Kun hankkii lapsen ja sitten huomaakin, ettei olekaan äitityyppiä. Mitäs sitten?

En ole itsekään koskaan ollut äitityyppi, mutta olen yrittänyt ja kasvanut lapseni mukana. Nykyään lapseni on myös hyvä ystäväni, ikää hänellä 17 vuotta.



Äitimyytti on lähinnä ahdistava.

Täälläkin yksi 5 vuotiaan äiti, jolle toinen lapsi tuloillaan. Mulle ei riitä pelkästään tämä perhe-elämä ja töissä käynti. Tiedän toisaalta, etten yksinkään haluaisi olla,mutta lasten saannin myötä joutuu luopumaan tosi paljosta omasta ajasta ja puuhastelusta. Pelkkä äitiys ei riitä, mutta kenelle se riittäisi?

Täälläkin yksi 5 vuotiaan äiti, jolle toinen lapsi tuloillaan. Mulle ei riitä pelkästään tämä perhe-elämä ja töissä käynti. Tiedän toisaalta, etten yksinkään haluaisi olla,mutta lasten saannin myötä joutuu luopumaan tosi paljosta omasta ajasta ja puuhastelusta. Pelkkä äitiys ei riitä, mutta kenelle se riittäisi?

... mutta kuitenkin moni yrittää väkisin tehdä siitä elämänsä sisällön.

Unohtakaa koko juttu ja eläkää ihan omaa elämää, älkää murehtiko siitä lapsesta. Jossakin vaiheessa huomaatte nauttivanne jostakin lapseen liittyvästä koska ette suorita sitä äitiyttä vaan elätte vain elämäänne ilman paniikkia.

Itse tiedän itsestäni jo kokeilemattakin, että olen aivan samanlainen kuin ap tässä asiassa. Voisin hyvin elää loppuelämäni ilman lapsia vailla minkäänlaista tuskaa tai vaille jäämisen tunnetta. Mutta mieheni on aina halunnut lapsia, ja on 10 vuotta kestäneen suhteemme alusta asti suunnitellut niiden hankintaa. Ilmeisesti piirre on periytynyt hänelle hänen äidiltään, jolla myöskin kuulemma oli vauvankuvat silmissä heti, kun tämä mieheni isän tapasi.



Tunteeni ovat hieman ristiriitaiset, sillä olen tulkinnut tämän "vauvakuumeen" primitiivireaktioksi, jonka en usko takaavan onnellista vanhemmuutta sitten kun se asian todellisuus iskee vasten kasvoja. Mieheni äitikin on antanut ymmärtää kuitenkin katuvansa sitä, kuinka paljon hän menetti kun hankki lapset niin nuorena.. No, me mieheni kanssa emme ole enää niin nuoria, mutta itse voin kuvitella kyllä edelleen menettäväni paljon, jos lapsia siunaantuu. Ja pidän kyllä miestäni aivan yhtä itsekkäänä ja paljon omaa tilaa vaativana tyyppinä kuin itsekin olen. Joten tulen miettineeksi, tietääkö hän nyt ihan oikeasti, mitä haluaa. Entä jos tulemme tehneeksi lapsen, jota kumpikaan meistä ei haluakaan?



Mitä ap olet tästä tilanteesta mieltä? Millainen mies sinulla on, osallistuuko paljon lapsenne hoitoon ja kasvatukseen? Suostuisitko lapsen tekemiseen minun tilanteessani? Erittäin todennäköisenä pidän, että mies ottaa eron, jos en suostu. Suhtemme on pitkään ollut erittäin onnellinen, rehellinen ja täysi, mutta miehelle tuo lapsiasia on myös erittäin iso ja merkityksellinen, eikä hänen kantansa varmaankaan tule juuri muuttumaan.

Itse tiedän itsestäni jo kokeilemattakin, että olen aivan samanlainen kuin ap tässä asiassa. Voisin hyvin elää loppuelämäni ilman lapsia vailla minkäänlaista tuskaa tai vaille jäämisen tunnetta. Mutta mieheni on aina halunnut lapsia, ja on 10 vuotta kestäneen suhteemme alusta asti suunnitellut niiden hankintaa. Ilmeisesti piirre on periytynyt hänelle hänen äidiltään, jolla myöskin kuulemma oli vauvankuvat silmissä heti, kun tämä mieheni isän tapasi.

Tunteeni ovat hieman ristiriitaiset, sillä olen tulkinnut tämän "vauvakuumeen" primitiivireaktioksi, jonka en usko takaavan onnellista vanhemmuutta sitten kun se asian todellisuus iskee vasten kasvoja. Mieheni äitikin on antanut ymmärtää kuitenkin katuvansa sitä, kuinka paljon hän menetti kun hankki lapset niin nuorena.. No, me mieheni kanssa emme ole enää niin nuoria, mutta itse voin kuvitella kyllä edelleen menettäväni paljon, jos lapsia siunaantuu. Ja pidän kyllä miestäni aivan yhtä itsekkäänä ja paljon omaa tilaa vaativana tyyppinä kuin itsekin olen. Joten tulen miettineeksi, tietääkö hän nyt ihan oikeasti, mitä haluaa. Entä jos tulemme tehneeksi lapsen, jota kumpikaan meistä ei haluakaan?

Mitä ap olet tästä tilanteesta mieltä? Millainen mies sinulla on, osallistuuko paljon lapsenne hoitoon ja kasvatukseen? Suostuisitko lapsen tekemiseen minun tilanteessani? Erittäin todennäköisenä pidän, että mies ottaa eron, jos en suostu. Suhtemme on pitkään ollut erittäin onnellinen, rehellinen ja täysi, mutta miehelle tuo lapsiasia on myös erittäin iso ja merkityksellinen, eikä hänen kantansa varmaankaan tule juuri muuttumaan.

Nyt tuntuu siltä, että olisi ollut parempi olla tekemättä lasta silläkin uhalla, että mies olisi häipynyt.

Toisaalta tiedostan sen, että ko. tapauksessa en tietäisi mitä olen menettänyt ja saattaisin katkeroitua ja kaivata äitiyttä.

Mies on mukana lapsen hoidossa ja kasvatuksessa kyllä, mutta päävastuu on aina kaatunut minulle.

ap

Itse tiedän itsestäni jo kokeilemattakin, että olen aivan samanlainen kuin ap tässä asiassa. Voisin hyvin elää loppuelämäni ilman lapsia vailla minkäänlaista tuskaa tai vaille jäämisen tunnetta. Mutta mieheni on aina halunnut lapsia, ja on 10 vuotta kestäneen suhteemme alusta asti suunnitellut niiden hankintaa. Ilmeisesti piirre on periytynyt hänelle hänen äidiltään, jolla myöskin kuulemma oli vauvankuvat silmissä heti, kun tämä mieheni isän tapasi.

Tunteeni ovat hieman ristiriitaiset, sillä olen tulkinnut tämän "vauvakuumeen" primitiivireaktioksi, jonka en usko takaavan onnellista vanhemmuutta sitten kun se asian todellisuus iskee vasten kasvoja. Mieheni äitikin on antanut ymmärtää kuitenkin katuvansa sitä, kuinka paljon hän menetti kun hankki lapset niin nuorena.. No, me mieheni kanssa emme ole enää niin nuoria, mutta itse voin kuvitella kyllä edelleen menettäväni paljon, jos lapsia siunaantuu. Ja pidän kyllä miestäni aivan yhtä itsekkäänä ja paljon omaa tilaa vaativana tyyppinä kuin itsekin olen. Joten tulen miettineeksi, tietääkö hän nyt ihan oikeasti, mitä haluaa. Entä jos tulemme tehneeksi lapsen, jota kumpikaan meistä ei haluakaan?

Mitä ap olet tästä tilanteesta mieltä? Millainen mies sinulla on, osallistuuko paljon lapsenne hoitoon ja kasvatukseen? Suostuisitko lapsen tekemiseen minun tilanteessani? Erittäin todennäköisenä pidän, että mies ottaa eron, jos en suostu. Suhtemme on pitkään ollut erittäin onnellinen, rehellinen ja täysi, mutta miehelle tuo lapsiasia on myös erittäin iso ja merkityksellinen, eikä hänen kantansa varmaankaan tule juuri muuttumaan.

Eihän miehesi nyt vain oleta, että sinä hoidat lapsen, sitten jos/kun sen saatte? Haluaako miehesi vain rusinat pullasta, eli olla lapsen kanssa silloin kun sattuu huvittamaan, ja sinä hoidat loput?

Minä olen melko tuore äiti, melko itsekästä lapsetonta elämää aiemmin elänyt ja myös mieheni otti kaiken ilon irti lapsettomista ajoistamme. Lapsemme oli toivottu ja on erittäin rakastettu nyt meille molemmille. Kuitenkin olen joutunut todella käymään itseni kanssa keskusteluja siitä, että miten hyväksyn sen, että joudun ihan oikeasti uhrautumaan todella paljon lapsen puolesta, toisin kuin esimerkiksi mieheni (joka kyllä kiitettävästi osallistuu lapsen hoitoon).

Tältä pohjalta kehoitankin vakaasti harkitsemaan, että otatko oikeasti sen riskin, että "uhraudut" naisena, jotta miehesi saisi sen toivomansa lapsen, vaikka et itse ole asiasta ollenkaan varma? Koska minä halusin lasta todella paljon ja mieheni osallistuu lapsenhoitoon kiitettävästi, mutta silti koen välillä joutuvani uhrautumaan kohtuuttomasti, niin mitä se olisikaan, jos en lasta olisi edes halunnut, eikä mies osallistuisi yhtään (niin kuin teillä voisi pahimmassa tapauksessa olla). Vähemmästäkin tulisi vähintään masennus.

Hankalalta tilanteenne kyllä kuulostaa =/

Hyvä asia on se, että lapsesi saa tarvitsemaansa hoitoa.



Äitiyttä on monenlaista, eikä ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti.



Silti tuntuu kovin pahalta lapsesi puolesta. Pieni vauva katsoo äitinsä kasvoja ja peilaa sieltä ne tunteet, joita hän äidissä herättää. Mitä lapsesi on nähnyt? Minkälaisena hän on tottunut näkemään itsensä?

Toivottavasti lapsellasi on isä, joka rakastaa varauksetta ja aidosti.



Kerrot todella vaikeasta asiasta rehellisesti, hatun nosto siitä.

Minä olen melko tuore äiti, melko itsekästä lapsetonta elämää aiemmin elänyt ja myös mieheni otti kaiken ilon irti lapsettomista ajoistamme. Lapsemme oli toivottu ja on erittäin rakastettu nyt meille molemmille. Kuitenkin olen joutunut todella käymään itseni kanssa keskusteluja siitä, että miten hyväksyn sen, että joudun ihan oikeasti uhrautumaan todella paljon lapsen puolesta, toisin kuin esimerkiksi mieheni (joka kyllä kiitettävästi osallistuu lapsen hoitoon).



Tältä pohjalta kehoitankin vakaasti harkitsemaan, että otatko oikeasti sen riskin, että "uhraudut" naisena, jotta miehesi saisi sen toivomansa lapsen, vaikka et itse ole asiasta ollenkaan varma? Koska minä halusin lasta todella paljon ja mieheni osallistuu lapsenhoitoon kiitettävästi, mutta silti koen välillä joutuvani uhrautumaan kohtuuttomasti, niin mitä se olisikaan, jos en lasta olisi edes halunnut, eikä mies osallistuisi yhtään (niin kuin teillä voisi pahimmassa tapauksessa olla). Vähemmästäkin tulisi vähintään masennus.



Hankalalta tilanteenne kyllä kuulostaa =/



exä halusi lapsia,minä en ole koskaan välittänyt lapsista.No,teimme sitten 3 yhteistä lasta ja tässä olen 3 lapsen yh,ja katkera.Olisi pitänyt pitää se oma pää...

Nyt tuntuu siltä, että olisi ollut parempi olla tekemättä lasta silläkin uhalla, että mies olisi häipynyt.

Toisaalta tiedostan sen, että ko. tapauksessa en tietäisi mitä olen menettänyt ja saattaisin katkeroitua ja kaivata äitiyttä.

Mies on mukana lapsen hoidossa ja kasvatuksessa kyllä, mutta päävastuu on aina kaatunut minulle.

ap

Tulipa tässä mieleeni, että näiden viestiesi perusteella vaikutat kyllä todella samanlaiselta kuin itse olen. Minulla on aspergerin syndrooma; oletko koskaan selvittänyt, voisiko omalla kohdallasi olla kysymys jostakin vastaavasta?

t. 26

Ja vastuu päätöksistäni on tietenkin sataprosenttisesti minulla; älä siitä huolehdi.

Nyt tuntuu siltä, että olisi ollut parempi olla tekemättä lasta silläkin uhalla, että mies olisi häipynyt.

Toisaalta tiedostan sen, että ko. tapauksessa en tietäisi mitä olen menettänyt ja saattaisin katkeroitua ja kaivata äitiyttä.

Mies on mukana lapsen hoidossa ja kasvatuksessa kyllä, mutta päävastuu on aina kaatunut minulle.

ap

Tulipa tässä mieleeni, että näiden viestiesi perusteella vaikutat kyllä todella samanlaiselta kuin itse olen. Minulla on aspergerin syndrooma; oletko koskaan selvittänyt, voisiko omalla kohdallasi olla kysymys jostakin vastaavasta?

t. 26

Sosiaalisesti lahjakas, ymmärrän hyvin helposti ironiaa, sarkasmia, sosiaalisia tilanteita jne. Se on lahjani. Kieli on minulle leikkiä. Matemaattisesti olen täysin lahjaton, en ole koskaan kokenut tarvetta lajitella tai luokitella mitään, olen saanut helposti ystäviä jne.

Pikemminkin ongelmani taitaa olla jonkinlainen vieraantuminen. Olen jotenkin irti maailmasta, tunteistani, ruumiistani tms. Ensin tulee aina ajatus, sitten sopiva tunne. Tunne tulee spontaanisti vain rankoissa negatiivisissa tilanteissa. Esimerkiksi juuri niin, että tiedän rakastavani lastani siksi, että ahdistun niin valtavasti hänen ollessa vaarassa. Kun hän on turvassa sylissäni ajattelen että "nyt pitää rakastaa" ja teen rakastamista simuloivat toimenpiteet. Rapsutan selästä, puristan syliin, kuiskaan korvaan, että "äidin oma pieni piiperö" tms. En tiedä miksi näin on.

ap

ap

Eihän miehesi nyt vain oleta, että sinä hoidat lapsen, sitten jos/kun sen saatte? Haluaako miehesi vain rusinat pullasta, eli olla lapsen kanssa silloin kun sattuu huvittamaan, ja sinä hoidat loput?

Minä olen melko tuore äiti, melko itsekästä lapsetonta elämää aiemmin elänyt ja myös mieheni otti kaiken ilon irti lapsettomista ajoistamme. Lapsemme oli toivottu ja on erittäin rakastettu nyt meille molemmille. Kuitenkin olen joutunut todella käymään itseni kanssa keskusteluja siitä, että miten hyväksyn sen, että joudun ihan oikeasti uhrautumaan todella paljon lapsen puolesta, toisin kuin esimerkiksi mieheni (joka kyllä kiitettävästi osallistuu lapsen hoitoon).

Tältä pohjalta kehoitankin vakaasti harkitsemaan, että otatko oikeasti sen riskin, että "uhraudut" naisena, jotta miehesi saisi sen toivomansa lapsen, vaikka et itse ole asiasta ollenkaan varma? Koska minä halusin lasta todella paljon ja mieheni osallistuu lapsenhoitoon kiitettävästi, mutta silti koen välillä joutuvani uhrautumaan kohtuuttomasti, niin mitä se olisikaan, jos en lasta olisi edes halunnut, eikä mies osallistuisi yhtään (niin kuin teillä voisi pahimmassa tapauksessa olla). Vähemmästäkin tulisi vähintään masennus.

Hankalalta tilanteenne kyllä kuulostaa =/

Kiitos kommentistasi. Siis miten se ilmenee käytännössä, että mies osallistuu, mutta vain sinä joudut uhrautumaan?

Meillä tilanne on sellainen, että mies on uhrautunut minun puolestani jo todella kokonaisvaltaisesti. Niin kyllä minäkin hänen puolestaan, mutta ainakin äkkiä arvioiden näyttäisi siltä että miehen tekemät uhraukset ovat olleet suurempia. Koen, että haluaisin antaa hänelle hänen kovasti toivomansa lapsen, kun kerran olen siihen fyysisesti kykenevä. Se siinä vain on, että en ole varma olenko henkisestikin kykenevä, ja vaikeaahan sitä on oikeasti arvioidakaan kun vaadittava sitoutuminen olisi niin kovin pitkäaikainen, ja sen laatu riippuu varsin paljon miehen osallistumisesta, josta puolestaan ei ole ennalta tietoa.

No, vastausta ei voi kukaan täällä minulle kertoa, joten taidanpa yrittää vielä keskustella asiasta mieheni kanssa. Yritin hiljattain kysellä häneltä tarkempaa kuvausta siitä, miksi lasten saaminen on hänelle niin tärkeää, mutta hänellä oli silloin ajatukset toisessa asiassa eikä hän pystynyt asiaa sen enempää avaamaan. Pitänee yrittää uudemman kerran, ja keskustella myös konkreettisemmin käytännön asioista.

Tällä hetkellä arvelen, ettei mies ole ottanut vauva-arkeen liittyvistä asioista ainakaan oma-aloitteisesti selvää, eikä myöskään lapsen kasvusta ja kehityksestä. Tämä asia minua hieman huolestuttaa, sillä yleensä hän selvittää itseään kiinnostavat asiat etukäteen juurta jaksaen. Olimme jo hiljattain hetken aikaa raskaanakin (se päättyi keskenmenoon), ja kun mies ei silloinkaan tutustunut niihin neuvolan jakamiin esitteisiin, aloin hiljaa mielessäni miettiä olenko sittenkin tehnyt virheen.

Kiitos ap tästä ketjusta. Aion ainakin keskustella asiasta miehen kanssa enemmän ennen kuin suostun siihen, että ehkäisy jätetään uudelleen pois.

26

Sosiaalisesti lahjakas, ymmärrän hyvin helposti ironiaa, sarkasmia, sosiaalisia tilanteita jne. Se on lahjani. Kieli on minulle leikkiä. Matemaattisesti olen täysin lahjaton, en ole koskaan kokenut tarvetta lajitella tai luokitella mitään, olen saanut helposti ystäviä jne.

Pikemminkin ongelmani taitaa olla jonkinlainen vieraantuminen. Olen jotenkin irti maailmasta, tunteistani, ruumiistani tms. Ensin tulee aina ajatus, sitten sopiva tunne. Tunne tulee spontaanisti vain rankoissa negatiivisissa tilanteissa. Esimerkiksi juuri niin, että tiedän rakastavani lastani siksi, että ahdistun niin valtavasti hänen ollessa vaarassa. Kun hän on turvassa sylissäni ajattelen että "nyt pitää rakastaa" ja teen rakastamista simuloivat toimenpiteet. Rapsutan selästä, puristan syliin, kuiskaan korvaan, että "äidin oma pieni piiperö" tms. En tiedä miksi näin on.

ap

ap

Minuakin pidetään sosiaalisesti lahjakkaana; siis he, jotka eivät paremmin tiedä. Olen vain ollut ilmeisesti erityisen lahjakas opettelemaan, miten ihmistä näytellään. Äh, no nyt kuulostan psykopaatilta, joka tuskin kuitenkaan olen. Mutta siis olen lapsesta asti tarkkaillut ihmisiä erilaisissa tilanteissa ja opetellut heiltä käyttäytymismalleja tietoisesti tilanne kerrallaan, koska ymmärsin alle kouluikäisenä, ettei elämästäni tule mitään jos en opi. Opinkin, sen verran hyvin että nykyisin pystyn peittämään tilani suurimmalta osalta ihmisiä ja mm. vaikutan usempien mielestä hyvin empaattiselta. Kyse on kuitenkin hyvästä näyttelemisestä, ei siitä että empatia ilmenisi minulla spontaanina, refleksinomaisena tunteena. Siis juuri tuosta, mitä itsekin tuossa kuvailet.

Minäkin koen olevani etäällä. Tarkkailen ihmisiä ja tilanteita tavallista objektiivisemmin, myös niitä tilanteita joissa olen itse läsnä. Minulle on myös helppoa nähdä kussakin tilanteessa objektiivisesti reiluin ja oikeudenmukaisin vaihtoehto ja ajaa sen toteutumista silloinkin, kun se on omalta kannaltani ikävä.

Minulla ei ole havaittavia puutteita sarkasmin, ironian tai muiden verbaalisten tyylikeinojen ymmärtämisessä. Tai kyllä puutteita on, verrattuna kuvitteelliseen, täsmälleen itseni kaltaiseen henkilöön, joka ei kuitenkaan kärsi aspergerin syndroomasta. Mutta verrattuna normiin, olen etevä. Opittua sekin.

En nyt jää tästä jankkaamaan (olen opetellut olemaan jankkaamatta, se on aspergereille tyypillistä ja kuulemma rasittavaa!), mutta sanonpa vain arvelevani, että saatat olla samalla tavalla sosiaalisuutta oppinut tapaus kuin minäkin. Sinä et ehkä ole tehnyt sitä tietoisesti. Sanot aloituksessa, että et ennalta tajunnut sopimattomuuttasi äidiksi. Ehkä et ole viettänyt yhtä montaa tuntia/vuorokausi itseäsi analysoiden kuin minä olen, ja siksi tämä asperger tmv. ei ole sinulle välittömästi ilmeistä? Kannattaa tehdä ainakin pari nettitestiä jos ei muuta. Itse sain niin huimia lukemia, että en ole sen jälkeen asiaa kyseenalaistanut.

Ja toki kohdallasi voi olla kyse jostain muustakin. Tuli vain niin tuttu tunne jutuistasi.

26

Vaikka en oikein tykkää siitä, että kaikkeen lyödään leima. En ainakaan koe olevani minkään diagnoosin tarpeessa eikä sellainen mitään muuta.

ap

Minusta tyypitelty äiti leipoo pullaa ja elää ainoastaan lastensa kautta. Oikeasti tuollaisia äitejä lienee todella vähän.



Mutta kieltämättä tuo, ettet kaipaa läheisyyttä lapsesi kanssa, on epätavallista. Oletko muuten halaaja-tyyppiä?

Kaikki mitä kerrot, ap, kuulostaa kuin loistavalta isältä eli hyvältä vanhemmalta. Ole oma itsesi: aina luotettava, järjestyksen ylläpitäjä, opettaja, järjen ääni,... osaat määritellä itse paremmin. Osoita välittämistä niillä tavoilla, jotka ovat sinulle luonnollisia. Aikasi, huolenpitosi ja huomiosi on lapselle tärkeää, ei katteeton puhe ja touhotus. Kaikki, mitä teet lapsen kanssa, on hyvää, kunhan et teeskentele. Usko itseesi, niin sinun suhteesi lapseen paranee koko ajan, kun lapsi kasvaa ja pystyt jakamaan hänen kanssaan yhä enemmän niitä asioita, josta sinä välität. Ymmärrät pian lasta ja tämän huolia paremmin kuin ylitunteelliset, äitiyttään tehostavat manmahahmot. Huomaat, että lapsi tulee vanhempiinsa. On oikein päästää lapsi lähelle, mutta riittää makoilla sohvalla lähekkäin tai nukkua olkaa vasten. Ei tarvitse lässyttää.

Kerroit, että kieli on sinulle tärkeää. Luethan lapselle joka päivä jotain sellaista, mistä itsekin tykkäät? Tätä tarkoitin sen jakamisella, mikä on sinulle itsellesi tärkeää.

Minusta tyypitelty äiti leipoo pullaa ja elää ainoastaan lastensa kautta. Oikeasti tuollaisia äitejä lienee todella vähän.

Mutta kieltämättä tuo, ettet kaipaa läheisyyttä lapsesi kanssa, on epätavallista. Oletko muuten halaaja-tyyppiä?

Halaan kyllä esim. ystäviä kun tapaamme pitkän ajan jälkeen, mutta se on jotenkin vaivaannuttavaa.

ap

Tunnetko iloa mistään? Positiivisia tunteita?

Enkä itse kyllä koe niin, että lapsen kanssa pitäisi nauttia esim. shoppailusta tai ravintolassa käymisestä. Itse käyn lasten kanssa esim. huvipuistossa tai muuten teen sellaisia juttuja mistä lapset nauttii. Lapsen ilo tuo minullekin iloa.

Loppujen lopuksi lapsenkin kanssa olo on arkea, eikä välttämättä herätä joka päivä jotain ylimaallisia ilon tunteita.

ja laitan oven kiinni perässäni. Olo ystävän luo, leffaan tms. mennessä on niin kevyt, että tekisi mieli hyppelehtiä.

En ole masentunut, äitiys ja vastuu vain ei sovi harteilleni luontevasti millään. Velvollisuudesta teen sen äitiyden kyllä, mutta se tuntuu vaikealta ja epäluontevalta. Ei tämä ole mikään sairaus, en vain tuntenut itseäni riittävän hyvin ennen lapsen tekoa. Kaikki naiset eivät ole luotuja äideiksi.

ap

Siis pitääkö leipoa vai mitä?

Siis lähdetään erittelemään perinteisiä naisten ja miestentöitä? Eikö äiti saa vaihtaa autoon renkaita tai harrastaa nyrkkeilyä?

Entä jos on lesbo- tai homopari niin miten nämä roolit jaetaan?

Miksi ei voisi ostaa kaupasta pullaa ja vaatetta vaan pitää sukupuolensa takia ne itse valmistaa?

Entä pitääkö muuttaa maalle, kasvattaa oma ruoka, valmistaa itse, keritä lampaasta villaa jonka tekee langaksi, värjää ja kutoo että kelpaa? Onko se idylli vai ei?

Sinä määrittelet millainen olet ja sinulla on kokemus millainen oli lapsuutesi, sama se on lapsillasi jotka saat. He määrittelee itsensä ja tuomitsee lapsuutensa.

Minusta on ainoa säälittävä asia että hellyys on vaikea asia. Siihen hakisin apua.

Ja jos luet tämän kirjan:

<a href="http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=405" alt="http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=405">http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=405</a&gt;

Niin siitä voit lukea mitä lapsi tarvitsee, sieltä löydät myös paljonko halauksia lapsi tarvitsee päivittäin..

Jos joku kohtelee sinua tunteettomasti, niin olen varma että sen huomaa ja tuntee.

Menkää oikeasti hakemaan jotain apua!

Mitähän apua siihen saa, ettei nauti lapsestaan? Ei sitten mitään. Täällä ainakin perheneuvolaan on vähintään puolen vuoden jono jopa siinä tapauksessa jos perheessä on väkivaltaa ja heitteillejättöä.