Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kunnianhimo ja kilpailuvietti
18.07.2012 |
Onko kunnianhimo ns. normi, johon ihmisen oletetaan pyrkivän? Siis tavoitella korkeaa asemaa, palkkaa ja nokkimisjärjestyksen huippua?
Mitä ajattelette ihmisestä, jolla on ollut kunnianhimoa (2 korkeakoulututkintoa ja paljon harrastuksia), mutta jääkin koulustaan vastaamattomaan työhön, alkaa luopumaan tavoitteista ja on tyytyväinen siihen mitä on? Ei kilvoittele tai halua huomiota, elää ns. vaatimatonta tavis-elämää. Ei ole koskaan osallistunut työyhteisöjen kisailuun nokkimisjärjestyksestä, luovuttanut vapaaehtoisesti ja antanut muille tilaa.
Korostan siis sisäistä tyytyväisyyttä vallitsevaan tilaan. Mutta onko tuo ns. normaalia luopua vallasta ja kunniasta?
Kommentit (26)
Haluan olla arvostettu ja saada kunniaa tekemisistäni, mutten hakeudu tilanteisiin joissa olisin suorassa kilpailussa muiden kanssa (paitsi tietysti työpaikkoja hakiessani - en enää työn saatuani kilpaile työkaverien kanssa). Minun ei tarvitse olla paras ja menestyvin ja kuuluisin, vaikka haluankin olla hyvänä työntekijänä tunnettu.
Kyllä minuakin on välillä houkutellut ajatus kunnianhimosta luopumisesta ja leppoisammasta, helpommasta elämästä. Pelkään vain että katuisin sitä kyllästyttyäni suorittavaan työhön, ja pelkään että olisi vaikea saada takaisin sitä mitä minulla nyt on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitokset vastaajille.
Usein vain tuntuu, että saan sääliviä kommentteja työstäni. Ikäänkuin pitäisi tavoitella jotain. Eikä välttämättä ulkoista arvostusta tai rahaa, vaan uusin trendi tuntuu olevan "itsensä toteuttaminen" ja "oman tarkoituksen täyttäminen".
Minäkin suhtauduin ennen opintoihin ja työhön jonain korkeana päämääränä, että se olisi merkityksellistä. Nykyisin en kaipaa mitään "merkitystä". Käyn vain töissä.
Kuten edellinen vastaaja sanoi, kyllästyyköhän tähän joskus ja tuleeko takaisin joku "draivi" elämään, joka piiskaa eteenpäin? Tuntuu että ennen menin koko ajan eteenpäin, nyt en enää jaksa. Työssäni ei ole suurta vastuuta eikä sitä tarvitse miettiä vapaa-ajalla.
on kokemuksieni mukaan hyvin tyypillistä naisille työelämässä. Hyvin moni nainen "downshiftaa", ja pasmat sekoaa totaalisesti jos työasioita joutuu miettimään vielä kotonakin.
on kokemuksieni mukaan hyvin tyypillistä naisille työelämässä. Hyvin moni nainen "downshiftaa", ja pasmat sekoaa totaalisesti jos työasioita joutuu miettimään vielä kotonakin.
ja johtajien palkoille. Ei hyvää päivää....
Kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä normaali työpäivä itsessään on, siis jos ei ajatella sitä täytyisikö sitä olla ihmisen koko ajan jotenkin toteuttamassa itseään?
Mä olen aivan hajalla omaan koulutustani ja kokemustani vastaavaan työhön, ihan stressaantunut koko ajan. Katselen joka päivä tuntemattomia ihmisiä omissa helpon oloisissa töissään ja yritän arvailla, onko heidän työpäivänsä oikeasti niin paljon vähemmän ahdistava kuin minun, vai romantisoinko vain ajatusta downshiftauksesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
6: En ole haluamassakaan johtajaksi, sitä tässä pohdinkin että pitääkö kaikkien haluta ;)
7: Reilun vuoden olen ollut. Ennen koin, että työpäivät menivät äärirajoilla, koko ajan sai pinnistellä suoriutuakseen. Nyt ei tule ainakaan sitä ennen niin tuttua tunnetta, että "en osaa tai pysty" tai että jälkikäteen miettisin sanomisiani tai antamaani mielikuvaa. Hetkittäin tietenkin turhauttaa, ei kai sellaista ole olemassakaan missä ei huonoja puolia olisi. Mutta nyt en ole ainakaan lähitulevaisuudessa hakemassa uutta työtä enkä uusia HAASTEITA, mitä ennen janosin vapaa-ajallakin. Siis "jatkuvaa itsensä kehittämistä" :D
Usein vain tuntuu, että saan sääliviä kommentteja työstäni. Ikäänkuin pitäisi tavoitella jotain. Eikä välttämättä ulkoista arvostusta tai rahaa, vaan uusin trendi tuntuu olevan "itsensä toteuttaminen" ja "oman tarkoituksen täyttäminen".Minäkin suhtauduin ennen opintoihin ja työhön jonain korkeana päämääränä, että se olisi merkityksellistä. Nykyisin en kaipaa mitään "merkitystä". Käyn vain töissä.
Minusta on useimmille epärealistista haihattelua, että työn pitäisi olla merkittävä elämän sisältö ja jotain itsensä toteuttamista. Ja näin vieläpä vuosikymmeniä, ehkä jopa koko uran ajan.
On tietysti hienoa jos jollain on suuri kutsumus ja intohimo johonkin alaan ja hän sinne pääsee, mutta suurella osalla ei ole alunperinkään näin. Esimerkiksi itselläni ei ollut erityistä kiinnostusta mihinkään alalle joten valitsin vain alan jossa on ok palkka ja todennäköisesti töitä tarjolla.
Toinen juttu on, että niilläkään, joilla työ on alunperin intohimo, se ei läheskään aina ole sitä 10 tai 20 vuoden päästä. Intohimosta ja harrastuksesta tulee monelle pelkkä leipätyö, eikä siinä minusta ole mitään vikaa. Mutta näille tyypeille siirtymävaihe usein itselleen on vaikea. Minulle, joka en ole koskaan ollut alastani erityisen kiinnostunut, on ollut aina selvää että teen tätä vain jotta saan rahaa eikä sen tarvitse erityisen mukavaa olla. Mutta olen nähnyt lapsesta asti koodia huvikseen vääntäneitä, joille leipääntyminen on valtava kriisi, joka pakottaa rajuimmillaan nelikymppisenä jonnekin ihan eri alan opintoihin itseään etsimään. Olenkin tullut siihen tulokseen että tämä on aika hyvä lähtökohta että työ on alunperinkin ollut itselleni pelkkä työ, ei itsetuntoni merkittävä rakennusaine, ei intohimo eikä harrastus.
Kuten edellinen vastaaja sanoi, kyllästyyköhän tähän joskus ja tuleeko takaisin joku "draivi" elämään, joka piiskaa eteenpäin? Tuntuu että ennen menin koko ajan eteenpäin, nyt en enää jaksa. Työssäni ei ole suurta vastuuta eikä sitä tarvitse miettiä vapaa-ajalla.
Voihan se olla että tulee. Harvoin sitä kyllä käytännössä näkee. Minusta useimmat niistä tyypeistä joilla on draivia toimivat aika johdonmukaisesti edetessään urallaan, ja jos se draivi joskus loppuu niin yleensä se tila on suhteellisen pysyvä. Minä pidän sitä henkisenä kasvuna ;)
On luontaista tavoitella eri elämänvaiheissa eri asioita. Nuorena moni tavoittelee oman arvon tunteen löytämistä ulkoisista asioista, esim. menestyksestä työelämässä, ja muutenkin sen kokeilemista mihin omat siivet uralla ja muuten kantaa. Nelikymppisenä enää harvempaa kiinnostaa moinen, viisikymppisenä vielä harvempaa. Heidän tavoitteensa eivät niinkään ole enää ulkoisessa, vaan monella meistä sisäisessä elämässä, eikä enää välitetä siitä mitä muut ajattelee tai uskoo minusta.
Mutta toki on niitäkin joilla draivi ja edistymisen halu säilyy koko elämän ja heitäkin tarvitaan. Mutta kyllä ne minusta poikkeuksia on eikä niin että olisi epänormaalia olla sellainen tavis joka ehkä nuorena on draivikas tai ei silloinkaan, ja sen jälkeen hoitaa vaan työnsä kunnolla mutta keskittyy pääosin muuhun elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on kokemuksieni mukaan hyvin tyypillistä naisille työelämässä. Hyvin moni nainen "downshiftaa", ja pasmat sekoaa totaalisesti jos työasioita joutuu miettimään vielä kotonakin.
ja johtajien palkoille. Ei hyvää päivää....
eikä varsinkaan me downshiftaajat. Vaan jotkut feministishenkiset toimittajat ja poliitikot valittelee kun voi voi naisilla on lasikatto ja kun naisia ei ole johtokunnissa ja toimareina, kun tosiasiassa useimmat naiset ei edes halua sinne.
sitten ollenkaan käyttää niin monta tuntia päivästä johonkin, joka ei oikeastaan kiinnosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että juuri tuollainen käännös ajattelussani on tapahtunut. Aiempi tuntuukin nuoruuden haihattelulta ja liian suurilta kuvitelmista itsestäni ja työelämästä.
En koe kuvitelmista luopumista raskaana: raskaampaa oli yrittää elää niiden mukaan ja hakea jatkuvasti jotain "korkeampaa". Nyt olen rentoutunut kaikin puolin :) Myös muussa elämässäni. MIeheltä en odota täydellisyyttä ja tykkään tasaisesta arjesta. Tämäkin kai olisi naistenlehtien mukaan "tyytymistä" tai "alistumista", mutta en koe niin. En vain kaipaa mitään tunne-elämän vuoristorataa enää.
nro2:"Minusta useimmat niistä tyypeistä joilla on draivia toimivat aika johdonmukaisesti edetessään urallaan, ja jos se draivi joskus loppuu niin yleensä se tila on suhteellisen pysyvä. Minä pidän sitä henkisenä kasvuna ;)"
Tämä oli hyvin sanottu ;)
"On luontaista tavoitella eri elämänvaiheissa eri asioita."
Ehkä alan keski-ikäistyä ;) Ja tämä on aivan mukava tila.
Turhauttaako sitten ollenkaan käyttää niin monta tuntia päivästä johonkin, joka ei oikeastaan kiinnosta?
ei turhauta lainkaan. Minusta on elämän realiteetti että leipää saadakseen on työtä tehtävä. Ennen se piti tehdä konkreettisesti ruoanhankinnan parissa, maatöinä, metsästyksenä tai vastaavina, mutta nykyisin useimmat tekevät sen toisenlaisina töinä joista saa rahaa ja voi sitten ostaa elämän perusvälttämättömyydet. En koe mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan että elääkseen on jotain tehtävä eikä kaikkien vuorokauden tuntien tarvitse olla silkkaa itsensä toteuttamista.
Nro 2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Turhauttaako sitten ollenkaan käyttää niin monta tuntia päivästä johonkin, joka ei oikeastaan kiinnosta?
Ei oikeastaan, useimmiten :) En oikeastaan työpäivän aikana ehdi miettiä, kiinnostaako vai ei. Teen vain.
Minulla on ollut myös vaativampia tehtäviä, joihin panostin täysillä. Silloin työhön meni liikaa energiaa, myös vapaalla. Nyt lähden töistä ja jätän työt sinne.
mutta ymparisto on jatkuvasti tuon tavoitteeni esteena, kuka millakin tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta ymparisto on jatkuvasti tuon tavoitteeni esteena, kuka millakin tavoin.
t. ap
En koe mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan että elääkseen on jotain tehtävä eikä kaikkien vuorokauden tuntien tarvitse olla silkkaa itsensä toteuttamista.
Nro 2
Näin juuri :)
En koe kuvitelmista luopumista raskaana: raskaampaa oli yrittää elää niiden mukaan ja hakea jatkuvasti jotain "korkeampaa". Nyt olen rentoutunut kaikin puolin :) Myös muussa elämässäni. MIeheltä en odota täydellisyyttä ja tykkään tasaisesta arjesta. Tämäkin kai olisi naistenlehtien mukaan "tyytymistä" tai "alistumista", mutta en koe niin. En vain kaipaa mitään tunne-elämän vuoristorataa enää.
asenteessa on ainakin minun ajattelutapani kannalta se virhe, että siinä ei nähdä elämässä kuin konkreettisesti näkyvä, aineellinen ulottuvuus, ja siksi vain sitä arvostetaan. Ajatellaan, että se onni löytyy siitä että saa yhä enemmän ulkoisia menestyksen merkkejä tai valtaa tai rahaa.
Ei ymmärretä ollenkaan sitä, että (ainakin joidenkin) elämässä on myös tietyllä tapaa näkymätön syvyysulottuvuus, joka liittyy ihmisen omaan tietoisuuteen ja mielentilaan. Minä en ole uskonnollinen ihminen lainkaan mutta olen kyllä tietyllä tapaa henkiseksi tullut vanhemmiten (olen 38 v) niin että en tavoittele enää itseni löytämistä ulkoisesta vaan siitä että pienessä arjessa ja hiljaisuudessa löydän sen mitä itse olen ja mitä todellisuus on. Tälle tavoitteelle on parempi etten liikaa hajoita itseäni ulkoisten asioiden ajatteluun vaan keskityn tavalliseen elämään, jota pyrin elämään tiedostaen niin oman ajatteluni ja tunne-elämäni kuin sen mitä ympärilläni tapahtuu. Minulle tällainen nykyhetkessä tiedostaen eläminen on ollut paljon suuremman onnen lähde kuin tempominen kohti ihmisten yleensä arvostamia tavoitteita.
t. 2
Tälle tavoitteelle on parempi etten liikaa hajoita itseäni ulkoisten asioiden ajatteluun vaan keskityn tavalliseen elämään, jota pyrin elämään tiedostaen niin oman ajatteluni ja tunne-elämäni kuin sen mitä ympärilläni tapahtuu. Minulle tällainen nykyhetkessä tiedostaen eläminen on ollut paljon suuremman onnen lähde kuin tempominen kohti ihmisten yleensä arvostamia tavoitteita.
t. 2
tuo ajatuksen tasolla tarkoittaa, mitä siis ajattelet päivän mittaan siinä "pienessä" arjessa?
Tälle tavoitteelle on parempi etten liikaa hajoita itseäni ulkoisten asioiden ajatteluun vaan keskityn tavalliseen elämään, jota pyrin elämään tiedostaen niin oman ajatteluni ja tunne-elämäni kuin sen mitä ympärilläni tapahtuu. Minulle tällainen nykyhetkessä tiedostaen eläminen on ollut paljon suuremman onnen lähde kuin tempominen kohti ihmisten yleensä arvostamia tavoitteita.
t. 2
tuo ajatuksen tasolla tarkoittaa, mitä siis ajattelet päivän mittaan siinä "pienessä" arjessa?
aika usein en yhtään mitään :) Se onkin suurin ero siihen millainen olin nuorena, jolloin aina pyöri levoton ajatusmylly päässä. Nyt aina silloin kun ei ole erityistä käytännön tarvetta ajatella jotain asiaa, keskityn ihan vaan nykyhetken aistimuksiin: siihen mitä näen, kuulen, miltä kehoni tuntuu, mitä mielessäni liikkuu.
Muistan kun ensi kertaa aloin tehdä noin, kuinka pelkkä keittiön kaappien pyyhkiminenkin oli autuutta, kun ensi kertaa oikeasti koki hetken täysillä: sen millaisissa asennoissa itse on, onko joku kehon kohta kireä, miltä yleensä tuntuu elämänvoima kehossa (se tunne että on elossa, täynnä elämää), miltä märkä rätti tuntuu käteen. Puhumattakaan lapsen kanssa olemisesta. Aiemmin olin kokenut sellaisia ajatuksettomia täyden läsnäolon hetkiä lähinnä seksin huippuhetkillä, mutta eräänlaisen kriisivaiheen jälkeen aloin etsiytyä niihin muutenkin.
Siinä kriisissä mielihyväni tavallisesti etsimistäni asioista katosi, ja siksi lopetin niiden tavoittelemisen pitkälti. Jos olisin silloin kirjoittanut av:lle mitä tunnen, olisi minua varmasti kehotettu äkkiä hakemaan masennuslääkkeet, mutta tuo kriisi oli rakentava, koska tilalle tuli varsin pysyvä mielihyvä ilman erityistä syytä.
en tavoittele enää itseni löytämistä ulkoisesta vaan siitä että pienessä arjessa ja hiljaisuudessa löydän sen mitä itse olen ja mitä todellisuus on. Tälle tavoitteelle on parempi etten liikaa hajoita itseäni ulkoisten asioiden ajatteluun vaan keskityn tavalliseen elämään, jota pyrin elämään tiedostaen niin oman ajatteluni ja tunne-elämäni kuin sen mitä ympärilläni tapahtuu. Minulle tällainen nykyhetkessä tiedostaen eläminen on ollut paljon suuremman onnen lähde kuin tempominen kohti ihmisten yleensä arvostamia tavoitteita.
t. 2
Minä elän nykyään aika "hidasta" elämää. En vapaa-ajallani kaipaa hirveästi virikkeitä.
Tavallaan tiedän, mitä tarkoitat tiedostamisella ja hiljaisuudessa todellisuuden löytämisellä. Nykyisin tavoitan tuon tilan myös ruuhkabussissa tai siellä "tylsällä" työpaikalla: sielläkin voin keskittyä hengitykseeni tai tarkkailla sosiaalista elämää kuin ulkopuolelta, siihen tunteella mukaan menemättä. Se on jonkinlaista auki olemista. Tälle kaikelle. Silloin kai ulkoa ei odotakaan itselleen mitään "virikettä" tai suurta tehtävää, kun oleminen riittää.
Tämä käänne on tapahtunut parin vuoden sisällä. Koen, että aiemmin vimmainen mieleni oli jatkuvassa hälytystilassa. Se lienee myös hermostollista. Nykyisin palaudun jonkin lyhytkestoisen stressitilanteen tai kiirehtimisenkin jälkeen nopeasti neutraaliin mielentilaan ja sisäiseen hiljaisuuteen.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki vaan pyrkisivät jonnekin huipulle eikä kukaan tekisi niitä tavistöitä.
Itse asiassa minusta aika harva on kovin kunnianhimoinen, useimmat nauttivat eniten tavallisesta arjesta eivätkä ole valmiita uhraamaan työlle yhtään sen enempää kuin on elatuksen hankkimiseksi pakko.
Minä olen myös näitä, joille työ on vain keino hankkia rahat elämiseen, ei mitään muuta. On akateeminen koulutus, teen IT-alan hommia. Mutta en ikinä halua yletä peruskoodarista miksikään muuksi, koska tässä on mukava olla: saan tarpeeksi rahaa elämiseen mutta ei ole valtavia vastuita jotka pakottaisi ylitöihin ja stressaamiseen.