Kun hankkii lapsen ja sitten huomaakin, ettei olekaan äitityyppiä. Mitäs sitten?

riittävät eväät äidiksi ja todellakin, lapselle se oma äiti on se äiti ja tuossa aloituksessa oli yksi lause, joka riittää. "Vaikka lastani rakastankin" eli rakastat kuitenkin. Omalla tavallasi. Ei kaikkien äitien tarvitse olla samanlaisia. Onhan tuossa on äitiyden eväät olemassa - lapsi saa ruokaa ja syliä, läsnäoloa, on se sitten sisäsyntyistä tai "manuaalista" luettua - ap ei kosta superäitiyden puuttumista lapselle henkisellä väkivallalla - ap ei vaikuta erityisen onnettomalta elämäntilanteeseensa - ap on vastuullinen äiti, koska huolehtii lapsesta vaikkei koe, että se tulee selkäytimestä Eli ei kaikkien tarvitse olla tuulella käyviä tunteellisiä äitejä. Eli en nyt väitä, että olisit tuon takia parempi äiti kuin ne "perinteisemmät" äidit, mutta usein tuntuu, että selkäydinohjauksella varustetuilla äideillä mopo ja todellisuudentaju karkaa useammin. Vielä 7-10 vuotta, niin pääset ap käymään älyllisiä keskusteluita teinin kanssa, joka tietää kaiken ja älyllistä haastetta saada poika/tyttö kuulemaan kaikki kiellot, mitä ei saa tehdä ja mitä kannattaisi tehdä :D. Ja jos on poika, niin muutaman vuoden kuluttua ei suostu halattavaksi, ruoka, taskurahan antaminen ja käskytys nukkumaan ja läksyjen tekooon riittää. Ja kirjoittaja ei ole mamma.

Ap tosiaan vaikuttaa ihan hyvältä äidiltä kaikkinensa. En näkisi tässä lapsen kannalta tosiaan ongelmaa. Totta kai voidaan vääntää kättä siitä, että huomaako lapsi sen että äidin rakkaus on jotenkin opeteltua tms. En tiedä, mutta siltikin ei kyse ole siitä että ap:n tai kenenkään muunkaan pitäisi olla täydellinen. Ap:han nimenomaan tietoisesti pitää hyvää huolta lapsestaan, vaikka kummasteleekin nyt sitä, etteivät rakkauden tunteet tule häneltä luonnostaan.

En lukenut kaikkia viestejä, mut niiden perusteella, mitä luin, ap on ihan äitityypin standardi; vastuullinen, empaattinen, aikuinen ihminen. Hänen ainoa "vikansa" on se, että hänellä on rima niin korkealla äitiyden suhteen, ettei siihen kukaan kuolevainen yllä, ja tämän vuoksi hänen itsetuntonsa äitinä on vähän hutera, ja hän on herkkä uskomaan että muut osaavat äitihommansa paremmin. Näinhän ei ole.



Ei lapsen tehtävä ole olla äidin matkalippu ikuiseen elämysmatkaan vaan mahdollistaa elämän jatkuminen. Äitiydessä se fokus on aina lapsessa, ja silloin on selvä ettei niille omille mielihaluille jää aina aikaa. Lasta ja omaa suhdettaan lapseen ei ikinä pitäisi määritellä vertaamalla sitä siihen aikaan, kun itse vielä oli lapseton ja vapaa. Totta kai silloin tuntuu siltä kuin ois luopunut jostain, ja vaihtanut sen elämään joka ei vastannut odotuksia. Lapsen saamista pitää verrata elämänkaaren loppupäähän, siihen mikä meillä kaikilla on edessä. Kun kehosta alkaa virta loppua ja edessä on enemmän surua kuin toivoa, on lapsi kuin liekki pimeässä, täynnä toivoa, tulevaisuutta ja uusia mahdollisuuksia. Lapsen kautta näkee elämän jatkuvan. Minä ainakin olen kokenut, että lapset on tuntuneet yhä rakkaimmilta ja arvokkaimmilta, mitä enemmän itselle tulee ikää ja mitä enemmän menetän rakkaita ihmisiä vanhuudella ja sairauksille.

kovin äidillinen ihminen tai edes äitityyppiä, mutta silti tässä ollaan nyt maha pystyssä ja odotellaan ajan kulumista... kun projektiin on ryhtynyt niin eiköhän sitä yritetä viedä se suht kunnialla loppuun asti. :) perussyy haluta lapsi on uteliaisuus ja se, että haluan nähdä, onko se näköiseni. Ja hauska nähdä, millainen tyyppi sieltä pullahtaa toiv. aikaanaan ulos. Lasten hankinta kun on aina vähän arvaamatonta puuhaa. Eli haastetta odotellaan.



Ja joo... en tiedä, miten totun symbioosiin. Luultavasti hermostun siihen jossain vaiheessa. Yritän kasvattaa kärsivällisyyttä, sitä mitä luultavammin tarvitaan. ja en ole kovin huolissani siitä, saako lapseni traumoja siitä sun tästä asiasta. (mikä tuntuu olevan nykyajan trendi) Traumoja tulee JOKA tapauksessa, uskokaa tai älkää. Sitten kun se kersa kasvaa aikuiseksi niin se toivottavasti tajuaa, että sen vanhemmat eivät ole täydellisiä. Jos jää vinkumaan lapsuuden onnettomia olosuhteita, ei ole koskaan aikuistunut. Aikuistuminen kun merkkaa vastuunottoa siitä OMASTA elämästä. Uskon, että huononkin lapsuuden läpikäyneistä voi tulla tasapainoisia ja onnellisia myöhemmin elämässä. Saati sitten että on läpikäynyt jotakuinkin keskinkertaisen sellaisen. Ja eipä ne äidit etenkään entisaikaan kovin empaattisia aina olleet. Sellaisen kuvan olen kyllä saanut lukiessani vanhemman ikäpolven tilityksiä. Silloin oli vain pakko perustaa perhe, vaihtoehtoja oli vähemmän.

tulevia äitejä, joille kasataan ihan kohtuuttomia paineita äitiyteen. Toi symbioosin korostaminen on yksi näistä. Ehkä ensimmäisen lapsen kohdalla voi just ja just olla jonkin sortin symbioosin tyyppisessä todella tiiviissä suhteessa, mutta kun lapsia on useampia, se on ihan mahdotonta, koska muutkin lapset tarvitsevat jatkuvaa huomiota ja hoitoa. Ja onnellisia ihmisiä tulee muistakin kuin ainokaisista. :)



Onnea vauvasta ja mukavaa vauva-aikaa.:)

Minusta itse olen ollut parhaimmillani 0-1 v lapsen äitinä...poikani lähestyy 10 v. syntymäpäiväänsä ja hänen äitinään on nykyään niin huippua!



Uhmaikäisten kasvattaminen on rasittavaa ja samoin lasten kiukuttelun kuuntelu...



Ei tarvitse olla täydellinen - kasvata, auta läksyissä koululaisia, toimi vastuuntuntoisena vanhempana ja kuuntele lasten ongelmia.



En rakasta lastenkutsuja tai muuta hässäkkää...oikeasti ne lapset ovatkin kohta aikuisuuden kynnyksellä, jolloin vanhemmuus on sinulle taas erilaista.



Kyllä suhde lapsiin on verrattavissa omiin vanhempiin. Ovat perheenjäseniä...eivät rapsutettavia koiranpentuja esim...



Ajattelisin, että suhde lapsiin kehittyy jatkuvasti, mitä vanhemmiksi kasvavat. Yritän pyrkiä rakentamaan hyvää keskusteluyhteyttä, jotta uskaltavat kertoa elämänsä vaikeuksista ja iloista. Tukea tarvitsevat ja vahvistusta itsetunnolleen - peilaavat itseään vanhempien kautta.



Selvästi teet parhaasi ja vähän enemmänkin velvollisuudentunnosta. Armahda itseäsi vähän ja uskalla olla oma itsesi - ei vain äiti.

kertoi suorastaan vihaavansa yhtä lapsistaan. Syytä ei tiennyt itsekään mutta selvästi myös näytti sen vaikka ponnistelikin aika-ajoin ollakseen tasapuolisempi.



Kun lapset olivat isompia ei `´vihattu`` lapsi ollut pannut asiaa mitenkään merkille. Tiedä sitten joko teini-ikäisenä huomasi!



Olen kylläkin kuullut ettei sektiolapsen saaneet koe välttämättä luonnollista rakkausherätystä! Miten on?

Kerroin tämän lähinnä siksi, että tahtoisin rikkoa koko äitimyytin. Kaikki eivät ole armoitettuja äitejä suurine tunteineen ja erehtymättömine vaistoineen.

Kannattaa tuntea itsensä, sitten tehdä päätös tahtooko vai eikö tahdo lapsia. Lapsia ei ole mikään pakko tahtoa, lapsettomuus on aivan yhtä hyvä valinta.

ap

Minä olen lopen kyllästynyt lukemaan kaltaisiesi epä-äidillisten naisten juttuja, joita kirjoitatte muka "yleisen hyödyn" nimissä.

Todellinen syy on syyllisyydentunto siitä ettette osaa rakastaa lapsianne. Kirjoituksillanne yritätte sitä syyllisyyttä vähentää.

Minä olen rakastava äiti. Halaan ja pussaan joka päivä kaikkia neljää lastani, eikä minun todellakaan tarvitse laskea kertoja...

Olen samaa mieltä siinä että lapsia ei kannata hankkia jos ei niitä tosissaan halua. Jos on jo mennyt hankkimaan, niin pitää ainakin yrittää olla hyvä äiti sitten sille yhdelle lapselle.

Joillekin meistä äitiys tulee kuitenkin luonnostaan, ja se kai meille suodaan? Nykyään tuntuu joskus siltä että ns. perinteistä äitiyttä pitäisi pyydellä anteeksi, ikäänkuin siinä olisi jotain väärää että nauttii äitiydestä.

Olen raskaana, ja vauva syntyy syksyllä. Viime syksynä aloin jostain ihme syystä haaveilla lapsesta, vaikken ole ikinä ennen lapsia halunnut. Miehelläni on ennestään lapsia, ja jotenkin he pistivät pääni sekaisin ja aloin haluta omiakin. No, haaveista tuli totta ja kohta tässä on vauva sylissä... Välitän lapsestani jo nyt, tunnen huolta jos hän ei liiku päivän aikana juurikaan jne, mutta epäilen silti omia kykyjäni. Miehenkin lasten kanssa menetän nykyään vain hermoni, se tosin johtuu varmasti osittain raskaudestakin. Olen vasta alkanut tajuta, mitä se oman ajan menettäminen ja uhrautuminen on. En tiedä, tulenko nauttimaan lapsen kanssa olemisesta pätkääkään. Varmasti lapsi tulee olemaan minulle rakas - ja onhan hän sitä jo nyt - mutta kaikki leikitys sun muu tuntuu ainakin nyt teennäiseltä ja mieluummin tekisin jotain muuta.

lapsia, ällötti kun joku työnsi räkäisen kersansa mun syliini "tulee sullekin vauvakuume" ja muuta typerää. Tapasin mieheni, jolla ennestään yksi lapsi. Mies kertoi heti haluavansa vielä lisää lapsia ja oli harmissaan kun ilmoitin etten minä halua. Sitten kävi ihan kuin sinulla. Imoitin heti että lapsi menee sitten heti kun mahd. hoitoon ja minä palaan töihin. Noh toisin kävi. Rakastuin lapseen päätä pahkaa ja olisin voinut olla kotona hänen kanssaan hamaan tulevaisuuteen (rahatilanne ei vain antanut myöten, mutta sain olla edes siihen asti kunnes lapsi täytti 1v2kk.) Nyt lapsi on 1v5kk ja en ole ikinä tuntenut suurempaa rakkautta, hellyyttä ja onnea kuin lapseni kanssa. Mieheni ja lapset lähtevät mökille 2vkoksi, minä itken jo valmiiksi tuskaani. Kaikki sanovat että nauti nyt kun saat olla ihan rauhassa ja ilman mitään vaatimuksia keneltäkään, mutta milläs nautit kun on kun joku veisi sydämeni mukana. Vaikkei kyse ole kuin kahdesta viikosta.. :D

Olen kylläkin kuullut ettei sektiolapsen saaneet koe välttämättä luonnollista rakkausherätystä! Miten on?

Minä ainakin rakastuin välittömästi kun täydellinen tyttäremme nostettiin minun nähtäväkseni. Ja tunnen tiedän monia muita jotka ovat lapsensa saaneet sektiolla, niin heillä sama juttu.

tai ehkä on, mutta vain pieni murto-osa naisista ja äideistä on sellaisia. Sinä olet ihan yhtä hyvä äiti kuin kuka tahansa muukin, hyväksy se :)

Sulla voi toki olla jotain ongelmia läheisyyden osoittamisessa sinänsä, mutta se on eri asia ja olet lapsesi osalta hoitanut asian kiitettävästi (jos kerran halaat ja hellit vaikka se tuntuukin vaikealta).

Lapsettomuus on toki hyvä valinta myöskin.

Kerroin tämän lähinnä siksi, että tahtoisin rikkoa koko äitimyytin. Kaikki eivät ole armoitettuja äitejä suurine tunteineen ja erehtymättömine vaistoineen.

Kannattaa tuntea itsensä, sitten tehdä päätös tahtooko vai eikö tahdo lapsia. Lapsia ei ole mikään pakko tahtoa, lapsettomuus on aivan yhtä hyvä valinta.

ap