Vuoroviikkosysteeli on TODELLA ITSEKÄSTÄ

Tuo symbioosiväite on vastuussa erotilastoista jos joku asia!



On lapsella isäkin, tasavertainen äidin kanssa.

Tässä maassa ollaan menossa liian pitkälle äidin kotona olemis- käsitykseen.



6-6-6 -malli sopisi Suomeenkin!

Jaa miksi niin?

Kai se nyt on perheestä kiinni mitä ne omistaa kotonaan. Ja mitä mukanaan kuljettaa.



Kai nyt kaappi jokaisesta kodistä löytyy jonne voi tavaraa laittaa?



Ja aivan yhtälailla joku etäisä voi tahtoa hankkia lapselleen oman huoneen täynnä tavaraa. Vanhemmasta se on kiinni. Aivan samoin kuin se miten lastaan kohtelee, oli lapsensa kanssa harvemmin tai useammin.



28

Miten voi aikuiset ihmiset töpeksiä asiansa niin paljon, että joutuvat eroamaan. Tai yleensäkin vääntävät lapsia huonoon suhteeseen.

Uusioperheet on tähän päälle vielä se kaikkein säälittävin muoto. Muna ja pillu ohjaa aikuisten ihmisten käytöstä.

ihmistä ohjaavat lapsuudenaikaiset, tiedostamattomat mallit ja niiden mukainen tuttuuden ja turvallisuudentunne. On silkkaa tuuria jos malli on hyvä perheenperustamisen kannalta. Kyseessä on harvoin tietoinen töpeksintä tai tietoinen lasten vääntäminen huonoon suhteeseen tai muna tai pillu. Suuri osa ihmisistä pyskii hyvään tavalla jolla hän on oppinut sen ymmärtämään. 100% kohtalon arpapeliä. Niinkuin sunkin rajallinen kykysi ymmärtää tää asia ja ilmeisesti moni muukin....

Ja sellainen, että vanhemmat vaihtaa vuoroviikoin kotia, oli naurettavaa pelleilyä! Ei siinä sitten oikeastaan edes voi erota. Se sopii sellaisille vanhemmille, jotka haluavat itselleen vuoroviikoin "biletyskämpän". Vuorokämppä-systeemi on lapsille sekavaa ja kaikkien elämä jää siihen käymisvaiheeseen.



Nyt on vuoroviikko-systeemi ja elämä paljon selkeämpää kaikille. Erityisesti lapsille. Minä puolestani olen sitä mieltä, että vuoroviikko-systeemi ei passaa ALLE kouluikäisille, koska niin pienillä se saa pään sekaisin. He eivät ymmärrä sitä jatkuvaa siirtymistä.



Meillä on kouluikäisten lasten kanssa toiminut hyvin alun jälkeen. Lasten isä on yllättäen tsempannut asioiden huolehtimisen suhteen. Joudumme olemaan päivittäin tekemisissä ja hoitelemaan asioita, mutta meille se on passannut. Esimerkiksi unohdetuista tavaroista tai kouluasioista soittelemme keskenämme, ettei lapsille tule liikaa vastuuta. Vuoroviikot vaativat eronneilta vanhemmilta paljon yhteistyötä, joten hyvin riitaisille se ei käy.



Ainoa, mistä lapset joskus valittavat, on se että jokin tietty lelu on väärässä paikassa. Mutta näinhän se olisi, vaikka olisi jokin muu jakosysteemi.

Jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka naiiveja ja asiasta mitään tietämättömiä ihmiset ovat. Saimme tosi paljon ihailua ja kiittelyä osaksemme, kun meillä oli käytössä vuorokämppä-systeemi. Voihan se tosiaan kuulostaa epäitsekkäältä, mutta ei se silti tarkoita, että se olisi kenellekään hyväksi. Ja enpä kyllä ole mitään perusteltua tietoa kuullutkaan, että se olisi todettu hyväksi.

Oikea projisoinnin ja syyllistämisen esimerkki kaikkiin psykologian oppikirjoihin.



Kulkaa kaikki - eronneet ja ydinperheet - kaikista ihmisistä tulee enempi-vähempi kotivammaisia. Oli tausta mikä tahansa. Turvallisessa ja "täydellisessä" ydinperheessä kasvaneet vain näkevät oman kotivammaisuutensa vasta nelikymppisenä. Vaikeammasta taustasta tulleella on se onni, että ongelmat ovat ilmeisempi ja elämään pystyy heräämään jo nuorempana.

Joten miettikääpä, kannattaako niitä lapsia pukata joka suuntaan ja suhteeseen heti kun on rakastuttu!?!? Ero seuraa melkein väistämättä reippaasti alle 30 vuotiaana solmituissa suhteissa. Ja miten käy lapsille? Huonosti.

Mutta tärkeintähän on, että AIKUINEN VOI HYVIN. Eikö vaan:-)

Itse seurustelin 7 vuotta lapseni isän kanssa ennenkuin tyttö syntyi. Mieleeni ei IKINÄ olisi tullut muu vaihtoehto kuin YDINPERHE. Menin naimisiin elääkseni loppu elämäni tämän miehen kanssa. Suoraa sanottuna katsoin hiukan ylhäältä päin uusperheitä...Olivat mielestäni jotenkin säälittäviä.

Olisin vannonut että mieheni ei koskaan petä. Toisin kävi, annoin anteeksi, koska en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ydinperhe, lapsen on pakko saada asua perheessä missä molemmat vanhemmat. Mies lupasi lopettaa suhteen toisen naisen kanssa. Kaksi vuotta hän souti ja huopasi meidän väliä, kunnes minä päätin etten suostu olemaan kynnysmatto....

Joten valitettavasti elämä ei aina ole niin yksinkertaista...:P

Sama varmasti tapahtuu isälle ja lapselle mutta vain jos lapsi kasvanut isän sisällä. Luulis nyt vähän tyhmemmänkin ymmärtävän et on eri asia olla yhtä ja siitä pikkuhiljaa kehittyä kahdeksi.

[iLapselle ei ole ongelma asua viikkoa isällä ja samaa äidillä. Mutta hankalaa on kaipuu toisen luo!



28

[/quote]

Eikö sille ole sama, onko LAPSELLA kaipuu isän/äidin luo kouluviikoilla tietyillä lomilla ja sitten sen toisen vanhemman luo muina aikoina kuin se, että joka toinen viikko on kaipuu isän ja joka toinen äidin luo?



Kuinka moni tähän ketjuun kirjoittaneista on itse muuttanut paikasta toiseen joka viikonloppu?



Miettikää tosiaan, miltä se lapsesta tuntuu. Aloittajan kanssa olen täsmälleen samaa mieltä sivusta seuranneena, sillä lapsi tuntuu olevan täydellisesti hukassa.

Tuo symbioosiväite on vastuussa erotilastoista jos joku asia!

On lapsella isäkin, tasavertainen äidin kanssa.

Tässä maassa ollaan menossa liian pitkälle äidin kotona olemis- käsitykseen.

6-6-6 -malli sopisi Suomeenkin!

Meillä on isä hoitanut jokaista kolmea lasta ihan tasavertaisesti alusta asti minun kanssani, ja SILTI kaikki kolme ( poikaa) aina priorisoivat minut, ihan joka asiassa.

Joten miettikääpä, kannattaako niitä lapsia pukata joka suuntaan ja suhteeseen heti kun on rakastuttu!?!? Ero seuraa melkein väistämättä reippaasti alle 30 vuotiaana solmituissa suhteissa. Ja miten käy lapsille? Huonosti.

Mutta tärkeintähän on, että AIKUINEN VOI HYVIN. Eikö vaan:-)

Itse seurustelin 7 vuotta lapseni isän kanssa ennenkuin tyttö syntyi. Mieleeni ei IKINÄ olisi tullut muu vaihtoehto kuin YDINPERHE. Menin naimisiin elääkseni loppu elämäni tämän miehen kanssa. Suoraa sanottuna katsoin hiukan ylhäältä päin uusperheitä...Olivat mielestäni jotenkin säälittäviä.

Olisin vannonut että mieheni ei koskaan petä. Toisin kävi, annoin anteeksi, koska en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ydinperhe, lapsen on pakko saada asua perheessä missä molemmat vanhemmat. Mies lupasi lopettaa suhteen toisen naisen kanssa. Kaksi vuotta hän souti ja huopasi meidän väliä, kunnes minä päätin etten suostu olemaan kynnysmatto....

Joten valitettavasti elämä ei aina ole niin yksinkertaista...:P

Itse lankesin samaan. Katsoin eroperheitä vähän ylhäältä päin. Hah, ero tuli meillekin, vaikka lapset on tehty yli kolmikymppisenä. Uusperhekuvioita ei ole tässä kummallakaan.

:)

Itse olen ollut tuossa systeemissä lapsena. Itse sitä ehdotimme, olimme tuolloin 15-, 12- ja 7-vuotiaat sisarukset.



Ei mitään pahaa sanottavaa, vanhempamme asuivat lähekkäin. Onneksi äitimme suostui järjestelyyn, aiemmin asuimme vain viikonloput isällä. Joustonvaraa oli molempiin suuntiin ja itse saimme sanoa, jos halusimme jäädä toisen luo pidemmäksi aikaa. Vaatteet ja tavarat olivat molemmissa kodeissa, ei me mitään hammasharjoja kannettu mukanamme :) Ja en kokenut oloani mitenkään "kodittomaksi" vaan näin asian niin, että minulla oli kaksi kotia. Minulla on kaksi vanhempaa, miksi siis toisen vanhempani koti ei olisi minun? Ihanteellisinta ehkä olisi, jos vanhemmat asuisivat saman katon alla, mutta tämä ei aina ole mahdollista.



Mutta yhteenvetona: Meidän lapsuudenperheessä toimi ja olemme edelleen kiitollisia, että vanhemmat jaksoivat moiseen järjestelyyn. Vaati heiltä paljon enemmän. Mutta nyttemmin sisaruksenikin sanovat, että parempaa järjestelyä ei meidän tilanteessa olisi voinut olla.

isästä vieraantumisen jos ei ole vuoroviikkosysteemiä?

Omapahan on ongelmas. Surullista se on silti että lapset kärsivät vuoroviikkosysteemistä....

se ap olis parempi, että lapset vieraantuis isästään ja asuis äitinsä luona JA raahais tavaroitaan joka toinen viikonloppu jonnekin. Kyllä yksi vanhempi on aina parempi kuin kaksi!

Vähän niin kuin teillä, ap! Sä oot loisto yksinhuoltajaäiti ja millaista sun elämä olis, ellet sais valittaa täällä, miten sun exä on sika, ku ei osallistu lasten arkeen, siihen johon sä et

anna sen osallistua!

Ja vastaus kysymykseen: meillä ei ollut varaa pitää yhteensä kolmea asuntoa (yhteinen koti plus kaksi kotia vanhemmille). Nyt lapsilla säilyi vanha tuttu koti ja läheltä toinen uusi koti.

Lapset kiintyy ihmisiin, ei koteihin. Ne ei katsos ole mitään kissoja.

Olen jo yli 40-vuotias, mutta muistan miten jo alle kouluikäisenä menin paikasta toiseen. Tavarat meni aikuisten vastuulla, joten niistä ei tullut ongelmia, ellei joku marmattanut, että otin liikaa tavaraa mukaani, aikuisten kannettavaksi.



Itse opin tinkimään omasta mukavuudestani. Olin aina vaan käymässä, ja talon tavat ja muut asiat sovittiin vakituisten asiakkaiden tahdon mukaisesti. Ruokailut oli kamalia, kun sillä ei ollut merkitystä mistä minä tykkäsin ja tein koko ajan sosiaalisia mokia. Kaikille asioille oli kaksi tapaa, ja oli parasta muistaa mitä tapaa oli syytä milloinkin noudattaa. "Mitä sinä nyt tolla tavalla, määhän on monta kertaa näyttänyt!"



Ei ole kivaa olla se erilainen, se joka ei tajuu ja joka ei tiedä ja joka tekee asiat väärin.



Ei ole kiva kuulla, että muun perheen olisi kiva tehdä jotain, mutta kun minä olen käymässä, niin minun takiani ei voida (esimerkiksi lähteä viikonlopuksi mökille kun minut tullaan hakemaan lauantaina).



Ei ole kiva kun tarvitsen jotain välttämätöntä ja kukaan ei ota tarvettani todesta, vaan uskoo asian hoituvan toisessa kodissa. Ei ole kiva, kun jotain hankitaan, niin sukulaisille ja tuttaville esitellään pää kallellaan, että minä nyt sitten tämänkin hoisin, kun toinen ei yhtään ajattele...



Oikeasti, aika pienistä tunsin syyllisyyttä. Tapettiin olisi pitänyt sulautua ja mitään ei olisi pitänyt tarvita.



Ajattelette, että läheiseni olivat kamalia ihmisiä? Ihan tavallisia he olivat, ehkä jopa keskivertoa ystävällisempiä. Eivät vaan osanneet ajatella mitä kaikkea pitemmän päälle tulen kuulleeksi.

Ei tarvinnut heti ekan kanssa vääntää lapsia, joka jäi toiseksikin yöksi.



Ei tarvi näitä erohässeleitä elää. Lapsillakin saa olla yksi koti.



Onhan tuosta ollut tutkimuksiakin, että eroperheiden lapset tekee jopa rikoksiakin enemmän kuin ydinperheiden lapset.

Itse olen ollut tuossa systeemissä lapsena. Itse sitä ehdotimme, olimme tuolloin 15-, 12- ja 7-vuotiaat sisarukset.

Ei mitään pahaa sanottavaa, vanhempamme asuivat lähekkäin. Onneksi äitimme suostui järjestelyyn, aiemmin asuimme vain viikonloput isällä. Joustonvaraa oli molempiin suuntiin ja itse saimme sanoa, jos halusimme jäädä toisen luo pidemmäksi aikaa. Vaatteet ja tavarat olivat molemmissa kodeissa, ei me mitään hammasharjoja kannettu mukanamme :) Ja en kokenut oloani mitenkään "kodittomaksi" vaan näin asian niin, että minulla oli kaksi kotia. Minulla on kaksi vanhempaa, miksi siis toisen vanhempani koti ei olisi minun? Ihanteellisinta ehkä olisi, jos vanhemmat asuisivat saman katon alla, mutta tämä ei aina ole mahdollista.

Mutta yhteenvetona: Meidän lapsuudenperheessä toimi ja olemme edelleen kiitollisia, että vanhemmat jaksoivat moiseen järjestelyyn. Vaati heiltä paljon enemmän. Mutta nyttemmin sisaruksenikin sanovat, että parempaa järjestelyä ei meidän tilanteessa olisi voinut olla.

Itsellä ei ole kokemusta asiasta lapsen eikä aikuisen näkökulmasta, mutta tämä kuulostaa kaikkein järkevimmältä ratkaisulta eron jälkeen.

vaan jatkuvasta paikan-ja ympäristönvaihdoksesta. Miltä itsestäsi tuntuisi muuttaa edestakaisin viikon välein?

yhteen aikaan elin niin, että olin viikot yhdellä paikkakunnalla ja viikonloput toisella. Matkustaminen oli aika raskasta, koska matka suuntaansa kesti 2 tuntia. Mutta ei se muuten haitannut.

Vuoroviikkosysteemissä matka tuskin olisikaan noin pitkä. Ja vaikka ei se varmaan ihanteellisin ole, niin on se minusta parempi kuin se, että toinen vanhemmista häivytetään taka-alalle ja pikkuhiljaa etäännytetään lapsista ja heidän arjestaan.

Moni tosiaan pitää kahta asuntoa ja viettää osan aikaa jossain maalla, mökillä tai ulkomailla, ja vaikka siinä mentäisiinkin perheenä, niin joka tapauksessahan lapsella jatkuvasti vaihtuu paikka ja ympäristö.

Mutta ovatko paikka ja ympäristö tosiaan kaikkein olennaisimmat asiat? Jos vaihtoehtoina on se, että paikka vaihtelee, tai se, että toinen vanhempi etääntyy, niin kumpi ihan oikeasti on se vähemmän paha vaihtoehto?

Olen jo yli 40-vuotias, mutta muistan miten jo alle kouluikäisenä menin paikasta toiseen. Tavarat meni aikuisten vastuulla, joten niistä ei tullut ongelmia, ellei joku marmattanut, että otin liikaa tavaraa mukaani, aikuisten kannettavaksi.

Itse opin tinkimään omasta mukavuudestani. Olin aina vaan käymässä, ja talon tavat ja muut asiat sovittiin vakituisten asiakkaiden tahdon mukaisesti. Ruokailut oli kamalia, kun sillä ei ollut merkitystä mistä minä tykkäsin ja tein koko ajan sosiaalisia mokia. Kaikille asioille oli kaksi tapaa, ja oli parasta muistaa mitä tapaa oli syytä milloinkin noudattaa. "Mitä sinä nyt tolla tavalla, määhän on monta kertaa näyttänyt!"

Ei ole kivaa olla se erilainen, se joka ei tajuu ja joka ei tiedä ja joka tekee asiat väärin.

Ei ole kiva kuulla, että muun perheen olisi kiva tehdä jotain, mutta kun minä olen käymässä, niin minun takiani ei voida (esimerkiksi lähteä viikonlopuksi mökille kun minut tullaan hakemaan lauantaina).

Ei ole kiva kun tarvitsen jotain välttämätöntä ja kukaan ei ota tarvettani todesta, vaan uskoo asian hoituvan toisessa kodissa. Ei ole kiva, kun jotain hankitaan, niin sukulaisille ja tuttaville esitellään pää kallellaan, että minä nyt sitten tämänkin hoisin, kun toinen ei yhtään ajattele...

Oikeasti, aika pienistä tunsin syyllisyyttä. Tapettiin olisi pitänyt sulautua ja mitään ei olisi pitänyt tarvita.

Ajattelette, että läheiseni olivat kamalia ihmisiä? Ihan tavallisia he olivat, ehkä jopa keskivertoa ystävällisempiä. Eivät vaan osanneet ajatella mitä kaikkea pitemmän päälle tulen kuulleeksi.

No tuo kuulostaa siltä, että asiat oli vaan hoidettu huonosti. Vanhempasi eivät selvästi välittäneet sinusta ja hyvinvoinnistasi. Syy ei ollut vuoroviikkosysteemin, vaan syy oli ehkä ihan vaan heissä, vanhempina. Luultavasti tilanne ei olisi ollut yhtään parempi, vaikka olisit asunut vain toisen vanhempasi luona ja menettänyt sen toisen.

Mutta tärkeintähän on, että AIKUINEN VOI HYVIN. Eikö vaan:-)

oletko sitä mieltä, että lapsi voisi paremmin, jos hän menettää toisen vanhemman, kunhan vaan paikka ei vaihdu?

Itse olen ollut tuossa systeemissä lapsena. Itse sitä ehdotimme, olimme tuolloin 15-, 12- ja 7-vuotiaat sisarukset.

Ei mitään pahaa sanottavaa, vanhempamme asuivat lähekkäin. Onneksi äitimme suostui järjestelyyn, aiemmin asuimme vain viikonloput isällä. Joustonvaraa oli molempiin suuntiin ja itse saimme sanoa, jos halusimme jäädä toisen luo pidemmäksi aikaa. Vaatteet ja tavarat olivat molemmissa kodeissa, ei me mitään hammasharjoja kannettu mukanamme :) Ja en kokenut oloani mitenkään "kodittomaksi" vaan näin asian niin, että minulla oli kaksi kotia. Minulla on kaksi vanhempaa, miksi siis toisen vanhempani koti ei olisi minun? Ihanteellisinta ehkä olisi, jos vanhemmat asuisivat saman katon alla, mutta tämä ei aina ole mahdollista.

Mutta yhteenvetona: Meidän lapsuudenperheessä toimi ja olemme edelleen kiitollisia, että vanhemmat jaksoivat moiseen järjestelyyn. Vaati heiltä paljon enemmän. Mutta nyttemmin sisaruksenikin sanovat, että parempaa järjestelyä ei meidän tilanteessa olisi voinut olla.

Itsellä ei ole kokemusta asiasta lapsen eikä aikuisen näkökulmasta, mutta tämä kuulostaa kaikkein järkevimmältä ratkaisulta eron jälkeen.

Homma toimi, koska teitä oli kolme. Teillä oli toisenne. Yhden lapsen kohdalla ulkopuoliseksi jäämisen tunteen välttäminen vaatii TODELLA viisaat vanhemmat. En toki väitä, etteivätkö juuri sinun vanhempasia ole olleet avarasydämisiä, jotka ovat siksi onnistuneet.

Itse uusioperheessä eläneenä ja ikuista ulkopuolisuuden tunnetta kantavana olen mielessäni kauhistellut tätä systeemiä. Varsinkin jos kummallakin taholla on uusi puoliso ja uudet perheet. Eronneen perheen lapsi ei ole välttämättä TÄYSIVERTAINEN perheenjäsen kummassakaan kodissa. Toivottavasti hänellä on ihanat isovanhemmaat, joille hän sentään on ihan oikea lapsenlapsi.