Onko muilla ns. ystäviä jotka eivät pidä yhteyttä?

Tosi surkea pitämään yhteyttä kehenkään, oon vaan itse niin syrjäänvetäyvyä ja viihdyn parhaiten itekseni ja perheen parissa.



Toisaalta jos mulla olisi sellaisia tosiystäviä joihin luottaisin ja jotka olis mun kanssa samalla aaltopituudella niin kenties jaksaisinkin pitää yhteyttä. Mutta tuntuu et en jaksa kuunnella "kavereiden" juttuja kun ovat niin kiinnostuneita jotenkin ihan eri asioista, vaikka ihan kivoja tyyppejä ovat muuten.

Tosi surkea pitämään yhteyttä kehenkään, oon vaan itse niin syrjäänvetäyvyä ja viihdyn parhaiten itekseni ja perheen parissa.

Mulla on kaveri, joka soittelee mulle ehkä 1-2 kertaa vuodessa. Minä en juurikaan soittele hänelle ja syy on se, että mun mielestä ei ole mitään järkeä ylläpitää kaveruutta jos ei koskaan nähdä; en ole puhelimessa lätisijä- tyyppi.

Olen ehdottanut tälle kaverille tapaamisia, mutta koskaan ei sovi. Ja jos jotain ollaan sovittu, aina peruu. Viikolla on niin myöhään töissä, ettei silloin ehdi/jaksa. Viikonloppuisin tekee kuulemma kotitöitä (ei perhettä/lapsia). Sanoin hälle viime kesänä, että ilmoittelee milloin on lomalla, niin voin tulla myös viikolla päiväsaikaan kun olen vuorotteluvapaalla. Ei ole kutsunut, vaikka lomalla on ollut. Pari kuukautta sitten sanoin, että voisin tulla joku ilta, esim. perjantaina, saunomaan. Ei ole kutsunut. Ja siis itse sanoo aina, että pitäis nähdä. Jos kutsun meille, keksii aina jonkun tekosyyn, miksi ei voi/halua tulla.

Eli ei nappaa yhteydenpito ja soittelu. Mutta olen siis tosi huono soittelemaan muutenkin kenellekään. Äidinkin kanssa nauretaan, että jos mitään ei pitkään aikaan kuulu, niin kaikki on hyvin.

Hän on vain äärimmäisen itsekeskeinen ihminen, mutta selvästi tykkää, kun hänelle soitetaan. Hän on ihan hyvä kaveri, mutta ei enää ystävä. Ystävyys on jotain enemmän molemminpuolista.

Mulla on vaan pari ystävää,joihin jaksan pitää yhteyttä. Onhan niitä muitakin kiva aina sillon tällön nähdä mutta en jaksa soitella kun en keksi puhelimessa mitään sanottavaa.

Musta on aina kiva tavata kavereitani, mutta en oikein millään meinaisi jaksaa järjestää mitään. Puhelimessa puhumista inhoan aivan erityisesti, joten en ikinä soita ihan vain jutellakseni yhtään kenellekään. En miehelleni, en äidilleni, en läheisille ystävilleni.



En tosin myöskään vakoile ketaan Facebookissa. En päivitä sinne itse juuri mitään enkä erityisemmin lue muidenkaan päivityksiä. Hyväksyn kyllä ystäväpyynnöt kaikilta jotka edes jonkintasoisesti tunnen.

Olen vähän hämmästynyt ap:n aloituksesta. Minulla on paljonkin tuollaisia kavereita ja ystäviä, joiden kanssa ei erityisen aktiivisesti pidetä yhteyttä. Sitten, kun tavataan, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka väliä ois tuo vuosikin. He ovat aina tervetulleita meille ja tietävät sen.



Ihmisillä on elämässään paljon tekemistä, ja paljon ihmissuhteita, jotka vievät valtaosan arjesta. Ja ne hetket, kun voi olla ihan yksin (jolloin siis ois periaatteessa aikaa soitella tms) moni haluaa ollakin yksin koska pienten lasten äidille se hiljainen hetki on harvinaista herkkua.

montakin, joiden kanssa ei pidetä aktiivisesti yhteyttä. Elämä vie mennessään ja itse olen muuttanut toiselle puolen Suomea 25 vuotta sitten.

Kiva on kuulla kuulumisia ja kiva olis pitää useasti yhteyttä mutta ei se vaan onnistu. Itselläni arjen on täyttänyt perhe-elämä, perheessämme on neljä lasta, joista kaksi vielä erityislapsia, jotka vievät paljon aikaa.



Jostain kumman syystä entiseltä kotipaikalta on tännepäin kamalan pitkä ja hankala matka mutta täältä sinne ei niinkään. Meilläkin on iso talo ja voitais hyvin majoittaa isompikin porukka mutta ei ole ollut kiinnostusta tulla tänne. Ja toisaalta sen ymmärrän, oma arki, työ-ja harrastekuviot on siellä omalla kotipaikkakunnalla ja vievät aikaa ja täyttävät elämän. Onneksi ei riidoissa olla, sitten kun tavataan tai soitellaan, jatkuu jutut siitä mihin jäätiin.

On mulla tässä lähelläkin ihmisiä, jotka eivät niin pidä yhteyttä. Tuntuu, että itse on se aloitteentekijä ja ohjelmanjärjestäjä useimmiten. Mutta niin kai se on, että arkikuviot muuttuu esim. lasten kasvaessa ja yhteistä tekemistä ei ehkä niin olekaan. Ei harrasteta ehkä samoja asioita enää kuin ennen. Mulla on ystävä, jonka kanssa oli paljonkin yhteistä aikanaan, kun tykättiin pihanhoidosta yms. Kaveria alkoikin kyllästyttää pihanhoito kokonaan, pisti nurmikolle ison osan pihasta. Eipä sitten ole sellaista luontevaa yhteistä puuhaa enää, jonka parissa tuli tehtyä yhdessä ja puhumista riitti.



Toiset ihmiset eivät myöskään ole samanlaisia kuin minä, sellaisia spontaaneja kylässäpoikkeajia tai tekemisen keksijöitä. Perheenperustamisen myötä monilla ei myöskään riitä aikaa paljon muuhun. Jos on lapsia ja niillä paljon harrastuksia, vapaa-aika menee siinä äkkiä ja levätäkin pitäis.

Kiitos mielipiteistänne. Meitä on niin monenlaisia. Ehkä olen huomannut tämän häiritsevän piirteen vasta hiljattain, kun itse ole alkanut kaivata syvempää ystävyyttä eikä pelkkää 1-2 x/vuosi pintakuulumisten vaihtoa. Onneksi minulla onkin siihen tarpeeseen ihan oikeita ystäviä, jotka soittavat viikottain ja ovat todella kiinnostuneita siitä mitä mulle kuuluu. Ei kiinnosta lätistä pintapuolisesti kerran vuodessa samaa liibalaabaa. Minä olen sellainen, että ei todellakaan jatku siitä mihin jäätiin. Mulla on suojamuurit ihmissuhteissa, ja luottamuksen rakentaminen vie kauan. Sen rapiseminen sen sijaan tapahtuu paljon nopeammin. Jos musta tuntuu, ettei toinen ole erityisen kiinnostunut mun elämästä, niin en jaksa sellaista yksipuolista pitää yllä. Paremman puutteessa kai semmonen hyvänpäiväntuttuuskin menee, mutta onneksi on parempaankin tarjolla. Harmittaa vaan hieman, kun aiemmin oltiin hyvinkin läheisiä ystäviä. Mutta elämä vie eri suuntiin ja ehkä parempi näin.

mä olen muuttanut pari kertaa maasta toiseen, ja 90% kavereista tuntuu olevan ylivoimaista pitää yhteyttä. Eli minä olen se, joka ottaa yhteyttä. Joukossa on myös ihmisiä, jotka aikanaan olivat tosi läheisiä, mutta kun maa vaihtui, ei jakseta enää pitää minkäänlaista yhteyttä. Nykyään sähköpostien, Skypen ja Facebookin aikana ei luulisi olevan ylivoimaista.



Tosi sääli haudata hyviä ystävyyksiä, mutta en mä vuosikaupalla tätä yksipuolista tekohengitystäkään voi jatkaa... Onneksi jäljellä on myös tosiystäviä.

Tuli vaan mieleen tuosta sun vuodatuksesta että ootkohan koskaan sanonu sun ns*ystävälle suoraan et miltä susta tuntuu tollanen satunnainen yhteyden pito ja se et sille kaikki perhe jutut tuntuu olevan niin paljon tärkeämpiä ettei koskaan ehdi nähdä. jos sä vielä haluat pitää ystävän niin ehkä sun kannattas sanoa sille ihan suoraan miltä susta tuntuu niin se saattas havahtua tilanteeseen. Kyllähän kaikki ihmiset tarvii ystäviä ei pelkkä mies ja lapset riitä . Ainakaan mulle itelle ei tulis kuuloonkaan hylätä ystäviä mun miehen takia. Jokainen nainen tarvitsee ainakin kaksi tosi ystävää joiden kanssa joskus hengailla ja juoruilla ja tehdä kaikkea kivaa sitten kun on aikaa:).

ystäväni ovat tuollaisia lukuunottamatta parasta ystävääni ja yhtä kaukana asuvaa ystävää. Muiden kanssa näen joskus harvoin, mutta lasken heidät kuitenkin kavereiksini (koska muita ei ole... surullista). He eivät kuitenkaan ole sellaisia, joille kertoisin intiimiasioistani jne.



Huoh, olispa paljon läheisiä ystäviä... Toisaalta tuo paraskin ystäväni on aika laiska ottamaan yhteyttä ja ehdottamaan tapaamisia. Viime aikoina on oikein kismittänyt, kun itse muutin eri paikkakunnalle ja käyn vain harvoin tuolla vanhoilla kotikulmilla, eikä hän silloinkaan aina jaksa tavata. :(