on, mutta mitä jos alkaisitkin itse puhua erosta( vaikket sitä haluakkaan oikeasti)? jos miehesi sitten tajuaisi mitä menettää? jälkeenpäin tajusin ettei mieheni oikeasti tajunnut mitä on tekemässä kun puhui erosta ennekuin itse olin niin kypsä että sanoin että sitten kanssa erotaan.aikaisemmin olin vain jankuttanut rakastavani ja rakastavani. mutta sitten kun ilmoitin että nyt riittää niin mies tajusikin etten ole mikään itsestäänselvyys.



Olen niin pahoillani puolestani ja toivon sinulle paljon jaksamista ja voimia. taaperon ja vauvan kanssa ei todellakaa ole helppoja varsinkaan jos omat ajatuksen on ihan muualla.itse meinasin kuolla väsymykseen. voi kun saisitte asiat sovittua ja voisitten jatkaa yhdessä perheenä. en tiedä oliko tektistäni mitään hyötyä tai mitään uutta mitä et olisi jo lukenut mutta tuli sellainen olo ett haluan tarinani sinulle kertoa. joskus saduissa olin onnellinenkin loppu.



ja yksi asia tuli vaan mieleeni...että kun kirjoitit siitä miten arvottomaksi itsesi tunnet ja huoliiko kukaan enää niin itse koin ihan samoin. mutta minulla auttoi illat tyttöjen kanssa (joskaan ei onnistu nyt sinulla) ja baaarissa miehet pörräsi ympärillä sain itseni uskomaan että elämää on vielä vaikka on kaksi lasta ja riippu tissit jos mies olis siis jättnytkin..ja ihan varmasti olisi myös sinulla.usko pois.



kaikkea hyvää sinulle! olisi kiva kuulla miten sinulla nyt menee? miten jaksat?

Jos me eroamme, huoliikohan kiukaan mies minua enää, 2 lapsen käytettyä ja roskikseen heitettyä yh äitiä.. Parhaat nuoruusvuodet jo käytetty, tissit imetyksista tyhjät, vatsanahka löysällä ja väsymyksen aiheuttaman rypyt naamassa. Sydän minulla on kultaa, mutta riittääkö se? Ja miten ihmeessä voisin löytää jonkun sellaisen, jonka eteen uskaltaisin lapseni tuoda. Tai kenet siis kelpuuttaisin lasteni elämään. Voi että kun en halua lapsille ristiriitaisia tunteita mistään, esikoinenkin niin pieni vielä, ettei ymmärrä elämästä mitään. Ap

Jos sinulla tosiaan olisi noin epävarma tilanne päällä, tuskin ensimmäisenä miettisit, saisitko vielä uutta miestä. Eiköhän tämänhetkisessä tilanteessa olisi tarpeeksi tietämistä.

Ja jos sopii, tee kirjoituksiisi kappalejakoja. Ne helpottaisivat suuresti lukemista.

Ai anteeksi, kyllä mä mun mielestä olenkin tehnyt kappalejakoja.. Jos tekstini ärsyttää, ei sitä varman tarvitse lukea?

Kyllä sitä kuule tulee sekavassa mielentilassa mietittyä ihan kaikkea mahdollista. Ja kun tässä tilanteessa nimenomaan tuntuu siltä, että miehen rakkaus on jotenkin loppunut kun en ole tarpeeksi hyvä, haluttava, kaunis, mukava, ihana tms tms. Vaikka ymmärrän järjellä, ettei varmaan tällaisista seikoista olekaan kyse. Sitä vaan näkee itsensä ihan yksin väsyneenä kahden pienen lapsen kanssa kotona. Ja tulee miettineeksi, koska sitä olisi itsellä aikaa elää sitten mitään muuta elämää, kun sitä pelkkää pikkulasten kanssa olemista 24/7.

Mies vaan oli mulle niin ilkeä, että tuli mieleeni siinä itkun lomassa, että ei se varmaan edes aio antaa meille mitään mahdollisuutta yrittää edes korjata tilannetta. Vaikka terapeutti tänään painotti, että nyt ei olisi kenenkään kannalta hyvä tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen, koska etusijalla on syntymätön lapsi ja hänen hyvinvointinsa (joka riippuu suoraan minun hyvinvoinnistani). Ei mies siis mitään siellä luvannut, mutta kuuli kyllä ihan kokeneen ammattilaisenkin suusta, ettei minua tulisi altistaa tällaiselle stressille nyt, että se on kohtuutonta. Luulin, että tuo olisi edes pistänyt miehen ajattelemaan jotain, mutta loukkasikin mua sitten kotona vielä lisää sanomisillaan. No äh.. En nyt enää jaksa puida tätä täällä tänä iltana, pitää yrittää nukkua, vaikka tuskin saan unta :(

Ap

On lohduttavaa lukea myös onnellisista lopuista. Kaikkea hyvää teille!



Ap

Hankit apua muualta. Pistä se mies nyt ulos. Sinä olet kohta niin hajalla ja rikki että mistään ei tule mitään. Ota nyt ohjat käsiisi sinun ja lastesi takia. Mies muualle asumaan ja tukiverkko muista aikuisista ympärillesi. Heti.



Tee se ennen kuin on myöhäistä ja olet itse liian hajalla. Nyt välimatkaa siihen mieheen. Eihän tuo nyt ole mistään kotoisin, että äijä loisii kotona omissa ongelmissaan ja sairastuttaa sinutkin. Uhkailee erolla, on marttyyri ja loukkaa sinua. Sinä varmaan teet ruuan hänelle ja peset pyykitkin.



Tämä on siis niin sairasta luettavaa.

Hankit apua muualta. Pistä se mies nyt ulos. Sinä olet kohta niin hajalla ja rikki että mistään ei tule mitään. Ota nyt ohjat käsiisi sinun ja lastesi takia. Mies muualle asumaan ja tukiverkko muista aikuisista ympärillesi. Heti.

Tee se ennen kuin on myöhäistä ja olet itse liian hajalla. Nyt välimatkaa siihen mieheen. Eihän tuo nyt ole mistään kotoisin, että äijä loisii kotona omissa ongelmissaan ja sairastuttaa sinutkin. Uhkailee erolla, on marttyyri ja loukkaa sinua. Sinä varmaan teet ruuan hänelle ja peset pyykitkin.

Tämä on siis niin sairasta luettavaa.

Niin, näinhän sen pitäisi mennä. Mutta kun olen niin hajalla ja väsynyt, että tarvitsen paljon apua esikoisen kanssa. Mies pystyy olemaan kotona jonkun verran, koska on se oma firma, voi tehdä tarvittaessa kotoakin käsin töitä. Ja kun vauva on pian täällä, tarvitsen entistä enemmän apua. Meidän äiti auttaa, mutta hän on vielä työelämässä, ei voi täällä joka päivä olla apuna. Sisaruksia minulla ei asu tässä kaupungissa ja ystävät kaikki töissä arkipäivät.

Tein sellaisen päätöksen, että nyt elän todella matalalla profiililla mieheen nähden. Olen omissa oloissani tai lapsen kanssa. En ole kyennyt tekemään mitään ruokaa, joten ei siis mieskään ole saanut täällä kotona mitään, paitsi leipää. On ostellut valmisruokia meille, mutta itse en saa juurikaan mitään alas edelleenkään. Parempina hetkinä saan jotain syötyä, etten nyt ihan pääse nääntymään. En ole myöskään siivonnut, kun en vaan kykene, ei ole energiaa.

Ap, joka menee nyt nukkumaan tai ainakin yrittää. Öitä!

Juuri tätähän sinä olet kertonut miehesi sanoneen ihan alusta lähtien. Että ero tulee ja se päätös pysyy. Käytte sitten terapiassa tai ette.

Sinä olet ripustautunut ajatukseen miehen depressiosta ja siitä, että hän ei masentuneena kykene tekemään päätöksiä. Ja nyt näet terapeutin tukeneen ajatustasi. Entäpä jos miehesi on tehnyt päätöksen joka pitää.

Teidän tilanne on riipaiseva. Mutta tavallaan ymmärrän miehesi aivoituksia, jos ne ovat yhtään samoja kuin minulla aikanaan. Kerron siis tarinani:

Oma avioliittoni kesti 15 vuotta ja meille syntyi neljä lasta. Mies uhkaili erolla aina kun riideltiin ja minä itkin ja pelkäsin, että hän lähtee. Vähitellen vuosien saatossa tilanne kuitenkin ajautui siihen, että se olin minä, joka ei enää nähnyt parisuhteelle toivoa. Neljän pienen lapsen asuntovelallisena äitinä en kuitenkaan voinut pitää eroa realistisena vaihtoehtona joten olin hiljaa. Sinnittelin sillä ajatuksella, että jaksan ja jaksan ja jaksan kunnes lapset ovat isompia.

Yhtenä iltana mies loukkasi minua pahoin, meni henkilökohtaisuuksiin. Ja silloin suustani pääsi lause: "Ihan sama minulle. Minä otan nyt eron." Ja niin siinä kävi. Mies meni paniikkiin, tuli monen päivän hysteria, anelu, anteeksipyynnöt, kuulin kuinka ihana ja hyvä olen ja kuinka hän on tehnyt väärin ja kuinka hän ei ole osannut arvostaa minua tarpeeksi. Jne. Jne. Kuuntelin myös omien vanhempien ja appivanhempien järkiperustelut sille, että minun pitää tulla järkiini ja perua eropuheet. Onhan meillä neljä pientä lasta, juuri ostettu uusi talo, lainat ja kaikki.

Ja kuulkaas. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa. Vuosien taakka oli yhdellä lauseella pyyhkäisty pois. En enää pelännyt taloudellista tilennetta, en sitä kuinka pärjään, en sitä kuinka lapset pärjäävät. Yksi suunnittelematta sanottu lause pelasti kaiken. Olin helpottunut ja huojentunut. En välittänyt miehen tuskasta tuon taivaallista. Tahto rakastaa oli minulta loppunut.

Mitä enemmän mies yritti ottaa kontaktia, keskustella, analysoida, käydä läpi meidän suhdetta, sitä enemmän minä ärsyynnyin. Olin jumankauta tehnyt päätöksen. Mikään mahti maailmassa ei olisi sitä enää muuttanut. Oli liian myöhäistä. Mies lähetti viestejä, tekstareita, runoja, tekstipätkiä. Yritti halia ja pusia ja helliä. Mutta kun se nyt vaan oli liian myöhäistä. Minä kuljin laput silmillä ja ärsyynnyin enemmän ja enemmän ja päädyin lopulta halveksimaan ja vihaamaan miestä.

Meidän kommunikaatio loppui siihen, 20 yhteisen vuoden jälkeen.

Nyt tapahtuneesta on vuosia ja tulen exän kanssa mukavasti toimeen. Meillä molemmilla on uusi puoliso ja lapset voivat hyvin.

Mies vaan oli mulle niin ilkeä, että tuli mieleeni siinä itkun lomassa, että ei se varmaan edes aio antaa meille mitään mahdollisuutta yrittää edes korjata tilannetta. Vaikka terapeutti tänään painotti, että nyt ei olisi kenenkään kannalta hyvä tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen, koska etusijalla on syntymätön lapsi ja hänen hyvinvointinsa (joka riippuu suoraan minun hyvinvoinnistani). Ei mies siis mitään siellä luvannut, mutta kuuli kyllä ihan kokeneen ammattilaisenkin suusta, ettei minua tulisi altistaa tällaiselle stressille nyt, että se on kohtuutonta. Luulin, että tuo olisi edes pistänyt miehen ajattelemaan jotain, mutta loukkasikin mua sitten kotona vielä lisää sanomisillaan.

Ap

ja minulle tulee tunne,että ap ja terapeutti kohtelevat miestä kuin pientä lasta,joka ei itse tiedä,tai tajua,mitä haluaa.Saan sen vaikutelman,että mies haluaa erota,ja piste.Oli sitten syynä toinen nainen tai ei.Ja ap,usko pois,että sinä pystyt synnyttämään vauva,asuu miehesi kotona tai ei.Tuolla tavalla,vetoamalla ja terapeutin kanssa "kiristämällä" ajat miehesi ihan varmasti lopullisesti pois.Itse pyytäisin miestä muuttamaan pois,järjestäisin lapsenhoito -ja siivousapua,ja katselisin tilannetta sitten myöhemmin.

Juuri tätähän sinä olet kertonut miehesi sanoneen ihan alusta lähtien. Että ero tulee ja se päätös pysyy. Käytte sitten terapiassa tai ette.

Sinä olet ripustautunut ajatukseen miehen depressiosta ja siitä, että hän ei masentuneena kykene tekemään päätöksiä. Ja nyt näet terapeutin tukeneen ajatustasi. Entäpä jos miehesi on tehnyt päätöksen joka pitää.

Teidän tilanne on riipaiseva. Mutta tavallaan ymmärrän miehesi aivoituksia, jos ne ovat yhtään samoja kuin minulla aikanaan. Kerron siis tarinani:

Oma avioliittoni kesti 15 vuotta ja meille syntyi neljä lasta. Mies uhkaili erolla aina kun riideltiin ja minä itkin ja pelkäsin, että hän lähtee. Vähitellen vuosien saatossa tilanne kuitenkin ajautui siihen, että se olin minä, joka ei enää nähnyt parisuhteelle toivoa. Neljän pienen lapsen asuntovelallisena äitinä en kuitenkaan voinut pitää eroa realistisena vaihtoehtona joten olin hiljaa. Sinnittelin sillä ajatuksella, että jaksan ja jaksan ja jaksan kunnes lapset ovat isompia.

Yhtenä iltana mies loukkasi minua pahoin, meni henkilökohtaisuuksiin. Ja silloin suustani pääsi lause: "Ihan sama minulle. Minä otan nyt eron." Ja niin siinä kävi. Mies meni paniikkiin, tuli monen päivän hysteria, anelu, anteeksipyynnöt, kuulin kuinka ihana ja hyvä olen ja kuinka hän on tehnyt väärin ja kuinka hän ei ole osannut arvostaa minua tarpeeksi. Jne. Jne. Kuuntelin myös omien vanhempien ja appivanhempien järkiperustelut sille, että minun pitää tulla järkiini ja perua eropuheet. Onhan meillä neljä pientä lasta, juuri ostettu uusi talo, lainat ja kaikki.

Ja kuulkaas. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa. Vuosien taakka oli yhdellä lauseella pyyhkäisty pois. En enää pelännyt taloudellista tilennetta, en sitä kuinka pärjään, en sitä kuinka lapset pärjäävät. Yksi suunnittelematta sanottu lause pelasti kaiken. Olin helpottunut ja huojentunut. En välittänyt miehen tuskasta tuon taivaallista. Tahto rakastaa oli minulta loppunut.

Mitä enemmän mies yritti ottaa kontaktia, keskustella, analysoida, käydä läpi meidän suhdetta, sitä enemmän minä ärsyynnyin. Olin jumankauta tehnyt päätöksen. Mikään mahti maailmassa ei olisi sitä enää muuttanut. Oli liian myöhäistä. Mies lähetti viestejä, tekstareita, runoja, tekstipätkiä. Yritti halia ja pusia ja helliä. Mutta kun se nyt vaan oli liian myöhäistä. Minä kuljin laput silmillä ja ärsyynnyin enemmän ja enemmän ja päädyin lopulta halveksimaan ja vihaamaan miestä.

Meidän kommunikaatio loppui siihen, 20 yhteisen vuoden jälkeen.

Nyt tapahtuneesta on vuosia ja tulen exän kanssa mukavasti toimeen. Meillä molemmilla on uusi puoliso ja lapset voivat hyvin.

Mies vaan oli mulle niin ilkeä, että tuli mieleeni siinä itkun lomassa, että ei se varmaan edes aio antaa meille mitään mahdollisuutta yrittää edes korjata tilannetta. Vaikka terapeutti tänään painotti, että nyt ei olisi kenenkään kannalta hyvä tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen, koska etusijalla on syntymätön lapsi ja hänen hyvinvointinsa (joka riippuu suoraan minun hyvinvoinnistani). Ei mies siis mitään siellä luvannut, mutta kuuli kyllä ihan kokeneen ammattilaisenkin suusta, ettei minua tulisi altistaa tällaiselle stressille nyt, että se on kohtuutonta. Luulin, että tuo olisi edes pistänyt miehen ajattelemaan jotain, mutta loukkasikin mua sitten kotona vielä lisää sanomisillaan.

Ap

miten ihana kertomus.

"En ole kyennyt tekemään mitään ruokaa, joten ei siis mieskään ole saanut täällä kotona mitään, paitsi leipää. On ostellut valmisruokia meille, mutta itse en saa juurikaan mitään alas edelleenkään. Parempina hetkinä saan jotain syötyä, etten nyt ihan pääse nääntymään. En ole myöskään siivonnut, kun en vaan kykene, ei ole energiaa."



Aikuinen mies osaa ihan itse tehdä ruokaa, tai vähintäänkin noutaa sitä. SINÄ olet nyt niin pahassa kriisissä, että olisi oikeus ja kohtuus miehen auttaa ja passata. Ymmärrän, ettei hänkään nyt siihen kykene, mutta ei hänellä tässä tilanteessa ole oikeutta odottaa mitään kotipalveluita sinulta. Keskity itseesi ja lapsiisi hyvällä omallatunnolla, pyydä miestä tuomaan ruokaa ja vaikka palkkaamaan siivoja kotiin. Eikö hän ollenkaan tajua kuinka vaikeaan tilanteeseen on sinut saattanut? Raskaana oleva pienen lapsen äiti ei voi noin vaan karata tilanteesta! Suututtaa puolestasi.

Voimia sinulle!



PS. Pyydä neuvolasta apua kodinhoitoon, kysy jos esikoiselle voisi saada vaikka osa-aikaisen päiväkotipaikan, mitä tahansa, että saat helpotusta elämääsi.

ja minulle tulee tunne,että ap ja terapeutti kohtelevat miestä kuin pientä lasta,joka ei itse tiedä,tai tajua,mitä haluaa.

Tämä johtuu kaiketi siitä, että mies käyttäytyy kuin pieni lapsi, joka ei tise tiedä tai tajua mitä haluaa.

T. ketjua seurannut naisihminen..

Mutta jos järkevästi haluaa toimia niin Ap:n pitää laittaa mies ulos. Mulla on valitettavasti kokemus tilanteesta jossa luulin että kaikki sortuu ja en selviä siitä mitenkään ilman mieheni apua yms. Mies lähes heitti minut kadulle asumaan tuosta noin vain. Yhteisiä vuosia oli takana todella paljon, en IKINÄ olisi uskonut että mies voisi tehdä minulle, lapsillemme näin! Mutta niin vain kävi, miehelle tuli mielenterveyden kanssa ongelmia ja oli pakko ettiä nopeasti uusi asunto.



Ensin minäkin itkin ja ulisin ja en tajunnut mistään mitään ja vaan ajattelin että mä en selviä tästä jne. Mutta sitten kun löysin asunnon ja aloin pakata tavaroitamme niin silloin alkoi jotain hyvääkin minussa tapahtumaan! Mulle tuli jostain hirmuisen paljon voimia vaikka olin valvonut ja fyysisesti huonossa kunnossa särkyjeni kanssa.



Tuosta hetkestä kun mies halusi ottaa eron ja "heittää" minut pellolle niin meni kolmisen viikkoa ja muuttoauto kaarsi pihaan ja minä muutin!!! Kyllä tuntui hyvältä. Sain uuden asunnon kuntoon suht nopeasti vaikka pieni lapsi pyörikin jatkuvasti jaloissa ja minulla oli särkyjä. Mulla oli kuitenkin hyvä olo kun pääsin sieltä pois vaikka rakastinkin miestäni enkä tajunnut mieheni touhuja ollenkaan.



Niinhän siinä kävi että kun mies alkoi rauhoittua, olla yksin talossaan niin järki alkoi pakottaa päätä. Jotenkin alkoi tajuta että mitä onkaan mennyt tekemään?! Halusi minut välittömästi takaisin! Mutta minä en enää mieheeni luottanut, en sitten niin yhtään.



Olemme käyneet psykolog. lukuisia kertoja, yhdessä ja erikseen. Emme vieläkään asu saman katon alla vaikka tuosta tapahtuneesta on kulunut monen monta kuukautta. En vaan meinaa saada luottamusta takaisin ja uskaltaa muuttaa takaisin yhteen. Ja onhan tässä tullut huomattua miehestä sellaisia asioita joihin ei yhdessä ollessa niin kiinnittänyt huomiota. Miehessä on tiettyjä juttuja jotka eivät ole niin kivoja...



Ap, sinä jaksat ja pärjäät, ihan oikeasti muuttakaa erilleen!!!

sanaan kuin omani. Minun mieheltäni paljastui taustalta toinen suhde mutta samalla tavalla kuin sinä syytin miehen "masennusta" ja odottelin että näh tulee "järkiinsä". Sairastuin itse ja jouduin ottamaan mielialalääkkeet ennenkuin järkiinnyin niin paljon että ymmärsin että



-jos mies ei sitoudu minuun ja lapsiin ei minun tarvitse häntä hoitaa kuntoon "sairaudestaan"

-miehen läsnäolo, vetkuttelu ja lamaannus veti minut samaan suohon ja pärjäsin itse paremmin kun aloin tarmokkaasti järjestämään avioeroa

-tässä elämässä kukaan ei ole korvaamaton, vaikka olisinkin mieheni kanssa yhdessä voisi sairaus tai onnettomuus viedä hänet seuraavana päivänä ja siihen olisi tyydyttävä



Me palasimme yhteen myöhemmin, nyt yhdessä jo monta vuotta tapahtumien jälkeen onnellisina. Tapahtuma muutti meitä kumpaakin. Nykyään puhumme avoimesti kaikesta vaikeastakin. Tiedämme näet minkälaiseksi elämä voi mennä jos parisuhteessa on asioita jotka kaihertavat eikä niille tee mitään. Mutta anna miehen jäädä. Jos jäät siihen takertumaan, ei suhteellanne ole mitään tulevaisuutta. Et voi parantaa miestäsi, vaan alat elää omaa elämääsi ja tehdä järjestelyjä sen suhteen ja annat miehen "parantua" omalla tahollaan. Jos palaa luoksesi ja sitoutuu sinuun, sitten voitte puhua asiat selväksi.

tule järkiisi ja pyydä miestä muuttamaan pois. Tuo tilanne syö sinulta ihan hirveästi energiaa, vaikka luulet että se autta sinua jotenkin. Ei se auta, luulet vaan.



Ja se mies ei näe mitä menettää, jos ei menetä sitä (asutte yhdessä). Hän on vaan ansassa tilanteessaan, ja haluaa koko ajan pois. Viivyttely saa kaikki nuo tunteet vaan voimistumaan, ja pahentaa tilannetta ja mahdollisuuksia palata yhteen. Itse kerroit, että hän on ryhtynyt ilkeäksi jne. vaikkei ennen ole sitä ollut. Seuraava vaihe on varmaan syvä halveksutan tms. ja siitä on kyllä sitten jo aika vaikea palata rakkaudentunteisiin.



Voit paremmin ja ajattelet selkeämmin, kun asut lapsesi kanssa kahdestaan ja odotat vauvaa. Mies auttaa missä voi, hakee lasta puistoon ja luokseen. Eihän hän nytkään ole kotona kaiket päivät, vaan töissä.



Jaksat kyllä! Se mitä et jaksa, on rakkaudettomuus, kylmyys, viha ja halveksunta.

tarinastasi. Kurjaa, että jouduin vuosia elämään onnettomana :(



Meillä vaan tilanne on se, että mitään riitelyä, haukkumista, vihaa ei ole ollut kummankaan puolelta koskaan. Siksi tämä tulisin minulle puskista, tämä miehen eropäätös. Ok, olen ollut hyvin väsynyt, mutta silti olen ollut hyvä äiti ja puoliso. Mies on sanonut minulle ja sanoi terapeutillekin, että olemme muuttuneet vain kavereiksi, siksi hän haluaa eron, mitään muuta syytä ei ole sanonut. Kai hän olisi kertonut, jos on ollut muistakin syistä onneton. Toki meidän suhteemme on kaverillisempi nykyään, koska meillä ei ole mahdollisuutta, ei aikaa olla kuten ennen lapsia, puuhata kaikkea vain kahdestaan.



TErapeutti kysyi mieheltä, kuvitteleeko hän, että jonkun muun naisen kanssa tilanne olisi toinen, että perisuhde kukoistaisi ennallaan pikkulapsiarjen lomassa. Mies ei osannut sanoa asiaan mitään, paitsi sen ettei ollut sitä ajatellut noin.



Ja kuten olen monesti täällä sanonut, mies saa lähteä jos oikeasti sitä haluaa, se ei ole tässä se shokeeraavin asia minulle. Vaan se, että miksi tällainen päätös pitää tehdä NYT? Eikö voi ottaa aikalisää vaikka vain sen takia, että minä jollain ilveellä jaksaisin viimeisen raskausviikot ja synnytyksen ja pääsisin alkuun kahden pienen lapsen kanssa. Minua loukkaa se, että mies näkee, että kunhan hän on saanut oman ahdistuksensa tuotua esiin, hänellä on oikeus aiheuttaa minulle päätöksellään satakertainen ahdistuksen määrä, epätoivo, huoli, suru, paniikki ja järkyttävä stressi. En ole pyytänyt miestä perumaan päätöstään, vaan lykkäämän sitä, niin että asiasta ei nyt puhuttaisi joka käänteessä (jatkuvasti sivulauseissa vihjailee tulevaisuudesta jossa elämme erikseen, hieroo tätä haavoihini koko ajan). Kun vaan hän näkisi, että tilanne on laitettava jäihin, että jaksan. JA sitähän se terapeuttikin yritti sanoa, että nyt ei ole aika puhua tästä, nyt on maailman huonoin aika, että vastuuntuntoisen ihmisen, puolison, perheenisän on huomioitava myös muu perhe toimissaan. Miehen puheita ei tietenään saa peruttua, mutta hän voisi aikuisena ihmisenä katsoa missä suossa rämmin ja jokainen hengenvetokin on minulle vaikea ja päättää, että ok nyt otetaan time out muutamaksi kuukaudeksi, sitten otetaan tämä asia uudelleen puheeksi ja mietitään järjestelyjä, mitä hän haluaa ja mitä minä haluan.



Onko se kohtuuton ajatus? Mitä mieltä olette? Minä oikeasti tiedän voimavarani, en vaan kykene käsittelemään tätä asiaa tässä tilassa, olen yrittänyt todella, käynhän siellä neuvolapsokologillakin yksinäni, ensi viikolla taas aika. Ihan itsenikin kannalta yritän koko ajan ymmärtää ja löytää järkiratkaisuja, yritän saada itseni tajuamaan, että selviän jne. Mutta en pysty, tässä on tämä vauvan tulo niin lähellä, että minulle on aivan liikaa näin valtavat elämänmuutokset kaikki kerralla.



Varmaan vaikutan monesta tyhmältä naiselta, takertujalta ja moni varmaan ymmärtää miestä, jota ahdistaa tällainen ripustautuja. Mutta minä tätä elämääni tässä elän, ihan konkreettisesti. Kukaan ei oikeasti voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja mitkä ovat rajani, mikä on sietokykyni. Minä olen vahva, mutta ilmeisesti nyt olenkin heikko tämän tilanteen edessä. Kyllähän minä olen itseenikin tavallaan pettynyt. Olen fiksu ihminen, olisihan minun pitänyt pystyä tunteeni tässä sivuuttamaan, mutta näille tunteille en nyt voikaan mitään. En vaan voi napsauttaa niitä pois päältä. Kun minä ihan aidosti rakastan tuota miestä.



Ap