Lue keskustelun säännöt.
Onnellinen pikku-poikien äiti
22.06.2012 |
Haluan kertoa oman tarinani lyhyesti liittyen vauvan sukupuoleen, kun täällä aina (valitettavasti) mollataan poikia.
Kärsin vuosia lapsettomuudesta (PCO) ja minulle sanottiin, että en välttämättä tule koskaan saamaan lasta.
Sinkkuna ollessani tulin kuitenkin lyhyen tapailun päätteeksi raskaaksi. Päätin pitää lapsen -tietenkin, vaikka tilanne oli pahin mahdollinen ja tiesin, että lapsen isän kanssa en halua koskaan olla.
Minulla meni 2-3kuukautta, että vihdoin aloin uskoa ja sisäistää, että saan ihan oikeasti vauvan ja minusta tulee äiti!
Sitten sukupuolta koskevaan kohtaan..
Pitkään lapsettomuudesta kärsineenä, en ollut edes ajatellut kumman haluaisin. Havahduin asiaan vasta kun ystäväni kysyi, että onko minulla aavistusta kumpi sieltä tulee. Sanoin, että ei mitään aavistusta ja pääasia on, että raskaus menee loppuun asti hyvin ja vauva syntyy terveenä.
Rakenneultrassa sitten selvisi, että vauva on poika
Kommentit (42)
Sukupuolta voi toivoa ja arvuutella, mutta ei pettyä. Se on kuitenkin vain sukupuoli, tärkeintähän pitäisi olla, että saa sen lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minun ei tarvitse lohduttautua tuon takia millään :)
en nyt oikeastaan tarkoittanutkaan sinua, vaan joistain muista ketjuista on vaan saanut sellaisen vaikutelman.
No minun ei tarvitse lohduttautua tuon takia millään :) Mutta minusta on jokatapauksessa ihana olla perheen ainoa "prinsessa" ja nainen. Mikäli meillä olisi tyttö, en olisi ainoa - mutta mitä sitten :) Olenhan minä äitinä aina erityisasemassa poikieni elämässä (aikuisenakin), mieheni elämässä olen aina erityisasemassa ja ainoa naisena sydämessään (koska meillä ei tyttöä ole, eikä tule) :)
se taidat eniten sekaisin olla noiden roolies kanssa, mitäs jos koittaisit ihan nätisti niellä sen että jotkut toivovat jompaa kumpaa sukupuolta, kun ei noi sinunkaan aatokset ihan kypsimmästä päästä ole. Pliis. Oot varmaan just sellainen ääliö, joka meinaa paskoa housuunsa jos joku joku pukee poikansa pinkkiin.
On järkyttävää ja kamalaa, jos pettyy lapseen. Ja epäilee, ettei kykene häntä rakastamaan. Tämä on minusta se järkyttävin osa näissä äideissä, jotka sitä prinsessaansa ovat toivoneet. Lähes aina on toivottu äidille kaveria, vaaleanpunaisten vaatteiden shoppailua, hiusten harjailua ja eräänlaista nukkeleikkiä todellisen lapsen kanssa. Nämä äidit ovat niitä, jotka eivät pety, kun toive ei toteutunut vaan pettyvät siihen lapseen eli heijastavat omat (epäkypsät) ajatuksensa lapsen vioiksi ja puutteiksi. Ja kyllä, minäkin ajattelen, että tällaiset naiset eivät lapsiaan ansaitse.
Sanotaan, että lapset tehdään aina itsekkäistä syistä, mutta on pöyristyttävää, että ne lapset tehdään vain itseään varten. Ei miestä, ei sukua, ei perhettä varten vaan vain omaa prinsessaleikkiä varten.
Itsellänikin on lapsettomuustausta ja väitän sen laittavan asioita mittasuhteisiin. Monet poikiin pettyneet naiset kuulostavat äärimmäisen keskenkasvuisilta, ikään kuin elämässä kaikki olisi aina mennyt suunnitelmien mukaan ja lapsen sukupuoli on ensimmäinen "vastoinkäyminen". Kun tietää paljon pahempia kohtaloita ystäväpiirissä, lapsettomuutta, kohtukuolemaa, lapsen kuoleminen syöpään, tuntuu irvokkaalta kuunnella näitä valituksia.
Ymmärrän, ettei niitä asioita voi jättää käsittelemättä, mutta mielestäni monen naisen pitäisi tosissaan tajuta, että on nyt ylittänyt rajan normaalin ja epänormaalin välillä ja että ei ole naisen perusgeeneissä oikeus toivoa tyttöä, eikä siis tee naista jotenkin erikoisasemaan voidakseen asiaa jopa surra. MOniko mies todella kärvistelee lapsen sukupuoleen pettymisen kanssa? Aika harva. Mutta tietyntyyppiset naiset kokevat oikeudekseen nostaa asiasta tragedian,kun mitään todellista tragediaa ei elämässä taida olla.
Jos lapsen sukupuoli ei vastaa toiveita, asiasta voi ja saa olla harmistunut - sen hetken. Sitä voi käsitellä esim. miehen tai ystävän kanssa ja ehkä vähän harmitella noin yleiselläkin tasolla, kun toiveet eivät näin toteutuneet.Mutta ihmettelen tosiaan, jos tuollaisesta asiasta ei selviä yli viikossa tai kahdessa. Täysin epänormaalia on epäillä, voiko rakastaa tätä lasta. Tällaisen ihmisen pitäisi hakea apua ja tunnustaa, ettei taida olla nyt ihan normaali tämän asian suhteen.
puolustelethan isäukkoaskin joka aivan käsittämättömällä tavalla on teitä siskos kans kohdellut. Eikö se ole mielestäs törkeää?? Et hän on ollut pettynyt teidän edustamaan sukupuoleen. Mut ei, kun sehän on sun mielestäs joku maailman paras isä...??! :D logiikka? naiset lyttäät täällä ihan täysin jos toivoo nimenomaan tyttöä, mut toi miten isäs on toiminut niin huh huh...
ja olisin ollut ihan hirveän pettynyt jos kaksi ekaa olisi ollut tyttöjä.
Nyt kun mulla se tyttökin on, niin jotenkin huomaan suhtautuvani poikiini luonnollisemmin. En sitten tiedä mistä johtuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole roolieni kanssa sekaisin :)
Enkä kaki housuuni poikien pinkeistä vaatteista. Omillanikin on jotain vaaleanpunaisia paitoja ja vanhempi pojista mm.halusi itselleen kaupasta yöpaidaksi tyttöjen hihattoman paidan, joka on vaaleanpunainen ja kisulla on hilerusetti päässä :) ja siis ostin sen.
Täällä av:lla on kamalan pahantuulisia ihmisiä liikenteessä.
On järkyttävää ja kamalaa, jos pettyy lapseen. Ja epäilee, ettei kykene häntä rakastamaan.
Ei, kun päinvastoin on todella hyvä, että tiedostaa tunteet ja tunnustaa ne itselleen! Johtuivat ne sitten mistä tahansa, niin on parempi myöntää niiden olemassaolo, käsitellä niitä, vaikka vähän velloakin siinä vitutuksessa ja pettymyksessä - silloin todennäköisemmin pääsee niiden yli ja saa ne hallintaan, kuin jos kieltäisi ne ja hautaisi kiellettyinä tunteina jonnekin alitajuntaan.
Tämä on minusta se järkyttävin osa näissä äideissä, jotka sitä prinsessaansa ovat toivoneet. Lähes aina on toivottu äidille kaveria, vaaleanpunaisten vaatteiden shoppailua, hiusten harjailua ja eräänlaista nukkeleikkiä todellisen lapsen kanssa. Nämä äidit ovat niitä, jotka eivät pety, kun toive ei toteutunut vaan pettyvät siihen lapseen eli heijastavat omat (epäkypsät) ajatuksensa lapsen vioiksi ja puutteiksi. Ja kyllä, minäkin ajattelen, että tällaiset naiset eivät lapsiaan ansaitse.
No, kaikilla on varmaan jotain kuvitelmia lapsiperheenä elämisestä ja mitä tekisivät lapsen kanssa. Itsekin toivoin tyttöä, mutta kuvitelmissani luin hänen kanssaan kirjoja, katsoin sitten lapsen ollessa isompi elokuvia, keskustelin, kävin uimassa ja leikkipuistossa, yms. Periaatteessa siis asioita, jotka eivät liity mihinkään sukupuolirooleihin. Silti jostain syystä toivoin nimenomaan tyttöä - ja sainkin. Mitään prinsessajuttuja ei tytön kanssa harrasteta, kumpaakaan ei kiinnosta.
Sanotaan, että lapset tehdään aina itsekkäistä syistä, mutta on pöyristyttävää, että ne lapset tehdään vain itseään varten. Ei miestä, ei sukua, ei perhettä varten vaan vain omaa prinsessaleikkiä varten.
Ai, olisiko jotenkin terveempää tehdä lapsi SUKUA varten kuin itselleen lapseksi???
Ymmärrän, ettei niitä asioita voi jättää käsittelemättä, mutta mielestäni monen naisen pitäisi tosissaan tajuta, että on nyt ylittänyt rajan normaalin ja epänormaalin välillä ja että ei ole naisen perusgeeneissä oikeus toivoa tyttöä, eikä siis tee naista jotenkin erikoisasemaan voidakseen asiaa jopa surra.
Ei, kun kyllä ihmisellä on oikeus kaikkiin tunteisiin - myös sellaisiin, jotka eivät sovi äitimyyttiin ja käsitykseen äitiydestä. Ihmisellä, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus toivoa lapsen sukupuolta. Miksi ei olisi? Kyllähän moni toivoo. Suurimmalla osalla pettymys kaiketi menee kohtalaisen nopeasti ohi, ja vain harvalla se "jää päälle" - tosin nämä kyllä varmaan pettyisivät sitten lapseen jossain muussakin asiassa.
MOniko mies todella kärvistelee lapsen sukupuoleen pettymisen kanssa? Aika harva. Mutta tietyntyyppiset naiset kokevat oikeudekseen nostaa asiasta tragedian,kun mitään todellista tragediaa ei elämässä taida olla.
Mistäs sitä tietää, mitä miehet päässään miettivät? Ja ei kai sillä mitään tekemistä asian kanssa ole, kenellä on ollut elämässä eniten tragedioita?
Jos lapsen sukupuoli ei vastaa toiveita, asiasta voi ja saa olla harmistunut - sen hetken. Sitä voi käsitellä esim. miehen tai ystävän kanssa ja ehkä vähän harmitella noin yleiselläkin tasolla, kun toiveet eivät näin toteutuneet.Mutta ihmettelen tosiaan, jos tuollaisesta asiasta ei selviä yli viikossa tai kahdessa. Täysin epänormaalia on epäillä, voiko rakastaa tätä lasta. Tällaisen ihmisen pitäisi hakea apua ja tunnustaa, ettei taida olla nyt ihan normaali tämän asian suhteen.
No miten se sitten auttaa asian käsittelyssä, että ajattelee omat tunteet ja toiveet vääriksi, pahoiksi ja kielletyiksi ja itsensä epänormaaliksi?
Ja kuka muuten määrittelee, mikä on kohtalainen suruaika vaikka poikauutisen jälkeen, tai kenen kanssa asiaa saa vatvoa ja millä tavoin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei isäni ole ikinä meitä huonosti kohdellut, päinvastoin. Asia on vain tullut monesti esille esim: isä olisi halunnut, että olisin aloittanut pienenä mikroautoilun, motocrossin yms.ja koska tyttönä en niistä ollut kiinnostunut, en suostunut aloittamaan.
Muuten isäni on ollut ja on rakastava isä, meillä on vain ollut vähemmän yhteistä tekemistä kuin jos olisin ollut poika.
mut en kyllä menis oikeesti noin rankasti tuomitsemaan muita, kun ei ikinä tiedä mitä asioiden taustalla vaikuttaa. (voi olla vaikea suvun painostus, lapsuuden traumat tms. eikä ole välttämättä yhtään vähäisempiä ongelmia ku mitä sä luettelet!) monet täälläkin potee hirveetä syyllisyyttä siitä et on pettyny sukupuoleen ja on huomannu ongelman ja haluaa tehdä asialle jotain. Se on mun mielestä paljon.
ENkä TODELLA usko et lapsen sukupuoleen pettyminen olis jotenkin yleisempää naisilla. Toi vaan liitty johonki ihme äitimyyttiin et äiti ei saa tollasta ääneen sanoa. Mieshän tietysti tarvitsee sen pojan ja se on ok ja ymmärrettävää.. mut jos äiti pettyy, niin ei ansaitse lapsiaan. Plääh.
Ollaan kumpikin kiitollisia ihanista lapsistamme, mut et oo välttämättä yhtään parempi äiti kuin muutkaan. Tai voi olla että oletkin, mä en sua tunne, enkä muitakaan täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On järkyttävää ja kamalaa, jos pettyy lapseen. Ja epäilee, ettei kykene häntä rakastamaan.
Ei, kun päinvastoin on todella hyvä, että tiedostaa tunteet ja tunnustaa ne itselleen! Johtuivat ne sitten mistä tahansa, niin on parempi myöntää niiden olemassaolo, käsitellä niitä, vaikka vähän velloakin siinä vitutuksessa ja pettymyksessä - silloin todennäköisemmin pääsee niiden yli ja saa ne hallintaan, kuin jos kieltäisi ne ja hautaisi kiellettyinä tunteina jonnekin alitajuntaan.
Tämä on minusta se järkyttävin osa näissä äideissä, jotka sitä prinsessaansa ovat toivoneet. Lähes aina on toivottu äidille kaveria, vaaleanpunaisten vaatteiden shoppailua, hiusten harjailua ja eräänlaista nukkeleikkiä todellisen lapsen kanssa. Nämä äidit ovat niitä, jotka eivät pety, kun toive ei toteutunut vaan pettyvät siihen lapseen eli heijastavat omat (epäkypsät) ajatuksensa lapsen vioiksi ja puutteiksi. Ja kyllä, minäkin ajattelen, että tällaiset naiset eivät lapsiaan ansaitse.
No, kaikilla on varmaan jotain kuvitelmia lapsiperheenä elämisestä ja mitä tekisivät lapsen kanssa. Itsekin toivoin tyttöä, mutta kuvitelmissani luin hänen kanssaan kirjoja, katsoin sitten lapsen ollessa isompi elokuvia, keskustelin, kävin uimassa ja leikkipuistossa, yms. Periaatteessa siis asioita, jotka eivät liity mihinkään sukupuolirooleihin. Silti jostain syystä toivoin nimenomaan tyttöä - ja sainkin. Mitään prinsessajuttuja ei tytön kanssa harrasteta, kumpaakaan ei kiinnosta.
Sanotaan, että lapset tehdään aina itsekkäistä syistä, mutta on pöyristyttävää, että ne lapset tehdään vain itseään varten. Ei miestä, ei sukua, ei perhettä varten vaan vain omaa prinsessaleikkiä varten.
Ai, olisiko jotenkin terveempää tehdä lapsi SUKUA varten kuin itselleen lapseksi???
Ymmärrän, ettei niitä asioita voi jättää käsittelemättä, mutta mielestäni monen naisen pitäisi tosissaan tajuta, että on nyt ylittänyt rajan normaalin ja epänormaalin välillä ja että ei ole naisen perusgeeneissä oikeus toivoa tyttöä, eikä siis tee naista jotenkin erikoisasemaan voidakseen asiaa jopa surra.
Ei, kun kyllä ihmisellä on oikeus kaikkiin tunteisiin - myös sellaisiin, jotka eivät sovi äitimyyttiin ja käsitykseen äitiydestä. Ihmisellä, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus toivoa lapsen sukupuolta. Miksi ei olisi? Kyllähän moni toivoo. Suurimmalla osalla pettymys kaiketi menee kohtalaisen nopeasti ohi, ja vain harvalla se "jää päälle" - tosin nämä kyllä varmaan pettyisivät sitten lapseen jossain muussakin asiassa.
MOniko mies todella kärvistelee lapsen sukupuoleen pettymisen kanssa? Aika harva. Mutta tietyntyyppiset naiset kokevat oikeudekseen nostaa asiasta tragedian,kun mitään todellista tragediaa ei elämässä taida olla.
Mistäs sitä tietää, mitä miehet päässään miettivät? Ja ei kai sillä mitään tekemistä asian kanssa ole, kenellä on ollut elämässä eniten tragedioita?
Jos lapsen sukupuoli ei vastaa toiveita, asiasta voi ja saa olla harmistunut - sen hetken. Sitä voi käsitellä esim. miehen tai ystävän kanssa ja ehkä vähän harmitella noin yleiselläkin tasolla, kun toiveet eivät näin toteutuneet.Mutta ihmettelen tosiaan, jos tuollaisesta asiasta ei selviä yli viikossa tai kahdessa. Täysin epänormaalia on epäillä, voiko rakastaa tätä lasta. Tällaisen ihmisen pitäisi hakea apua ja tunnustaa, ettei taida olla nyt ihan normaali tämän asian suhteen.
No miten se sitten auttaa asian käsittelyssä, että ajattelee omat tunteet ja toiveet vääriksi, pahoiksi ja kielletyiksi ja itsensä epänormaaliksi?
Ja kuka muuten määrittelee, mikä on kohtalainen suruaika vaikka poikauutisen jälkeen, tai kenen kanssa asiaa saa vatvoa ja millä tavoin?
"On järkyttävää ja kamalaa, jos pettyy lapseen. Ja epäilee, ettei kykene häntä rakastamaan."
Ei, kun päinvastoin on todella hyvä, että tiedostaa tunteet ja tunnustaa ne itselleen! Johtuivat ne sitten mistä tahansa, niin on parempi myöntää niiden olemassaolo, käsitellä niitä, vaikka vähän velloakin siinä vitutuksessa ja pettymyksessä - silloin todennäköisemmin pääsee niiden yli ja saa ne hallintaan, kuin jos kieltäisi ne ja hautaisi kiellettyinä tunteina jonnekin alitajuntaan.
"Tämä on minusta se järkyttävin osa näissä äideissä, jotka sitä prinsessaansa ovat toivoneet. Lähes aina on toivottu äidille kaveria, vaaleanpunaisten vaatteiden shoppailua, hiusten harjailua ja eräänlaista nukkeleikkiä todellisen lapsen kanssa. Nämä äidit ovat niitä, jotka eivät pety, kun toive ei toteutunut vaan pettyvät siihen lapseen eli heijastavat omat (epäkypsät) ajatuksensa lapsen vioiksi ja puutteiksi. Ja kyllä, minäkin ajattelen, että tällaiset naiset eivät lapsiaan ansaitse."
No, kaikilla on varmaan jotain kuvitelmia lapsiperheenä elämisestä ja mitä tekisivät lapsen kanssa. Itsekin toivoin tyttöä, mutta kuvitelmissani luin hänen kanssaan kirjoja, katsoin sitten lapsen ollessa isompi elokuvia, keskustelin, kävin uimassa ja leikkipuistossa, yms. Periaatteessa siis asioita, jotka eivät liity mihinkään sukupuolirooleihin. Silti jostain syystä toivoin nimenomaan tyttöä - ja sainkin. Mitään prinsessajuttuja ei tytön kanssa harrasteta, kumpaakaan ei kiinnosta.
"Sanotaan, että lapset tehdään aina itsekkäistä syistä, mutta on pöyristyttävää, että ne lapset tehdään vain itseään varten. Ei miestä, ei sukua, ei perhettä varten vaan vain omaa prinsessaleikkiä varten."
Ai, olisiko jotenkin terveempää tehdä lapsi SUKUA varten kuin itselleen lapseksi???
"
Ymmärrän, ettei niitä asioita voi jättää käsittelemättä, mutta mielestäni monen naisen pitäisi tosissaan tajuta, että on nyt ylittänyt rajan normaalin ja epänormaalin välillä ja että ei ole naisen perusgeeneissä oikeus toivoa tyttöä, eikä siis tee naista jotenkin erikoisasemaan voidakseen asiaa jopa surra."
Ei, kun kyllä ihmisellä on oikeus kaikkiin tunteisiin - myös sellaisiin, jotka eivät sovi äitimyyttiin ja käsitykseen äitiydestä. Ihmisellä, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus toivoa lapsen sukupuolta. Miksi ei olisi? Kyllähän moni toivoo. Suurimmalla osalla pettymys kaiketi menee kohtalaisen nopeasti ohi, ja vain harvalla se "jää päälle" - tosin nämä kyllä varmaan pettyisivät sitten lapseen jossain muussakin asiassa.
"MOniko mies todella kärvistelee lapsen sukupuoleen pettymisen kanssa? Aika harva. Mutta tietyntyyppiset naiset kokevat oikeudekseen nostaa asiasta tragedian,kun mitään todellista tragediaa ei elämässä taida olla."
Mistäs sitä tietää, mitä miehet päässään miettivät? Ja ei kai sillä mitään tekemistä asian kanssa ole, kenellä on ollut elämässä eniten tragedioita?
"Jos lapsen sukupuoli ei vastaa toiveita, asiasta voi ja saa olla harmistunut - sen hetken. Sitä voi käsitellä esim. miehen tai ystävän kanssa ja ehkä vähän harmitella noin yleiselläkin tasolla, kun toiveet eivät näin toteutuneet.Mutta ihmettelen tosiaan, jos tuollaisesta asiasta ei selviä yli viikossa tai kahdessa. Täysin epänormaalia on epäillä, voiko rakastaa tätä lasta. Tällaisen ihmisen pitäisi hakea apua ja tunnustaa, ettei taida olla nyt ihan normaali tämän asian suhteen."
No miten se sitten auttaa asian käsittelyssä, että ajattelee omat tunteet ja toiveet vääriksi, pahoiksi ja kielletyiksi ja itsensä epänormaaliksi?
Ja kuka muuten määrittelee, mikä on kohtalainen suruaika vaikka poikauutisen jälkeen, tai kenen kanssa asiaa saa vatvoa ja millä tavoin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei isäni ole ikinä meitä huonosti kohdellut, päinvastoin. Asia on vain tullut monesti esille esim: isä olisi halunnut, että olisin aloittanut pienenä mikroautoilun, motocrossin yms.ja koska tyttönä en niistä ollut kiinnostunut, en suostunut aloittamaan.
Muuten isäni on ollut ja on rakastava isä, meillä on vain ollut vähemmän yhteistä tekemistä kuin jos olisin ollut poika.
Minun vanhempani olisivat toivoneet, että olisin mennyt partioon, ulkoillut enemmän ja siivonnut joskus huoneeni. Jos olisit ollut poika, et silti olisi välttämättä ollut kiinnostunut noista mainitsemistasi jutuista. Mitä, jos olisitkin ollut vaikka autoja inhoava viherhippi tai vaikka joku kirjatoukka? Isäsi olisi taas ollut pettynyt.
Ei isäni ole ikinä meitä huonosti kohdellut, päinvastoin. Asia on vain tullut monesti esille esim: isä olisi halunnut, että olisin aloittanut pienenä mikroautoilun, motocrossin yms.ja koska tyttönä en niistä ollut kiinnostunut, en suostunut aloittamaan.
Muuten isäni on ollut ja on rakastava isä, meillä on vain ollut vähemmän yhteistä tekemistä kuin jos olisin ollut poika.
koska päivänselvää on ettette olleet toivottua sukupuolta.
miten teidän isä on voinut olla rakastava isä jos on tuollasta teille mennyt sanomaan?? mun mielestä tollanen on huonoa kohtelua vanhemmalta! (ja luulin et sunkin?!)
kuulostat kaksinaismoralistilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi asia vielä ihmetyttää..
Kun kerroin, että olen maailman onnellisin, että minulla on kaksi ihanaa poikaa, niin täällä yritetään väkisin vääntää, että olisin kuitenkin haikaillut tyttöä ja nyt peittelen sitä joillain jutuilla yms. Siis mitä ihmettä :) ? Ihan varmasti siis olisin yhtä onnellinen, vaikka olisin kahden tytön äiti.
Mun päähän ei edelleenkään mene, että joillekin sukupuoli on noin tärkeä/pakonomainen asia!
Väitän, että harva lapsettomuudesta kärsinyt on kranttu sukupuolen suhteen, koska silloin osaa arvostaa itse vauvaa, ei toissijaisia asioita. Voi siis todeta, että lapsettomuus kasvattaa.
Yksi asia vielä ihmetyttää..
Kun kerroin, että olen maailman onnellisin, että minulla on kaksi ihanaa poikaa, niin täällä yritetään väkisin vääntää, että olisin kuitenkin haikaillut tyttöä ja nyt peittelen sitä joillain jutuilla yms. Siis mitä ihmettä :) ? Ihan varmasti siis olisin yhtä onnellinen, vaikka olisin kahden tytön äiti.
Mun päähän ei edelleenkään mene, että joillekin sukupuoli on noin tärkeä/pakonomainen asia!
Väitän, että harva lapsettomuudesta kärsinyt on kranttu sukupuolen suhteen, koska silloin osaa arvostaa itse vauvaa, ei toissijaisia asioita. Voi siis todeta, että lapsettomuus kasvattaa.
nyt sitten, missä viestissä on muka väitetty, että olisit oikeasti halunnut tytön? Olen lukenut koko ketjun, eikä silmiini osunut yhtäkään sellaista tekstiä. Olet itse lukenut viesteistä, mitä olet halunnut!
Ja onhan tässä ketjussa ollut lapsettomuustaustaisiakin, jotka ovat silti toivoneet tiettyä sukupuolta. Miksi lapsettomuudesta kärsineen täytyisi olla jotenkin "jalompi", ilman mitään omia, tietyllä tavalla itsekkäitä, toiveita?
Ihan oikeasti: Mitä pahaa on toivoa jotain?
Kuten aiemmin sanoin, toivoa voi, mutta ei se sukupuoli voi olla pettymys. Tai näköjään se joillekin voi olla. Me ollaan jokainen erilaisia.
Ei isäni ole ikinä meitä huonosti kohdellut, päinvastoin. Asia on vain tullut monesti esille esim: isä olisi halunnut, että olisin aloittanut pienenä mikroautoilun, motocrossin yms.ja koska tyttönä en niistä ollut kiinnostunut, en suostunut aloittamaan.
Muuten isäni on ollut ja on rakastava isä, meillä on vain ollut vähemmän yhteistä tekemistä kuin jos olisin ollut poika.koska päivänselvää on ettette olleet toivottua sukupuolta.
miten teidän isä on voinut olla rakastava isä jos on tuollasta teille mennyt sanomaan?? mun mielestä tollanen on huonoa kohtelua vanhemmalta! (ja luulin et sunkin?!)
kuulostat kaksinaismoralistilta.
niin siis et luulin et sunkin mielestä tollanen isäs edustama kohtelu on huonoa kohtelua vanhemmalta. eipä tainnut isäskään päästä yli vieläkään pettymyksestä, mut siinähän ei ole mitään vikaa koska:
a) on maailman paras isukki silti (vastaavasti äiti ei mielestäs ansaitsisis ees lapsiaan!)
b) on vaan suorapuheinen! (mitä et siis salli äiteille, jotka tuomitset täällä)
ärsytääviä ihmiset jotka on niiiin olevinaan jotain mieltä ja silti ku joku läheinen tekeekin jotain, niin sehän on TÄYSIN eri asia :D pää pois puskasta ihmiset!
Kuten aiemmin sanoin, toivoa voi, mutta ei se sukupuoli voi olla pettymys. Tai näköjään se joillekin voi olla. Me ollaan jokainen erilaisia.
jos kerran on lupa ja oikeus toivoa, niin kai silloin on myös lupa ja oikeus pettyä? Ei kai se pettyminenkään mikään maailman pahin asia ole, pettymys on yksi ihan normaali tunne muiden joukossa. Aikuisena ihmisenä sitä kuule tuntee usein pahempaakin, eli ei siihen pettymykseen hajoa, eikä maailma kaadu niskaan.
On järkyttävää ja kamalaa, jos pettyy lapseen. Ja epäilee, ettei kykene häntä rakastamaan. Tämä on minusta se järkyttävin osa näissä äideissä, jotka sitä prinsessaansa ovat toivoneet. Lähes aina on toivottu äidille kaveria, vaaleanpunaisten vaatteiden shoppailua, hiusten harjailua ja eräänlaista nukkeleikkiä todellisen lapsen kanssa. Nämä äidit ovat niitä, jotka eivät pety, kun toive ei toteutunut vaan pettyvät siihen lapseen eli heijastavat omat (epäkypsät) ajatuksensa lapsen vioiksi ja puutteiksi. Ja kyllä, minäkin ajattelen, että tällaiset naiset eivät lapsiaan ansaitse.
Sanotaan, että lapset tehdään aina itsekkäistä syistä, mutta on pöyristyttävää, että ne lapset tehdään vain itseään varten. Ei miestä, ei sukua, ei perhettä varten vaan vain omaa prinsessaleikkiä varten.
Itsellänikin on lapsettomuustausta ja väitän sen laittavan asioita mittasuhteisiin. Monet poikiin pettyneet naiset kuulostavat äärimmäisen keskenkasvuisilta, ikään kuin elämässä kaikki olisi aina mennyt suunnitelmien mukaan ja lapsen sukupuoli on ensimmäinen "vastoinkäyminen". Kun tietää paljon pahempia kohtaloita ystäväpiirissä, lapsettomuutta, kohtukuolemaa, lapsen kuoleminen syöpään, tuntuu irvokkaalta kuunnella näitä valituksia.
Ymmärrän, ettei niitä asioita voi jättää käsittelemättä, mutta mielestäni monen naisen pitäisi tosissaan tajuta, että on nyt ylittänyt rajan normaalin ja epänormaalin välillä ja että ei ole naisen perusgeeneissä oikeus toivoa tyttöä, eikä siis tee naista jotenkin erikoisasemaan voidakseen asiaa jopa surra. MOniko mies todella kärvistelee lapsen sukupuoleen pettymisen kanssa? Aika harva. Mutta tietyntyyppiset naiset kokevat oikeudekseen nostaa asiasta tragedian,kun mitään todellista tragediaa ei elämässä taida olla.
Jos lapsen sukupuoli ei vastaa toiveita, asiasta voi ja saa olla harmistunut - sen hetken. Sitä voi käsitellä esim. miehen tai ystävän kanssa ja ehkä vähän harmitella noin yleiselläkin tasolla, kun toiveet eivät näin toteutuneet.Mutta ihmettelen tosiaan, jos tuollaisesta asiasta ei selviä yli viikossa tai kahdessa. Täysin epänormaalia on epäillä, voiko rakastaa tätä lasta. Tällaisen ihmisen pitäisi hakea apua ja tunnustaa, ettei taida olla nyt ihan normaali tämän asian suhteen.
puolustelethan isäukkoaskin joka aivan käsittämättömällä tavalla on teitä siskos kans kohdellut. Eikö se ole mielestäs törkeää?? Et hän on ollut pettynyt teidän edustamaan sukupuoleen. Mut ei, kun sehän on sun mielestäs joku maailman paras isä...??! :D logiikka? naiset lyttäät täällä ihan täysin jos toivoo nimenomaan tyttöä, mut toi miten isäs on toiminut niin huh huh...
Minä en ole isäukostani maininnut yhtään mitään. Ap:n tekstin tunnistaa siitä, että hän mainitsee olevansa ap.
Ja sille, jonka lainaukset menivät pieleen. Ei tyttöTOIVEISSA ole mitään väärää, eikä edes siinä pettymyksessä, kun toive ei toteudu. Mutta epänormaalia on se, että epäilee, ettei kykene rakastamaan lastaan, kun se tuleva lapsi onkin POIKA. Epänormaalia on se, että toiveeseen pettyminen onkin iso tragedia, jota on surtava pitkään ja hartaasti ja josta ei päästä yli.
Tällaisen naisen ei olisi pitänyt ryhtyä lapsentekoon, koska aina on mahdollisuus saada sellaisen sukupuolen omaava lapsi, jota ei tahdo. Ei siis ole normaalia ryhtyä lapsentekopuuhiin ja kuvitella, että voi saada vain tiettyä sukupuolta ihan vain toivomalla.
Niin, voihan asian tunnustaa itselleen monen monituista kertaa, mutta tervettä ei tuollaine ole, ja ammattilaisen apua tarvittaisiin ehdottomasti. Toisaalta minusta tuollaisen ihmisen on tajuttava, että hänen tragediansa on jotain muuta, ongelma on jossain muualla kuin siinä lapsessa. Se, että vakuutetaan tällaisten tuntemusten (ja puhun nyt siitä, että ei päästä y yli sukupuolipettymyksestä ja epäillään, ettei tätä lasta voi rakastaa) olevan osa äitiyttä ja naiseutta, tekee vain haittaa, koska silloin tällalinen nainen ei hae apua ja voi lisäksi kuvitella, että on ihan ok yrittää tehdä niitä lapsia niin kauan, kunnes se kaivattu sukupuoli saadaan. Minkälaista on elää tällaisen naisen lapsena - oli se sukupuoli toivottu tai ei? MIettikääpä hetki sitäkin.
Korostan siis, että toiveita saa olla ja niihin toiveisiin voi pettyä, mutta jotain on pahasti pielessä, jos pääasia ei olekaan lapsen saaminen vaan tietyn sukupuolen saaminen.
On järkyttävää ja kamalaa, jos pettyy lapseen. Ja epäilee, ettei kykene häntä rakastamaan. Tämä on minusta se järkyttävin osa näissä äideissä, jotka sitä prinsessaansa ovat toivoneet. Lähes aina on toivottu äidille kaveria, vaaleanpunaisten vaatteiden shoppailua, hiusten harjailua ja eräänlaista nukkeleikkiä todellisen lapsen kanssa. Nämä äidit ovat niitä, jotka eivät pety, kun toive ei toteutunut vaan pettyvät siihen lapseen eli heijastavat omat (epäkypsät) ajatuksensa lapsen vioiksi ja puutteiksi. Ja kyllä, minäkin ajattelen, että tällaiset naiset eivät lapsiaan ansaitse.
Sanotaan, että lapset tehdään aina itsekkäistä syistä, mutta on pöyristyttävää, että ne lapset tehdään vain itseään varten. Ei miestä, ei sukua, ei perhettä varten vaan vain omaa prinsessaleikkiä varten.
Itsellänikin on lapsettomuustausta ja väitän sen laittavan asioita mittasuhteisiin. Monet poikiin pettyneet naiset kuulostavat äärimmäisen keskenkasvuisilta, ikään kuin elämässä kaikki olisi aina mennyt suunnitelmien mukaan ja lapsen sukupuoli on ensimmäinen "vastoinkäyminen". Kun tietää paljon pahempia kohtaloita ystäväpiirissä, lapsettomuutta, kohtukuolemaa, lapsen kuoleminen syöpään, tuntuu irvokkaalta kuunnella näitä valituksia.
Ymmärrän, ettei niitä asioita voi jättää käsittelemättä, mutta mielestäni monen naisen pitäisi tosissaan tajuta, että on nyt ylittänyt rajan normaalin ja epänormaalin välillä ja että ei ole naisen perusgeeneissä oikeus toivoa tyttöä, eikä siis tee naista jotenkin erikoisasemaan voidakseen asiaa jopa surra. MOniko mies todella kärvistelee lapsen sukupuoleen pettymisen kanssa? Aika harva. Mutta tietyntyyppiset naiset kokevat oikeudekseen nostaa asiasta tragedian,kun mitään todellista tragediaa ei elämässä taida olla.
Jos lapsen sukupuoli ei vastaa toiveita, asiasta voi ja saa olla harmistunut - sen hetken. Sitä voi käsitellä esim. miehen tai ystävän kanssa ja ehkä vähän harmitella noin yleiselläkin tasolla, kun toiveet eivät näin toteutuneet.Mutta ihmettelen tosiaan, jos tuollaisesta asiasta ei selviä yli viikossa tai kahdessa. Täysin epänormaalia on epäillä, voiko rakastaa tätä lasta. Tällaisen ihmisen pitäisi hakea apua ja tunnustaa, ettei taida olla nyt ihan normaali tämän asian suhteen.