Meneekö elämä hukkaan huonossa avioliitossa?
Meillä on peruskuvio. Ollaan oltu yhdessä ikuisuus, teineistä saakka. Nyt on talo ja lapset ja parisuhde on tosi huono. Ollut jo pidemmän aikaa. Mies ei ole koskaan mikään unelmamies ollutkaan. Perusjutut on ollu aina ongelma. Nyt kun 35v. kolkuttelee mietin meneekö mun ainoa elämä hukkaan tässä surkeassa avioliitossa. Vai pitääkö huonoa miestä vain sietää, koska on niin alttarilla 21 vuotiaana luvannut? Lapsille on tietysti tärkeää, että on ydinperhe....
Voihan se olla, että joutuisin ojasta allikkoon ja elämään loppuelämäni yksin. Ei tässä iässä ole helppoa etsiä parempaakaan miestä. Huoh!
Kommentit (23)
KYLLÄ! Elämä menee hukkaan huonossa avioliitossa.
On parempi olla vaikka yksin kuin sinnitellä huonossa suhteessa. Yksin ollessa ei ainakaan oma elämä mene jonkun muun takia pilalle mitä se tekee huonossa suhteessa.
Menet ja teet itsellesi mieleisiä asioita, alat nauttia elämästä "ilman" miestäsi mutta kuitenkin pysyen avioliitossa. Kun hyväolosi alkaa pikku hiljaa näkyä ulospäin, huomioi miestäsi mutta kuitenkin mahdollisimman neutraalisti. Älä kerjää, anele, nalkuta. Kohtele häntä, kuten kohtelisit hyvää ystävääsi. Anna positiivista palautetta, kehu.
Ehkä jonain päivänä, miehesi huomaa mitä sinussa menettäisi ja alkaa tsempata.
Tietenkin toinen vaihtoehto on erota ja etsiä sitä onnea muualta. Mutta onni elämässä on niin paljon muutakin kuin palava rakkaus. Siitä voi nauttia täysin siemauksin muutenkin. Kun aika meistä jättää, niin eipä siinä elämä ole mennyt mitenkään hukkaan. Me olemme eläneet, kokeneet ja nähneet kaikenlaista, mikä tekee meistä sen, joka olemme kuollessa.
Menet ja teet itsellesi mieleisiä asioita, alat nauttia elämästä "ilman" miestäsi mutta kuitenkin pysyen avioliitossa. Kun hyväolosi alkaa pikku hiljaa näkyä ulospäin, huomioi miestäsi mutta kuitenkin mahdollisimman neutraalisti. Älä kerjää, anele, nalkuta. Kohtele häntä, kuten kohtelisit hyvää ystävääsi. Anna positiivista palautetta, kehu. Ehkä jonain päivänä, miehesi huomaa mitä sinussa menettäisi ja alkaa tsempata. Tietenkin toinen vaihtoehto on erota ja etsiä sitä onnea muualta. Mutta onni elämässä on niin paljon muutakin kuin palava rakkaus. Siitä voi nauttia täysin siemauksin muutenkin. Kun aika meistä jättää, niin eipä siinä elämä ole mennyt mitenkään hukkaan. Me olemme eläneet, kokeneet ja nähneet kaikenlaista, mikä tekee meistä sen, joka olemme kuollessa.
Olen miehenä paljon samaa mieltä, ei avioliitto ole aina herkkua ja palavaa rakkautta, mutta sitähän voi suhtautua toiseen kuin hyvään ystävään ja samalla keskittyen enemmän itseensä niin veikkaan, että se rakkaus sieltä vielä palaa.
Pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä vaaditaan joka liitossa ja periksi ei pidä heti antaa. Mutta, antakaa puolisoillenne omaa aikaa ja tehkää itse samoin. Tietenkin jos jompi kumpi raivoaa tästä huolimatta ja on esim. väkivaltainen niin se on vaikeaa.
Paraneeko asiat uuden kumppanin kanssa; alkuun on varmaan "ihanaa", mutta entäpä muutaman vuoden päästä. Voi olla tai sitten ei.
Menet ja teet itsellesi mieleisiä asioita, alat nauttia elämästä "ilman" miestäsi mutta kuitenkin pysyen avioliitossa. Kun hyväolosi alkaa pikku hiljaa näkyä ulospäin, huomioi miestäsi mutta kuitenkin mahdollisimman neutraalisti. Älä kerjää, anele, nalkuta. Kohtele häntä, kuten kohtelisit hyvää ystävääsi. Anna positiivista palautetta, kehu.
Ehkä jonain päivänä, miehesi huomaa mitä sinussa menettäisi ja alkaa tsempata.
Tietenkin toinen vaihtoehto on erota ja etsiä sitä onnea muualta. Mutta onni elämässä on niin paljon muutakin kuin palava rakkaus. Siitä voi nauttia täysin siemauksin muutenkin. Kun aika meistä jättää, niin eipä siinä elämä ole mennyt mitenkään hukkaan. Me olemme eläneet, kokeneet ja nähneet kaikenlaista, mikä tekee meistä sen, joka olemme kuollessa.
Kiitos hyvästä ketjusta kaikille siihen osallistuneille. Toivottavasti keskustelu vielä jatkuu..
ap
Olen ajatellut kirjoittaa samantyylisen aloituksen tänne jo pitkään. Mietin, että haluanko tuhlata ainoan elämäni sitkuttelemalla tässä huonossa suhteessa. En vaan jaksa enää.
Olen ihan nukuksissa, joten en ehkä nyt pysty kunnon parisuhdeanalyysiin, mutta tässä jotain ongelmakohtia.
Mieheni ei pysty/halua puhua mistään. Hän on luonteeltaan perushuonotuulinen. Hänen asenteensa minua kohtaan on negatiivinen ja epäkunnioittava, hän uskoo minusta usein pahaa ja kääntää asiat väärinpäin vaikka tarkoittaisin hyvää. Esim. tämän kuun naurettavin riita: Mies otti kattilasta keittoa ja kysyi syönkö minä sitä keittoa. Minä vastasin, että jos siitä riittää minulle niin syön jos ei riitä niin syön muuta. Hän kysyi asiaa monta kertaa ja vastasin samalla tavalla. Mies suuttui ja alkoi paiskoa tavaroita kun en vastannut kunnolla hänen kysymykseensä. Tarkoitukseni oli hyvä: hän saa syödä keittoa niin paljon kuin haluaa, minä kyllä löytäisin kaapista muutakin ruokaa itselleni jos sitä ei olisi riittänyt.
Tällaisia esimerkkejä on lukemattomia. Minusta ihan täysin älytöntä suuttua/riidellä tuollaisesta.
Yksi suuri ongelma on täydellinen hellyyden ja läheisyyden puute. Minua häiritsee myös se, että harrastamme seksiä vain hänen aloitteestaan. Minun hän ei anna tehdä aloitetta. Kun vähänkin lähestyn häntä hän pakenee tai suuttuu. En siis oikein ehdi edes "aloiteasteelle". Meillä siis lemmiskellään vain silloin kun hän haluaa.
ap
Mulle tuli tästä mieleen, että yrität olla liikaa mieliksi. Mies on pahantuulinen, sinä yrität ja yrität miellyttää häntä, ettei hän olisi niin pahantuulinen. Kuten tarjoamalla osuuden keitosta ja syömällä itse muuta. Miestä ehkä sitten ärsyttää tämä hyvyys ja loputon joustavuus. Olen itsekin vähän samassa tilanteessa. Mies on pettänyt ja eteenpäin sinnitellään. Olen myös tyytymätön, pitkälti samoista syistäkin kuin sinä. Olenkin yrittänyt keskittyä itseeni, teen asioita joista tykkään enkä elä niin miehen ja hänen mielialojensa ympärillä. Toki toivoisin huomiota, kehuja, hellyyttä, ilahduttamista.. jonkun verran niitä onkin, mutta silti miehelle taitaa olla hänen omat juttunsa ykkösiä.
Pakko myöntää, että välillä surettaa ihan hirveästi, että meneekö tämä elämä tosiaan hukkaan - saisinko jostain muualta enemmän positiivista huomiota ja arvostusta, ehkä ihailuakin? Onko tämä aina tällaista, voisiko olla muutakin? Meillä myös minä hoidan aika pitkälti kaikki käytännön asiat laskunmaksusta autonhuoltoon ja remonttiin. Toki mies sitten esim. soittelee paikkoihin, kun muistutan, mutta ei hän huolehdi oma-aloitteisesti mistään.
Seksiä meillä kyllä on ja se on ihan ok. Tosin siinäkin mietin, että voisiko se olla jonkun kanssa toisenlaista. Tunnistan itsessäni myös tuon suuren miellyttämisen halun, ehkä jopa marttyyriuden. Jos en yritä miellyttää, miehen käytös ja huonotuulisuus alkaa todella keittää ja sitten räjähdän. Nämä käyttäytymismallit ruokkivat toisiaan, ja sitten mennään samalla kaavalla taas. Se kaava pitäisi jotenkin rikkoa, ja valitettavasti voima siihen pitäisi löytää itsestään, vaikka kuinka v***tuttais.
Esim. tuossa keittoepisodissa, sanoisit että "joo, en ole syönyt vielä. Otan kyllä mielellään keittoa, ota sinä vaikka jääkaapista sitten jotain muuta jos on vielä nälkä". Eli pidä puolesi, kerro mielipiteesi. Tai sitten jotenkin muuten, että hei vaan, lähden nyt kaverin kanssa lenkille ja tulen tunnin päästä. Ei mitään kyselyjä, menoksi vain. Semmosia pieniä juttuja.
Itse mietin neljä vuotta lähtöä suhteesta, joka aiheutti henkistä pahoinvointia joka päivä. Ei väkivaltaa, ei pettämistä, ei rakkautta eikä hekumallista seksiä. Mies ällötti, mutta säälistä ja lasten takia jatkoin.
Onneksi sain itseni repäistyä irti. En lähtenyt hakemaan uutta miestä, vaan parempaa oloa. Vahingossa löysin kivan miehenkin, jonka kanssa olemme olleet naimisissa 10 vuotta.
eikä niistä nauttiakseen todellakaan tarvitse ruveta avioliittoon niiden kanssa! Suosittelen!
Mutta kiitos mielipiteestä.
Mistä niitä ihania miehiä löytää?
ap
Lapsille on tietysti tärkeää, että on ydinperhe....
Lapsille on tärkeää elää turvallisessa ja tasapainoisessa ympäristössä - ei ydinperheessä. Jos kuitenkin pystytte asiallisen ympäritön lapsille tarjoamaan, niin silloin voit heidän takia jatkaa liitossanne. Mutta varsinaiseen kysymykseesi. Kyllä. Elämä menee pilalle huonossa liitossa. Siksi kannattaa työskennellä sen paranamisen eteen. Mitään unelmaprinssiä ei ole olemassakaan, eli turhia pilvilinnoja ei kannata rakentaa. Jos perusjutut tökki jo alkuunsa, niin miksi menitte yhteen? Olisiko siellä kuitenkin ollut jotain, joka voisi vielä löytyä?
Jotkut menee niin nuorina naimisiin. Voi kun olisitte ehtineet kypsyä ennen sitä, niin ei olisi ollut mitään hoppua.
pähkäilen täällä juuri saman ongelman kanssa :(. En haluaisi pilata ainoaa elämääni olemalla jatkuvasti onneton.
Voi, kunpa sitä tietäisi mikä on oikein... asiat kun ei ole niin mustavalkoisia. En valitettavasti tiedä vastausta kysymykseesi, mutta haluaisin lähettää sulle paljon tsemppiä!
En millään haluaisi laittaa koko elämää uusiksi. Pelkään vaan, että kadun joskus vanhana kun olen tuhlannut elämäni onnettomassa avioliitossa.
En tiedä mitään keinoa, jolla parisuhdetta voisi parantaa. Mieheni perusluonne on niin hankala ja hän ei halua/pysty tekemään käytöksessään minun mielestäni pieniä muutoksia. Oikeasti kun tarkemmin ajattelee onnellisuus olisi hyvin pienestä kiinni, mutta jos toinen ei tee asian hyväksi mitään niin en tiedä mitä minä voin asialle tehdä. Varsinkaan kun toisesta ei saa mitään irti. Siis keskustelu ei onnistu millään tasolla.
ap
liittonne on huono? Jotain esimerkkejä, mihin olet tyytymätön?
huomaan, että 8 on fiksu ihminen. Ihan kiva todeta Av-palstalla.
Meillä täsmälleen sama tilanne! Pienistä jutuista olisi onnellisuus kiinni, mutta mies ei vain halua tehdä mitään niiden eteen. Lupaa aina vaan yrittää, mutta mitään ei koskaan tapahdu. Keskusteleminen on aina vain yksipuolista, hän vain kuuntelee hiljaa ja kommentoi lopulta yhdellä lauseella.
Alan olla todella onneton, mutta lasten takia en haluaisi erotakaan. Miehessä olisi potentiaalia, jos vain pistäisi asiat tärkeysjärjestykseen ja saisi jostain motivaatiota yrittää saada yhteiselo toimimaan. Ei vain halua nähdä yhtään vaivaa. Kaikki muu tuntuu olevan tärkeämpää :(.
Olen ihan nukuksissa, joten en ehkä nyt pysty kunnon parisuhdeanalyysiin, mutta tässä jotain ongelmakohtia.
Mieheni ei pysty/halua puhua mistään. Hän on luonteeltaan perushuonotuulinen. Hänen asenteensa minua kohtaan on negatiivinen ja epäkunnioittava, hän uskoo minusta usein pahaa ja kääntää asiat väärinpäin vaikka tarkoittaisin hyvää. Esim. tämän kuun naurettavin riita: Mies otti kattilasta keittoa ja kysyi syönkö minä sitä keittoa. Minä vastasin, että jos siitä riittää minulle niin syön jos ei riitä niin syön muuta. Hän kysyi asiaa monta kertaa ja vastasin samalla tavalla. Mies suuttui ja alkoi paiskoa tavaroita kun en vastannut kunnolla hänen kysymykseensä. Tarkoitukseni oli hyvä: hän saa syödä keittoa niin paljon kuin haluaa, minä kyllä löytäisin kaapista muutakin ruokaa itselleni jos sitä ei olisi riittänyt.
Tällaisia esimerkkejä on lukemattomia. Minusta ihan täysin älytöntä suuttua/riidellä tuollaisesta.
Yksi suuri ongelma on täydellinen hellyyden ja läheisyyden puute. Minua häiritsee myös se, että harrastamme seksiä vain hänen aloitteestaan. Minun hän ei anna tehdä aloitetta. Kun vähänkin lähestyn häntä hän pakenee tai suuttuu. En siis oikein ehdi edes "aloiteasteelle". Meillä siis lemmiskellään vain silloin kun hän haluaa.
ap
Meillä on taas se puoli hyvin, että mieheni kyllä hoitaa kotitöitä ihan hyvin. Meillä on sovittu tietty työnjako ja ne asiat hän hoitaa. Hän myös pärjää lasten kanssa ja hoitaa heidät hyvin. Meillä on kaksoset ja hän on joutunut alusta asti ottamaan vastuuta lastenhoidosta, koska monesti tarvittiin useampia käsipareja.
ap