Kun hankkii lapsen ja sitten huomaakin, ettei olekaan äitityyppiä. Mitäs sitten?

OIKEIN HYVÄ, että haluat rikkoa äitimyyttiä. Sillä kysehän ei ole siitä, että kerrot tunteista, joita LUULET äideillä olevan. Totuus on se, ettei äideillä ole sen kummempia tunteita kuin sinullakaan ja SE on hyvä tuoda julki.

ÄidinROOLI on tyydyttää lapsen perustarpeet, kunnes hän itse selviää niistä ja kasvattaa häntä kohti yhteiskuntakelpoista aikuisuutta.

Se mitä lapsi tarvitsee on ruokaa, unta, lämpöä ja fyysistä ja psyykkistä turvallisuutta ja niitähän kaikkea sinä tarjoat.

Nykyaikana lapsista on tullut vaan niin 'kohteita' joiden kautta äidit pätevät, mutta kautta aikojen lapset ovat olleet perheenjäseniä, huolta tarvitsevia ja vanhemmista riippuvaisia kylläkin, mutta eivät keskipisteitä.

Että lapssen läsnäolo ja lapsen katse, ääntely ja puhe, tekemiset, saavat äidin onnelliseksi ja äidin huomaamaan lapsen ja hymyilevän. Siinä on se olennainen, mitä äidiltä vaaditaan,jotta lapsesta kasvaa tasapainoinen. Pullan leipomiset yms. ovat yhtä tyhjän kanssa, ellei äiti kykene olemaan lapselleen läsnä ja positiivisessa vuorovaikutuksessa.



Kaikki äidit eivät kykene edellämainittuun. Se on aina riski lapsen hyvinvoinnille ja kehitykselle - minusta on tärkeää huomata ja myöntää, ettei kaikista tosiaankaan ole antamaan lapselle sitä mitä lapsi tarvitsee - silloin kykenee myös hakemaan apua onvelmaan, omaan kyvyttömyyteen vastata lapsen tunteisiin ja aloitteisiin.



En sano, että ap:llä olisi ongelmia tässä - en edes muista, mitä hän on tässä ketjussa kirjoittanut. Mutta on olemassa paljon äitejä, joiden olisi hyvä hakea itselleen ja lapselleen apua vuorovaikutukseen.



Vaikka ei kokisi olevansa "äitityyppiä", se ei oikeuta olemaan vastaamatta lapsen tarpeisiin, vaan vastuullinen vanhempi yrittää kehittää itseään!



Joku kirjoitti, että mitä jos tunteekin pettymystä lapsesta ja katuu lapsen "hankkimista" jälkeenpäin. En usko, että monikaan henkisesti tasapainossa oleva vanhempi katuu lapsensa olemassaoloa. Lapsi on oma persoonansa ja yleensä niin tavattoman tärkeä vanhemmilleen - vaikka toisaalta kaventaa ja rajoittaakin vanhemman valinnanmahdollisuuksia - että elämä ilman lasta tuntuu mahdottomalta. Yleensä aikuinen pystyy sopeuttamaan elämäänsä siten että lapsen tarpeet tulevat huomioiduiksi. Se on aikuisuuden mitta.

En jaksanut rueta lukemaan noita kaikkia viestejä mut toi sun teksti hätkähdytti. Kyllä mäkin olin vähän epäileväinen et kuinkahan mun äitiys luonnistuu, en ollut myöskään sitä tyyppiä. Kumma juttu, kun sulla on se pikku tyyppi sylissä suta tulee se äiti. Se miten sen äitiyden hoitaa on kaikkien oma juttu, ja kaikki tekee sen ihan selkärangasta omalla tavalla. Mä rakakastan mun lasta ihan mielettömänä, hoivaan, puuhaan ja jne. mut menen myös ja teen omia juttuja, jotka taas auttaa mua jaksamaan päivittäisessä lällätyksessä.

Ja anteeksi, mutta kuulostat masentuneelta... toivottavasti sulla on kaikki hyvin....

sillä erolla kyllä että äitityyppi ei tarkoita mulle pullan tuoksuista mammaa etc.



Lapsi ei ollut toivottu mutta haluttu kylläkin kun ilmoitti tulostaan.



Ilmoitin jokaiselle joka kauhistui lapsen pitämis päätöstämme, että yksi suurimmista syistä pitää lapsi on että olen löytänyt lapselle täydellisen ISÄN. Niin, en puolisoa, en ole ehkä ikinä uskonutkaan että liittomme olisi kestänyt hamaan loppuun saakka. Vaan että minä voin todellakin hävitä. Niinkuin nyt häviänkin, musta tulee etä-äiti tämän eron myötä.



Koska mä haluan. Mä haluan ajatella uraani ja työpäivän jälkeen tehdä mitä haluan, enkä juosta suoraan päiväkotiin hakemaan lasta. Lapseni isä sen tekee, ja on aivan loistava isä. Mä olen hyvä äiti, rakastan tottakai lastani. Mutta se lapsi vaatii multa enemmän mitä olen valmis uhraamaan omasta elämästäni. Sen takia virhe jonka tein, eli lapseni, myös saa positiivisen vivahteen koska tein sen virheen oikean ihmisen kanssa. Moni muu mies ei pystyisi samaan mitä lapseni isä.



Eli voin ap:n kanssa todeta samaa, jos olisin tämän tiennyt olisin jättänyt lapsen pitämättä.

Tottakai lapseni on antanut elämälleni paljon. Paljon iloa ja surua. Huolta tulevasta ja menneestä. Ilman lastani en olisi ikinä tietänyt miltä tuntuu rakastaa toista enemmän kuin omaa elämäänsä.



Mutta mä olen vain itsekäs, ja no, tasa-arvon kuuluttaja. Mieheni pystyy olemaan lapselleni se äiti, ja minä isä.



Moni jolle näistä asioista puhuisi kuvittelee etten rakastaisi lastani. Mutta se tosiaan ei merkitse sitä. Tiedän vain, että lapsettomana en olisi menettänyt yhtään mitään, koska näistä tunteista ei olisi tietoakaan.

10 vuoden kuluttua elät syvemmin ja tarkkailet vähemmän.

Joskus olen sanonut, että jos olisi pakko, niin isäksi voisin ryhtyä, mutta äidiksi en ikinä. Äiti on kuitenkin aina se, jonka vastuulle kaikki kaatuu. Isä voi jättää huoletta lapset erossa äidille, mutta äiti ei voi lähteä ja jättää lapsia isälle (ilman merkittävää sosiaalista paheksuntaa).

Tästä on näin kahden lapsen äitinä pakko olla samaa mieltä. Mulle äitiydessä suurin pettymys on ollut se, että naiivisti kuvittelin että tasavahva vanhemmus on mahdollista, enkä minä joudu olemaan se päävastuullinen. Väärässä olin. Siis VAIKKA mun lapsilla on mahtava ja "osallistuva" isä, mutta hän käy töissä ja minä olen kotona nyt kun lapset ovat pieniä. Joka automaattisesti on johtanut siihen, että lapset ovat enemmän leimautuneet minuun ja tietysti sitten myös esim. lomilla automaattisesti kysyvät minulta asiat vaikka isäkin on kotona jne. (Inhoan muuten tuota ilmaisua "osallistuva isä". Se vaan vahvistaa sitä että tää on äidin homma johon mies sitten vähän osallistuu, eikä niin kuin sen pitäisi olla eli lastenhoito kuuluu kummallekin yhtä paljon. Vähän niinkuin minä osallistuisin vähän miehen remonttihommiin tms.)

Kun lapsesi on koulussa ja teini-iässä, voitte olla mitä parhaimmat ystävät.

ymmärtää että jokin on pielessä kun tekojen takana ei ole tunnetta. Mutta on tapasi tosi paljon parempi kuin niillä jotka työntää lasta pois läheltään eivätkä kestä sen seuraa eivätkä edes jaksa yrittää.



Mutta olen silti surullinen lapsesi puolesta.

Vaikuttaa järkevältä ihmiseltä, kaikki eivät ikinä voisi tunnustaa äitiyden kielteisiä tunteita.

Tunnetko iloa mistään? Positiivisia tunteita?



Enkä itse kyllä koe niin, että lapsen kanssa pitäisi nauttia esim. shoppailusta tai ravintolassa käymisestä. Itse käyn lasten kanssa esim. huvipuistossa tai muuten teen sellaisia juttuja mistä lapset nauttii. Lapsen ilo tuo minullekin iloa.



Loppujen lopuksi lapsenkin kanssa olo on arkea, eikä välttämättä herätä joka päivä jotain ylimaallisia ilon tunteita.

Itsekin tunsin pitkään riittämättömyyden tunteita, jotka peittivät kaikki positiiviset tunteet. Sitten kun jossain vaiheessa (vuosien jälkeen) valaistuin, että minä saan olla juuri sellainen äiti kuin itse haluan, ongelma helpottui. En ole hellä halailija, mutta lapseni tietävät kyllä, että olen AINA saatavilla kun tarvitsee.



Lapsilla tulee olla hyvä olla MUTTA tämä on samalla myös minun elämäni, josta myös minun on tarkoitus nauttia. Ei ole tarkoitus uhrata omaa onneaan lastenkaan vuoksi. Tarvitsen usein omaa tilaa, en välttämättä nauti ihokosketuksesta ja se on minun vammani. Lapset silti tietävät jo, että heillä on välittävä äiti, joka ei jätä heitä yksin pulaan. Se jo yksinään on arvokas tieto.

Miehelle lapsi nostaa sosiaalista statusta. Niitä vaan pitää olla, mieluiten 2, tyttö ja poika.

Olen vapaaehtoisesti lapseton 38v nainen, naimisissa 49v kahden jo täysi-ikäisen lapsen isän kanssa.



Mulle on aina ollut selvää, etten halua omia lapsia. Joskus olen sanonut, että jos olisi pakko, niin isäksi voisin ryhtyä, mutta äidiksi en ikinä. Äiti on kuitenkin aina se, jonka vastuulle kaikki kaatuu. Isä voi jättää huoletta lapset erossa äidille, mutta äiti ei voi lähteä ja jättää lapsia isälle (ilman merkittävää sosiaalista paheksuntaa).



No, nyt olen pakkotilanteessa äitipuolena, onneksi jo kotoa poismuuttaneille lapsille. Olen lapsille se toinen aikuinen, se vähemmän tärkeä ja tyytyväinen rooliini. Minua ei silti ollenkaan haittaisi, jos noita miehen lapsia ei olisi enkä olisi joutunut/saanut kokea kotielämää murrosikäisten kanssa. Parempi silti teinit kuin alle 10v.

Olen raskaana, ja vauva syntyy syksyllä. Viime syksynä aloin jostain ihme syystä haaveilla lapsesta, vaikken ole ikinä ennen lapsia halunnut. Miehelläni on ennestään lapsia, ja jotenkin he pistivät pääni sekaisin ja aloin haluta omiakin. No, haaveista tuli totta ja kohta tässä on vauva sylissä... Välitän lapsestani jo nyt, tunnen huolta jos hän ei liiku päivän aikana juurikaan jne, mutta epäilen silti omia kykyjäni. Miehenkin lasten kanssa menetän nykyään vain hermoni, se tosin johtuu varmasti osittain raskaudestakin. Olen vasta alkanut tajuta, mitä se oman ajan menettäminen ja uhrautuminen on. En tiedä, tulenko nauttimaan lapsen kanssa olemisesta pätkääkään. Varmasti lapsi tulee olemaan minulle rakas - ja onhan hän sitä jo nyt - mutta kaikki leikitys sun muu tuntuu ainakin nyt teennäiseltä ja mieluummin tekisin jotain muuta.

Mulla itselläni ei ole vielä lapsia, mutta olen ollut aina hyvin lapsirakas ihminen. Tiedän/tunnen jo nyt vaikkei mun kohdussa lapsi kasvakkaan, et rakastaisin omaani ylikaiken! Ja uskon että vielä enemmän kun saisin pikkuisen syliin. Mullon siis vahvat äidilliset vaistot.



Voiko todella siis käydä niin että sillon kun toivoo raskautta/yrittää raskautua/on raskaana niin on rakastunut siihen ajatukseen/lapseen koko sydämmensä pohjasta - mut sit kun se pullahtaa maailmaan ja siihen käsivarsille niin se rakkaus "kuolee" heti?



Hirveää sen lapsen kannalta.



Itse ainakin suosittelen miettimään ennen kun lähtee edes yrittämään et mitenkä kovat halut on tulla äidiksi ja olla hyvä äiti ja miten paljon ylipäätään rakastaa lapsia jne. Jos ei oo varma, niin sillon kannattaa jättää muksut tekemättä.

Mulla itselläni ei ole vielä lapsia, mutta olen ollut aina hyvin lapsirakas ihminen. Tiedän/tunnen jo nyt vaikkei mun kohdussa lapsi kasvakkaan, et rakastaisin omaani ylikaiken! Ja uskon että vielä enemmän kun saisin pikkuisen syliin. Mullon siis vahvat äidilliset vaistot.

Voiko todella siis käydä niin että sillon kun toivoo raskautta/yrittää raskautua/on raskaana niin on rakastunut siihen ajatukseen/lapseen koko sydämmensä pohjasta - mut sit kun se pullahtaa maailmaan ja siihen käsivarsille niin se rakkaus "kuolee" heti?

Hirveää sen lapsen kannalta.

Itse ainakin suosittelen miettimään ennen kun lähtee edes yrittämään et mitenkä kovat halut on tulla äidiksi ja olla hyvä äiti ja miten paljon ylipäätään rakastaa lapsia jne. Jos ei oo varma, niin sillon kannattaa jättää muksut tekemättä.

Niin minäkin kuvittelin vielä raskausaikanani, että kun lapsi syntyy, uhraan mielelläni kaiken sen lapsen puolesta ja etten edes tarvitse enää vanhoja kavereitani, laadukasta parisuhdeaikaa, kokonaisia yöunia, sosiaalista elämää, harrastuksiani jne.. Kun sitten viidettä kuukautta nukkuu kahden tunnin pätkissä, ainoa säännöllinen aikuiskontakti on oma mies illalla ja niin edelleen, kummasti se mieli muuttuu.

Jos sinulla ei ole omaa kokemusta aiheesta, ei ehkä kannata kovin tuomitsevaan sävyyn tulla huutelemaan :)

T. se tuolta ylhäältä, joka sanoi ennen lasta viettäneensä itsekästä lapsetonta elämää

Silti mulla on neljä lasta ja viides tulossa, rakastettuja ja toivottuja kaikki. Pullantuoksuista kotiäitiä musta ei kuitenkaan saisi millään, on omiakin toiveita ja haaveita, en tosiaan elä lasten kautta...



Inhoan hiekkalaatikon reunalla istumista ihan yli kaiken. Enkä järin ota osaa lasten leikkeihin. Sen sijaan tykkään itse kirjallisuudesta ja luen lasten kanssa (ja ilman lapsia) paljon, ja liikutaan luonnossa, missä viihdyn itsekin.



Osaa lapsista olen rakastanut heti, osaa on pitänyt opetella rakastamaan. Yleisesti en pidä lapsista, en aina omistakaan, mutta rakastan niitä.



Ei kaikkien äitien tarvi olla samasta muotista, ei halauksia tarvi laskea. Jos halaa lasta silloin kun se on halauksen tarpeessa, niin sillä varmaan pääse pitkälle.

Voiko todella siis käydä niin että sillon kun toivoo raskautta/yrittää raskautua/on raskaana niin on rakastunut siihen ajatukseen/lapseen koko sydämmensä pohjasta - mut sit kun se pullahtaa maailmaan ja siihen käsivarsille niin se rakkaus "kuolee" heti?

Ei ne tunteet kuole, mutta kyllä se rakastettu vauvakin vaatii ja saattaa aiheuttaa negatiivisia tunteita. Pieni vauva, varsinkin imetyksellä oleva, sitoo paljon ja saattaa joutua väliaikaisesti luopumaan esim. yöunista, vähentämään rankasti omia menoja jne. Se niin rakas hymyilevä ja naurava vauva on itselleni tuonut myös surumielisiä tunteita siitä, että en enää ikinä voi "huolettomasti" mennä kuten lapsettomat ystäväni. Tiedän kyllä, että sitovuus hellittää kun vauva kasvaa, mutta kaikenikäiset lapset tarvitsevat äitiä.

Ja mitä enemmän ennakko-odotuksia on omasta äitiydestä ja vauvasta/lapsesta, sitä kovempia voivat pettymykset esim. itseen ja omaan äitiyteen olla. Sitä kautta voi tulla jopa sellainenkin ajatus, että ei sovi äidiksi tai ei ole ollenkaan äitityyppiä.

riittävät eväät äidiksi ja todellakin, lapselle se oma äiti on se äiti ja tuossa aloituksessa oli yksi lause, joka riittää. "Vaikka lastani rakastankin" eli rakastat kuitenkin. Omalla tavallasi.



Ei kaikkien äitien tarvitse olla samanlaisia.



Onhan tuossa on äitiyden eväät olemassa

- lapsi saa ruokaa ja syliä, läsnäoloa, on se sitten sisäsyntyistä tai "manuaalista" luettua

- ap ei kosta superäitiyden puuttumista lapselle henkisellä väkivallalla

- ap ei vaikuta erityisen onnettomalta elämäntilanteeseensa

- ap on vastuullinen äiti, koska huolehtii lapsesta vaikkei koe, että se tulee selkäytimestä



Eli ei kaikkien tarvitse olla tuulella käyviä tunteellisiä äitejä. Eli en nyt väitä, että olisit tuon takia parempi äiti kuin ne "perinteisemmät" äidit, mutta usein tuntuu, että selkäydinohjauksella varustetuilla äideillä mopo ja todellisuudentaju karkaa useammin.



Vielä 7-10 vuotta, niin pääset ap käymään älyllisiä keskusteluita teinin kanssa, joka tietää kaiken ja älyllistä haastetta saada poika/tyttö kuulemaan kaikki kiellot, mitä ei saa tehdä ja mitä kannattaisi tehdä :D.



Ja jos on poika, niin muutaman vuoden kuluttua ei suostu halattavaksi, ruoka, taskurahan antaminen ja käskytys nukkumaan ja läksyjen tekooon riittää.



Ja kirjoittaja ei ole mamma.

Siis pitääkö leipoa vai mitä?

Siis lähdetään erittelemään perinteisiä naisten ja miestentöitä? Eikö äiti saa vaihtaa autoon renkaita tai harrastaa nyrkkeilyä?

Entä jos on lesbo- tai homopari niin miten nämä roolit jaetaan?



Miksi ei voisi ostaa kaupasta pullaa ja vaatetta vaan pitää sukupuolensa takia ne itse valmistaa?



Entä pitääkö muuttaa maalle, kasvattaa oma ruoka, valmistaa itse, keritä lampaasta villaa jonka tekee langaksi, värjää ja kutoo että kelpaa? Onko se idylli vai ei?



Sinä määrittelet millainen olet ja sinulla on kokemus millainen oli lapsuutesi, sama se on lapsillasi jotka saat. He määrittelee itsensä ja tuomitsee lapsuutensa.



Minusta on ainoa säälittävä asia että hellyys on vaikea asia. Siihen hakisin apua.

Ja jos luet tämän kirjan:

http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=405

Niin siitä voit lukea mitä lapsi tarvitsee, sieltä löydät myös paljonko halauksia lapsi tarvitsee päivittäin..



Jos joku kohtelee sinua tunteettomasti, niin olen varma että sen huomaa ja tuntee.

Menkää oikeasti hakemaan jotain apua!