Vuoroviikkosysteeli on TODELLA ITSEKÄSTÄ

Vanhaa yhteistä kotia ei enää ole.

yhden eronneen pariskunnan joka yritti elää niin että lapsilla on pysyvä koti, jossa vanhemmat asuvat vuoroviikoin.

Pari kuukautta jaksoivat sitä, mutta sitten luovuttivat.

Oli kuulemma liian raskasta.

yhden eronneen pariskunnan joka yritti elää niin että lapsilla on pysyvä koti, jossa vanhemmat asuvat vuoroviikoin.

Pari kuukautta jaksoivat sitä, mutta sitten luovuttivat.

Oli kuulemma liian raskasta.

Ja lapset joiden pitäisi saada käyttää kaikki voimansa oman elämänsä rakentamiseen ja huolettomaan lapsuuteen ja saada siihen vanhempiensa tuki, joutuvat kestämään sen mitä vanhemmat eivät kestä. Ja päälle hyvässä lykyssä vanhempien uuden onnen, mikä ei välttämättä ole lapselle onni vaan lisärasite. Sit ihmetellään ku lapsen voi huonosti; sekä henkisen että fyysisen kodin menettäneet heittopussit. joo, ei ole helppoa eron jälkeisen elämän järjestäminen, mut jotenkin sitä toivois et lapsilla olisi se rauhallinen, turvallinen, 100% oma koti.

puolisot, ei tulis mieleenkään, että asuttais vuoroviikot paikassa, jossa toinen on edellisen viikon asunut. Mihin sen uuden puolison laittais sen viikon ajaksi? Tuskin haluaisi majailla minun ja ex-miehen entisessä yhteisessä kodissa. Ex-miehellä on lapsi myös uuden puolison kanssa, eläiskö ne sitten perhe-elämää meidän entisessä yhteisessä kodissamme? Ja olispa "kiva" pestä ex-miehen kalsareita ja lakanoita ja nukkua samassa sängyssä kuin hän ed. viikolla...

tuntevan? Hänen pitää kestää sekä molempien uudet ihmiset omassa (?) kodissaan, ja kulkea kahdessa kodissa- ja jakaa ne vielä vieraiden aikuisten kanssa. (ja ehkä lastenkin) Luulisi aikuisen ihmisen olevan paljon helpompaa pestä ihan kenen vaan kalsareita:D Mut aikuisen itsekkyys on rajaton. Ja lapsi on aikuisten armoilla

ei ollutkaan se asutaaanko vanhassa yhteisessa kodissa vai onko hankittu uudet. Vaan juuri tuo, että miksi lapsen pitää kestää järjestely, jota vanhemmat eivät itse kestä?

muuttaa nykyistä vuorosysteemiä, haluaa nähdä molempia vanhempiaan yhtä paljon. Lisäksi on sanonut, että on ihanaa nukkua omassa sängyssä, sekä isän, että äidin luona. Kokee molemmat kodit "omiksi kodeikseen". Minusta lapsi voi hyvin silloin, kun vanhemmatkin voivat hyvin. Asumisjärjestelyt eivät mielestäni aiheuta lapsen pahaa oloa vaan aivan muut asiat. Toki "normaali" ydinperhe on aina mielestäni paras vaihtoehto, mutta se ei aina ole valitettavasti mahdollista.

Kolmeen ikävuoteen asti lapsi on symbioosissa äitinsä kanssa. Kamalaa erottaa pikkanen silloin äidistään. Isoimmille lapsille voi toimia jos asuinpaikat lähekkäin.



Vanhemmille vuoroviikko ratkaisu on kuin unelmaa, lomat toimii..

Kouluikäisten lasten vuoroasumisen koska lapsilla alkoi mennä koulu todella alakeä, tavarat aina hukassa ja riitelimme lasten kanssa näistä jatkuvasti! Nyt kun hoidan yksin koulujutut ja vaatteet etc kaikki sujuu rauhallisesti. Isä on luonnollisesti hyvin pahoillaan mutta paluuta entiseen ei ole, niin rikkonaista elämää...

eli saa lapset, mutta myös joka toisen viikon vapaaksi itseään varten.



Sitä joskus ihmettelen, että minkä ihmeen takia joku siihen alkaa tehdä lisää lapsia uuden puolison kanssa. Ollaan taas sen saman ongelman ääressä, ettei ole koskaan sitä omaa aikaa.

...tosin sillä varauksella, että toiset lapset kestävät tilannetta paremmin kuin toiset.



Kun erosimme kolmisen vuotta sitten, vuoroviikkoasuminen ol ajatuksena. Pian kävi ilmi, ettei lapsille ollut hyvä olla erossa minusta kovin pitkään - ei toki isästäänkään, mutta olin se vanhempi, joka ehkä paremmin vastasi lasten emotionaalisiin tarpeisiin. Yritimme kolmen/neljän päivän sykliä, mutta se oli kamalaa säätämistä ja ramppaamista ja väsyttävää kaikille.



Kun saimme toimivan systeemin, jossa lapset ovat joka toinen vkonl. isällään pidempään ja väliviikolla yksi/kaksi yötä, elämä alkoi sujua kaikilla. Isä viettää lasten kanssa myös iltapäiviä ja lomia järjestelyn ulkopuolelta, parhaimmillaan näkee lapsia lähes päivittäin. Olen itse ollut hyvin tarkka siitä, ettei lapsille tule sellaista oloa, ettei kumpikaan vanhempi halua heitä - vältämme puhumista "lapsivapaista" tai synnyttämästä tilannetta, jossa molemmilla on viikonloppumenoa. Jos jotain menoa on, toinen vanhemmista hoitaa jos suinkin.



Ei läheisyys synny vain päivittäisestä näkemisestä, vaan siihen tarvitaan tunne siitä, että on tärkeä vanhemmilleen ja tekoja: olemista, arvostamista, aitoa halua hyvään. Minusta sekä lasteni isä että minä teimme uhrauksia lasten parhaaksi: minä otin aika ison taakan joiksikin vuosiksija luovuin lähes kaikesta muusta, isänsä taas näki lapsiaan vähemmän kuin olisi halunnut.

vuoroviikko systeemi ei toimi koululaisilla, varsinkaan jos vanhemmat asuvat kaukana toisistaan.



tunnen lapsen joka vuoroviikoin isällä toisella puolella kaupunkia. käytännössä silloin kun ovat sielä niin eivät voi käydä kavereilla.



isä ei voi kuljettaa esim hyvän ystävän syntymäpäiville koska asuvat "niin kaukana". (20km) minusta se on surullista.



kouluikäiset muutenkin puuhailevat kavereiden kanssa koulun jälkeenkin ja viikonloppuisin. eihän tämä pääse oikein edes tutustumaan kehenkään kun se on mahdollista vain joka toinen viikko..



että kyllä siinä aika itsekäs täytyy olla.

Mutta meillä kyllä lapset haikaili kauan tuon vuoroviikkosysteemin perään sen jälkeen kun se purettiin. Olivat päivälleen tarkkoja, että olivat saman verran molempien vanhempien luona. Systeemi kyllä edellyttää kotien lyhyttä etäisyyttä toisistaan ja vanhempien hyviä välejä. Meillä toimi kyllä hyvin.

yhden eronneen pariskunnan joka yritti elää niin että lapsilla on pysyvä koti, jossa vanhemmat asuvat vuoroviikoin.

Pari kuukautta jaksoivat sitä, mutta sitten luovuttivat.

Oli kuulemma liian raskasta.

jotka asuivat muistaakseni vuoden-kaksi tällai. He purkivat sen taloudellisista syistä. Kolmen asunnon pito on aika mahdotonta pidemmän päälle.

Lisäksi siinä tulee se, että koska lapsen koti ei ole kummankaan vanhemman kotikoti, kuka pitää ko. kodin kodikkaana?

Minä olisin ollut tällaiseen valmis, jos minulla vain olisi ollut vara siihen. Mutta kun ei ollut edes vara pitää vanhaa kotia, vaan piti muuttaa pienempään. Olisin toivonut, että ex olisi asettunut mahdollisimman lähelle minua, niin lapsilla olisi ollut mahdollisuus valita kummassa kodissa aikaansa viettävät. Nyt välimatkaa on n. 2km, hieman liian paljon tosta noin vain kipaistavaksi.

Lapset itse elävät mielellään molempien luona. Toki voi tulla tilanne, jolloin he valitsevat jomman kumman kodin pysyvämmäksi tukikohdakseen. Meillä kotien väliä kulkevat vain ulko-/harrastuskamppeet + tärkein unilelu. Muutoin on lelut ja vaatteet kummassakin kodissa.

Koulu ei ole kummallakaan kärsinyt, joten ainakin vielä tämä toimii. Kaverit kulkevat koulun jälkeen ihan kätevästi kumpaan tahansa kotiin. Isompi kulkee jo omin nokkinensa asuinalueellamme ja vähän sen ulkopuolellakin.

joiden väliä kulkevat, ja tuntuvat tykkäävän.



Tunnen muitakin ihmisiä, joilla on esim kaupunkiasunto, ja sitten rantapaikka jossain, missä käydään viikonloppuisin, lomilla, ja aina kun pystytään, ja molemmat paikat tuntuvat kodeilta.



Varakkaammissa piireissä asuntoja saattaa löytyä eri maista kivoista kaupungeista ja alueilta.



Ei se, että ihmisellä on kaksi kotia, ole välttämättä huono juttu, edellytys tietysti on se, että molemmat ovat oikeasti koteja, joissa lapsi saa olla aito perheenjäsen, ja koulut ja muut hoituvat järkevästi. Ja aikuiset osaavat olla aikuisia keskenään.



Tietysti lapselle olisi parasta se, että vanhempien suhde olisi alunperin voinut hyvin, ja aikuiset olisivat voineet olla alunperin jo aikuisia. Mutta jos se ei ole mahdollista, niin kyllä kaksi todellista suhdetta vanhempiin on sitten seuraavaksi paras vaihtoehto.

on tippunut kaikesta ulos, koska tytöt ei jaksa koko ajan miettiä, kummassa kodissä tämä Riina nyt tällä viikolla on. Ja synttärit, oliko ne nyt isin kodissa vai äidin.



Riinasta on tullut itkuinen ja yksinäinen. Enkä kyllä itsekään jaksa aina ottaa selville, missä se Riina nyt on, että tyttöni voisi mennä sinne kylään.

Oma lapsi lähelleen mahdollisimman paljon ja jos molemmat vanhemmat sitä haluavat yhtä paljon, ei paljon muuta ratkaisua ole? Olkoon sitten niin. Minusta taas on mahtavaa että on miehiä jotka eivät tyydy vain viikonloppuisän rooliin vaan haluavat enemmän aikaa lapsensa kanssa. Mitenpä tuota tilannetta muuten ratkaisee?



Se mikä on kuvottavaa, on että toinen vanhempi muuttaa kauemmas "sivistyksestä" ja sitten kieltäytyy kuskaamasta lastaan kavereille tai harrastuksiin vedoten matkaan ja aikaan, hävetkää.

on tippunut kaikesta ulos, koska tytöt ei jaksa koko ajan miettiä, kummassa kodissä tämä Riina nyt tällä viikolla on. Ja synttärit, oliko ne nyt isin kodissa vai äidin. Riinasta on tullut itkuinen ja yksinäinen. Enkä kyllä itsekään jaksa aina ottaa selville, missä se Riina nyt on, että tyttöni voisi mennä sinne kylään.

lapseni kaverin puolesta.

hänellä ei ole montaa kaveria, ja tuntuu että aina kun me pyydetään tätä meille leikkimän, niin lapsi on isällään, joka ei tietenkään voi lähteä lasta meille tuomaan.. siis lapsi parka. :(

Kyllähän lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa!



Olisi mielenkiintoista tietää miksi ap tätä miettii. Oletko äiti, joka eroamassa ja mies tahtoo lapsen myös luokseen?

Vai naapuri joka kyttää muita?



Koska et ole se lapsi joka tahtoo olla isänsäkin kanssa (minä olen ollut erolapsi) ja et myöskään ole isä joka tahtoo lapsen luokseen.



Olen siis itse elänyt eroperheessä. Äidin luona ja isää näin joka toinen viikonloppu. Koita laittaa itsesi siihen samaan kohtaloon: Lapsi odottaa 2 viikkoa että pääsee sinne isän kotiin. Pakkaa tavaransa perjantaiksi ja sunnuntaina jo tulee ero.



Olen vannonut itselleni ja kertonut miehelleni että jos joskus erotaan ja lapset menee toisen luo "vierailulle" niin tätä koitetaan mahdollisimman pitkälti tasata.

Vanhemmalla ei ole tässä mitään tekoa: vaan silä lapsella. Se lapsi sitä reppuelämää viettää ja on aina pois toisen luota! Kumman ja kuinka paljon?

Tässä on nimenomaan puhe siitä LAPSESTA ja hänen oikeuksistaan molempiin vanhempiin.



Ja nyt voi joku tulla selvittämään miten mies on väkivaltainen tai juoppo-hullu, puhun nyt ihan tavallisesta ihmisistä.



Tälläiset sanasepot että lapsi kärsii itsekkäistä vanhemmista ei tajua sitä että lapsi KAIPAA isäänsä ja on itse itsekäs.

Meillä vanhemmat erosivat riitaisesti enkä edes raaskinut sanoa äidille että tahdon nähdä isääkin koska isä perheen jätti muttei side lapseen voi katketa niin.

Kiinnostaisi tosiaan, että haluaisitteko itse elää kahden kodin loukussa? Miksette ole järjestäneet niin, että lapset asuvat aina samassa kodissa ja miehenne kanssa vuorottelette? :) Enpä ole koskaan kuullut kenenkään tehneen näin! Tuskin tulen ikinä kuulemaankaan.... :) ap

aivan mahtavat vanhemmat joille lapsen paras oli aina etusijalla.

en osaa sanoa, haluaisinko itse muuttaa viikottain. Toisaalta voisi ajatella, että en, mutta jos molemmat kodit ovat yhtä hyviä - eli minä vain menen, eikä minun tarvitse nähdä vaivaa muuton eteen - niin miksipä en? Mutta ehtona on, että molemmat kodit ovat minun näköiset. En suostuisi muuttamaan asumaan ex-miehen asuntoon joka toiseksi viikoksi, koska se on niin rumasti sisustettu.



Kyllä näitä systeemajä on, joissa vanhemmat muuttavat. Jokin näyttelijäperhe tekee niin kahden kaupungin välillä.