Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kunnianhimo ja kilpailuvietti
18.07.2012 |
Onko kunnianhimo ns. normi, johon ihmisen oletetaan pyrkivän? Siis tavoitella korkeaa asemaa, palkkaa ja nokkimisjärjestyksen huippua?
Mitä ajattelette ihmisestä, jolla on ollut kunnianhimoa (2 korkeakoulututkintoa ja paljon harrastuksia), mutta jääkin koulustaan vastaamattomaan työhön, alkaa luopumaan tavoitteista ja on tyytyväinen siihen mitä on? Ei kilvoittele tai halua huomiota, elää ns. vaatimatonta tavis-elämää. Ei ole koskaan osallistunut työyhteisöjen kisailuun nokkimisjärjestyksestä, luovuttanut vapaaehtoisesti ja antanut muille tilaa.
Korostan siis sisäistä tyytyväisyyttä vallitsevaan tilaan. Mutta onko tuo ns. normaalia luopua vallasta ja kunniasta?
Kommentit (26)
Olen tasaisen tyytyväinen. Kaikkeen. Kun pääni sisällä ei ole kuvaa, "miten tämän PITÄISI olla" (työpäiväni merkityksellisyyden, parisuhteen, elämän...) on tilaa tälle mitä ON.
Antaa niiden muiden vaan ajatella että johan on surkeita luusereita kun ovat niin velttoja että eivät jaksa tavoitella mitään tai niin yksinkertaisia mieleltään että heille riittää yksinkertainen elämä toisin kuin meille enemmillä lahjoilla siunatuille - sillä joltain tuonkaltaiselta sen toisen onnellisuuskäsityksen edustajista usein näyttää tavoitteeton pieni elämä - mitä sen on väliä mitä ajattelevat kun itse on onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tasaisen tyytyväinen. Kaikkeen. Kun pääni sisällä ei ole kuvaa, "miten tämän PITÄISI olla" (työpäiväni merkityksellisyyden, parisuhteen, elämän...) on tilaa tälle mitä ON.
Antaa niiden muiden vaan ajatella että johan on surkeita luusereita kun ovat niin velttoja että eivät jaksa tavoitella mitään tai niin yksinkertaisia mieleltään että heille riittää yksinkertainen elämä toisin kuin meille enemmillä lahjoilla siunatuille - sillä joltain tuonkaltaiselta sen toisen onnellisuuskäsityksen edustajista usein näyttää tavoitteeton pieni elämä - mitä sen on väliä mitä ajattelevat kun itse on onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan.
Ei saisi syyttaa ymparistoa, se on totta. Kuitenkin joskus tuntuu, etta minulta vaaditaan asioita, jotka estavat normaalin tyonteon, se turhauttaa.
Mä olen aivan hajalla omaan koulutustani ja kokemustani vastaavaan työhön, ihan stressaantunut koko ajan. Katselen joka päivä tuntemattomia ihmisiä omissa helpon oloisissa töissään ja yritän arvailla, onko heidän työpäivänsä oikeasti niin paljon vähemmän ahdistava kuin minun, vai romantisoinko vain ajatusta downshiftauksesta...
Minä en usko, että on olemassa mitään patenttiratkaisua, joka "tuo onnen". Kuten tässä ketjussa on tullut ilmi, muutos on sisäinen. Aiemmin olisin turhautunut ja odottanut taivasten aukeavan, kunhan vain vaihdan työtä... Stressi, ahdistus ja eteenpäin pyrkimisen vimma oli omassa levottomassa mielessäni.
Kaikki työ ja tekeminen on alkanut näyttää saman arvoiselta. Keisarilla ei olekaan vaatteita, titteleillä ei ole väliä.
Nyt ehdin usein vapaa-ajallani kokea tyhjyyttä. Ennen pidin tyhjyyttä vihollisena, jonain joka on täytettävä mielekkyydellä ja ajattelemisella. Tyhjyyden tunne ahdisti minua.
Tällä hetkellä annan tyhjyyden olla tyhjää. Kellon raksutus seinällä. Kissan kehräys. Naapurin ruohonleikkurin pärinä. Auringonsäteiden ja varjojen tanssi seinällä. Kylmät varpaani. Mitä muuta tässä PITÄISIKÄÄN olla? :)
Alue: Aihe vapaa
Minullekin tämä liiemmin ajatukseton tila on tullut jonkinlaisen masennuksensekaisen ahdistuksen kautta. Ennen pohtimalla pohdin "tiedostamista" ja jotenkin suoritin sitäkin.
En tiedä miten pääsin siitä yli, en tehnyt oikeastaan mitään. Ja ehkä tuo ahdistuksesta pääsemisen yrittämisen loppu toikin vapautuksen.
Olen tasaisen tyytyväinen. Kaikkeen. Kun pääni sisällä ei ole kuvaa, "miten tämän PITÄISI olla" (työpäiväni merkityksellisyyden, parisuhteen, elämän...) on tilaa tälle mitä ON.