Onnellinen pikku-poikien äiti

Ja tässä taas vastailen.



No minulla on 3 poikaa, joita rakastan ylikaiken ja yhtään en vaihtaisi pois. Silti myönnän, että ekan kohdalla en ajatellut sukupuolta, tokan ja kolmmannen kohdalla toivoin tyttöä. Sukupuolia emme selvittäneet etukäteen ja kun sain synnärillä pienen pojan syliini niin en enään edes muistanut että toivoin tyttöä.



Mun mielestä on täysin luonnollista toivoa tyttöä tai toivoa poikaa. Se ei vaikuta siihen ollenkaan että ei rakastaisi ja olisi onnellinen siitä vauvasta joka sitten syntyi.



Huolestuisin ja kummastelisin sitten asiaa jos jollain äidillä olisi jo vauva syntynyt tai jo isompi lapsi ja sitten voivottelisi kyseisen lapsen sukupuolta.



Sukupuolen arvailu ja miettiminen kuuluu raskauteen kunnes sukupuoli on selvillä ja saahan sitä nyt toivoa mitä vaan.

Ja sille, jonka lainaukset menivät pieleen. Ei tyttöTOIVEISSA ole mitään väärää, eikä edes siinä pettymyksessä, kun toive ei toteudu. Mutta epänormaalia on se, että epäilee, ettei kykene rakastamaan lastaan, kun se tuleva lapsi onkin POIKA. Epänormaalia on se, että toiveeseen pettyminen onkin iso tragedia, jota on surtava pitkään ja hartaasti ja josta ei päästä yli.

sekään niin vakavaa? Kyllähän moni voi raskausaikana - syystä tai toisesta - pelätä, että mitä jos ei rakastakaan lasta. tms. Ei se ehkä kauhean yleistä ole, mutta noihin ajatuksiin voi olla monia syitä. Raskausaikana usein naisilla voi olla ristiriitaisiakin ajatuksia ja joskus voi jopa tulla sellainen olo, että olikohan tää nyt sittenkään viisasta... Mutta silti asiat voivat olla ihan eri lailla sitten, kun vauva syntyy. Raskaus kestää 9 kk, siinä ajassa ehtii miettiä monta asiaa ja myös käydä läpi erilaisia tunteita. Ja myös ehtii kasvaa äitiyteen - ja juuri sen vauvan äidiksi, jota on odottamassa.

Kyllä lähes kaikki varmaan pääsevät sukupuolipettymyksestä yli viimeistään vauvan synnyttyä. Pettymyksetkin ovat osa elämää, ja minkäs niille voi. Toki asiasta yli pääsemistä voi nopeuttaa, jos puhuu siitä jonkun kanssa - miehen, ystävien tai vaikka kirjoittaa näille palstoille, tai voi toki mennä vaikka neuvolapsykologin kanssa purkamaan asiaa. Mutta ei noita sukupuolipettymyksiäkään kannata demonisoida.

Se, että vakuutetaan tällaisten tuntemusten (ja puhun nyt siitä, että ei päästä y yli sukupuolipettymyksestä ja epäillään, ettei tätä lasta voi rakastaa) olevan osa äitiyttä ja naiseutta, tekee vain haittaa, koska silloin tällalinen nainen ei hae apua ja voi lisäksi kuvitella, että on ihan ok yrittää tehdä niitä lapsia niin kauan, kunnes se kaivattu sukupuoli saadaan. Minkälaista on elää tällaisen naisen lapsena - oli se sukupuoli toivottu tai ei? MIettikääpä hetki sitäkin.

Ei kai kukaan olekaan sanonut niiden olevan itsestään selvästi osa äitiyttä ja naiseutta, mutta jonkun kohdalla ne voivat olla osa matkaa kohti äitiyttä. Eikä niihin pettymyksen tunteisiin todellakaan aina mitään "apua" tarvitse. Suurin osa menee varmaan ohi ihan ajan kanssa. Mutta kuten sanoin, eihän siitäkään mitään haittaa ole, että niistä keskustelee.

Ja toisin kuin luulet, eivät nuo toiveet ja pettymykset välttämättä vaikuta ollenkaan äitiyteen ja siihen, millaista on olla sen henkilön lapsi. Näytät kuvittelevan, että se pettymys seuraa mukana läpi lapsuuden ja elämän, mutta suurimmalla osalla näin ei ole. Veikkaisin jopa, että tiedostetun pettymyksen läpikäyneellä ne eivät seuraa mukana, mutta jos on kieltänyt tunteensa eikä ole uskaltanut myöntää itselleen, että pettyi lapsen sukupuoleen, silloin voi tietenkin tulla ongelmia.