Mikähän minussa on vikana, kun on niin vaikea saada ystäviä.

En ole enää oikein jaksanut yrittää. Harmittaa, että tuli nuoruudessa muutettua vähän liian monta kertaa. Kaikki kaverit sijaitsee väärässä paikkaa. :(



Jos haluat kirjoitella: pukuko (a) luukku.com

Ilman välejä.



Mistä sen tietää, vaikka tätä kauttakin löytys kaveri/ystäväkin. Olen about samanikäinen.

olen ottanut etäisyyttä sellaisiin tuttavuuksiin jotka aina jyrää omat mielipiteet ja josseivät itse ole parempia jossain aina löytyy joku tuttu joka on. Ihmiset jotka omaa liian vahvoja mielipiteitä jää sivuun. Toiset on juuri tylsät ihmiset. Ei oikeesti kiinnosta ihmisten työt ja lapset ja varsinkaan jossei ole mitään muuta aihetta yleensä nämä ihmiset on myös äärimmäisen huumorintajuttomia.

kolmekymppinen ja sosiaalinen ja mulla on paljon tuttavia. En edes halua kaikkia ystävikseni. Musta on mukava, että on tuttavia, joiden kanssa voi satunnaisesti nähdä ja höpistä. Ystävikseni lasken ne, joilla voi kertoa murheetkin ja jotka ovat pysyneet ystävinä pitkään ja jotka hyväksyvät arvostelematta, mutta uskaltavat sanoa mielipiteensä (myös sen eriävän). Kaikki tuttavat ei ole sellaisia, että edes kokisin tarvetta tutustua paremmin, eikä se tarkoita, että näissä olisi jotain vikaa.

Mutta omalla kohdallani on se, että en osaa olla oma itseni vieraiden ihmisten seurassa. Olin nuorena koulun suosituimpia tyttöjä ja nyt aikuisena ystävät ovat kiven alla.



Eikö teillä ole vanhojakaan ystäviä?

kolmekymppinen ja sosiaalinen ja mulla on paljon tuttavia. En edes halua kaikkia ystävikseni. Musta on mukava, että on tuttavia, joiden kanssa voi satunnaisesti nähdä ja höpistä. Ystävikseni lasken ne, joilla voi kertoa murheetkin ja jotka ovat pysyneet ystävinä pitkään ja jotka hyväksyvät arvostelematta, mutta uskaltavat sanoa mielipiteensä (myös sen eriävän). Kaikki tuttavat ei ole sellaisia, että edes kokisin tarvetta tutustua paremmin, eikä se tarkoita, että näissä olisi jotain vikaa.

mutta ap taisi tarkoittaa, ettei hänellä ole myöskään kavereita tai tuttavia..

musta tuntuu että aikuisena on vaan vaikea ystävystyä. Melkein kaikki mun läheiset kaverit ja ystävät on sellaisia jotka olen tuntenut lapsesta asti. Silloinkin kun ollaan asuttu kaukana toisistamme ollaan pidetty yhteyttä silloin tällöin. Nyttemmin moni on palannut tänne lapsuuden kotikuntaan, joten yhteydenpito on tiivistynyt.



Musta tuntuu että aikuisella iällä ei vaan ole kovin helppoa tutustua. Kotiäitivuosina joskus yritin tutustella niin yllättävän vaikeaa oli. Itse olen melko avoin ja puhelias, jos puhekumppani on kovin vähäsanainen tai ei tee keskustelun aloituksia, tunnen oloni vaivaantuneeksi.



Minua kiinnostaa että mikä teidän kaverittomien historia on? Mihin esim alakoulu/yläkoulu vaiheen kaverit ovat teiltä kadonneet?

Jos kuitenkin tiedostat että olet tosiaan aika tylsä, niin eikö sinulla ole halua vähän laventaa elämänpiiriäsi, kokea jotain?? Tunnen pari sellaista "elämätöntä", ja heidän kanssaan ajanviettäminen on kuin juurihoitoa tehtäsiin. En saa mitään irti heistä, vastaukset ovat joo ja ei, tuppisuuna istutaan, mitään ei koskaan tehdä, ollaan ja möllötetään. Kadotaan vessaan pitkäksi aikaa ilmeisesti sosiaalista tilannetta karkuun jne. En vaan jaksa tällaista.

mutta kai haaveilen jostain typerästä frendit tyylisestä hengailusta. :) Olen perheellinen nainen eikä tuo olisi koskaan mahdollista..

Minua kiinnostaa että mikä teidän kaverittomien historia on? Mihin esim alakoulu/yläkoulu vaiheen kaverit ovat teiltä kadonneet?

Minä olin tosiaan jo koulussa kiusattu eikä minulla ollut sielläkään yhtään ystävää. Ei ole koskaan ollut.

Jos kuitenkin tiedostat että olet tosiaan aika tylsä, niin eikö sinulla ole halua vähän laventaa elämänpiiriäsi, kokea jotain?? Tunnen pari sellaista "elämätöntä", ja heidän kanssaan ajanviettäminen on kuin juurihoitoa tehtäsiin. En saa mitään irti heistä, vastaukset ovat joo ja ei, tuppisuuna istutaan, mitään ei koskaan tehdä, ollaan ja möllötetään. Kadotaan vessaan pitkäksi aikaa ilmeisesti sosiaalista tilannetta karkuun jne. En vaan jaksa tällaista.

Ymmärrän hyvin että on raskasta olla kaltaiseni ystävä. Toisaalta kun itselläni ei ole mitään halua laajentaa elämänpiiriäni, en siis kaipaa mitään, tuntuu vähän oudolta lähteä sellaista tekemään väkisin siksi että olisi sitten joillekin muille kertoa jotain mielenkiintoista. Olen hyvin introvertti luonne jolla on hyvin eläväinen sisäinen fantasiamaailma, siksi en kai niin kaipaa mitään siitä ulkomaailmasta, jotenkin mitkään elämykset ei pysty kilpailevaan kiinnostavuudessa sen kanssa mitä omassa päässä tapahtuu. "Parhaat bileet on mun päässä", harmi vaan ettei niitä pysty toisille jakamaan.

Mun kannalta yritys olla ihmisen kanssa tekemisissä on myös tukalaa, kun tuntuu että en keksi mitään puhuttavaa, ja sitten häpeän sitä kun en keksi. Tarkkailen vaistomaisesti toisen eleitä ja huomaan kun hän pitkästyy tai on vaivautunut. Sitten on vielä toinen ongelma, että sitten kun joku keksii puheenaiheen josta innostun minusta paljastuu ihan toinen ärsyttävä persoona: semmoinen vahvamielipiteinen päällepäsmäri. En osaa olla tavallinen vaan olen joko tuppisuu joka ei keksi mitään sanottavaa tai sitten kiivas räpättäjä joka ei anna toiselle suunvuoroa. Enkä tiedä kumpi moodi on pahempi. Yhdistlemä on luultavasti joka tapauksessa muille hyvin pelottava.

Mun kannalta yritys olla ihmisen kanssa tekemisissä on myös tukalaa, kun tuntuu että en keksi mitään puhuttavaa, ja sitten häpeän sitä kun en keksi. Tarkkailen vaistomaisesti toisen eleitä ja huomaan kun hän pitkästyy tai on vaivautunut. Sitten on vielä toinen ongelma, että sitten kun joku keksii puheenaiheen josta innostun minusta paljastuu ihan toinen ärsyttävä persoona: semmoinen vahvamielipiteinen päällepäsmäri. En osaa olla tavallinen vaan olen joko tuppisuu joka ei keksi mitään sanottavaa tai sitten kiivas räpättäjä joka ei anna toiselle suunvuoroa. Enkä tiedä kumpi moodi on pahempi. Yhdistlemä on luultavasti joka tapauksessa muille hyvin pelottava.

koet tarvitsevasi ystäviä? Oisko sulla vähän jotain asperger-tyyppistä hommaa? Mulla on ehkä osittain jotain samoja piirteitä, useimmat ihmisten keskustelunaiheet ei kiinnosta mua ollenkaan mutta olen opetellut puhumaan kaikesta enemmän tai vähemmän. Ei sillä että itsellä olisi mitään sen kiintoisampaa puhuttavaa, mäkin elän aika paljon omassa päässäni, varmaan joku pakokeino todellisuudesta.

Olen n. 40-vuotias nainen, lapsia on pari. Olen aika sosiaalinen ja puhelias. Otan rohkeasti kontaktia ihmisiin, jos haluan tutustua johonkin paremmin.

Valitettavasti on niin, että tuttavuus- ja kaverisuhteet tyssäävät aika pian. Yhteydenottoni jäävät yksipuolisiksi, toiselta osapuolelta tulee enää harvakseltaan vastauksia jos ollenkaan.

Ilmeisesti minussa todellakin on jotain vikaa että minut halutaan vain korkeintaan tuttavaksi, mutta ei kaveriksi saati ystäväksi. Monesti mietin tätä yksin kotona.

Muita kohtalotovereita?

Ja sinä n- 35-45-vuotias, jos et ole halunnut olla jonkun kaverina sen enempää, mistä se on johtunut?

Valitettavasti nykyään ajan puute :( On raskas työ, pieniä lapsia..jne jne paljon selityksiä siis mutta esim töissä joudun puhumaan kokoajan ja kun olen vapaalla en oikein jaksa muuta kun oman perheen seura.

Toisaalta liian tuttavallinen uusi tuttavuus käy mun hermoille.

Esim oli nainen, asuu meidän lähellä josta tuli varsinainen riesa kun olin vielä hoitovapaalla. Meidät pyydettiin kahville, ihan kivaa mutta sieltä ei päässyt pois. Oli ruuat, kakut, kahvit...ja odotti samaa meiltä. Vaikka teimme lähtöä, esim "pitää ehtiä käydä kaupassa tai elukat odottavat" niin silloin piti alkaa pelata pelejä, kaatoi lisää kahvia ja kehotti lapsia menemään vielä leikkimään.

Valitettavasti tämän naisen lapset olivat jonkin sortin adhd-tapauksia, asialle ei nyt sinänsä voi mitään mutta oli aika rankkaa kun lapset meni pitkin seiniä, löivät, tavarat lensivät ja äiti huusi ja komensi jäähylle 10 min välein.

Soitteli 3-6 kertaa päivässä ja puhui koko ajan vaan omia juttuja ja kertoi aika suoraan mitä mieltä on jos toinen ei vastaa heti puhelimeen.

Olin aluksi tosi iloinen että uusi tuttavuus löytyi suht läheltä mutta siellä ei voitu käydä enää. Jos itse yritti ehdottaa että nähdään vaikka ens viikolla niin eiköhän se nainen soittanut heti samana iltana ja kyseli mitä me aiotaan tehdä seuraavana päivänä. Tämä oli siis jokapäiväistä häirintää.

En nyt missään nimessä tarkoita että sinä ap olet tällainen. Tuli vaan mieleen miten pieleen meni :/

Ääritapaushan toi oli, kutsui itsensä harvinaisen sosiaaliseks.

koet tarvitsevasi ystäviä? Oisko sulla vähän jotain asperger-tyyppistä hommaa? Mulla on ehkä osittain jotain samoja piirteitä, useimmat ihmisten keskustelunaiheet ei kiinnosta mua ollenkaan mutta olen opetellut puhumaan kaikesta enemmän tai vähemmän. Ei sillä että itsellä olisi mitään sen kiintoisampaa puhuttavaa, mäkin elän aika paljon omassa päässäni, varmaan joku pakokeino todellisuudesta.

Olen miettinyt tuota aspergeria usein. Minulla on aika paljon niitä piirteitä, mutta toisaalta minulla ei ole ollenkaan sitä ettenkö ymmärtäisi toisten eleitä ja piilomerkityksiä tms, olen niille päinvastoin liiankin herkkä. Siksi olen ajatellut että ehkä en asperger kuitenkaan ole. Ehkä olen vain herkkä ja mielikuvituksellinen taiteilijaluonne, kuten äitini joka oikeasti on myös taiteilija ammatikseen - minulta vaan puuttuu sellainen taiteellinen lahjakkuus että osaisin käyttää rikasta päänsisäistä maailmaa muuhun kuin itseni viihdyttämiseen fantasioilla (niistä ei esim. ole kirjoiksi kirjoitettavaksi tai tauluiksi maalattavaksi).

Tuo että mihin tarvitsen ystävää on outo juttu. Välillä tuntuu etten tarvitsekaan, ja mikä tahansa ihmissuhde tuntuu kauhealta rasitukselta. Toisaalta välillä haaveilen siitä että voisi käydä jonkun kanssa baarissa, kahvilla, ehkä vaikka jossain matkallakin. Välillä haaveilen jopa parisuhteesta, vaikka aina kun olen ollut sellaisessa liika läheisyys ja oman henkisen tilan puute on alkanut aika äkkiä stressata.

Kai se on joku kaipuu kuitenkin normaaliinkin elämään, ei se kovin tervettä ehkä ole että kun ei ole elämää niin keksii jännemmän elämän päänsä sisällä ja elää siinä mielikuvituselämässä. Niinhän minä nimittäin teen, esim. kun tylsästi möllötän taas yhtä iltaa sohvalla, päässäni pyörii kokonainen fantasia mielenkiintoisista asioita mitä teen ja joita minulle tapahtuu, ja se on äärimmäisen viihdyttävää tai ainakin addiktoivaa kun ei muutakaan ole.

että eikö sinulla ole siis yhtäkään oikeaa ystävää elämässäsi? Uskon, että pari hyvää ystävää olisi hyvä olla edes soitteluetäisyyden päässä.

että eikö sinulla ole siis yhtäkään oikeaa ystävää elämässäsi? Uskon, että pari hyvää ystävää olisi hyvä olla edes soitteluetäisyyden päässä.

Oikeastaan ei. Äitini on tavallaan mulle ystävä, mutta hän on jo vanha eikä hänelle voi kertoa monista asioista ettei huolestu ja sitten stressaa minusta. Eräs exäni soittelee joskus, mutta hän ei siedä sitä että minä otan yhteyttä häneenpäin, vaan hän ottaa yhteyttä vain silloin jos häneltä on mennyt joku naisjuttu poikki, on vaikeaa töissä tms ja haluaa valittaa jollekin joka kuuntelee.Välillä voi mennä vuosikin ettei se soita lainkaan.

Hassua kun sitä ajattelen, mulla voi mennä viikkoja niin etten sano sanaakaan kellekään. Teen itsenäistä asiantuntijatyötä jossa minun ei paljoa tarvitse kommunikoida ihmisten kanssa, lähinnä tietokoneiden kanssa vaan. Ja en siis tosiaan useimmiten mitenkään kaipaakaan puhekumppania kun olen oppinut sen fantasian käytön niin hyvin, en siis ole jatkuvasti masentunut tai surkea tilanteeni takia. Ihan vasta viime vuosina olen alkanut sitä tajutakin että haluanko minä oikeasti elämän, joka on eletty pelkästään mielikuvituksessa.

Tuolla joku kirjoitti tuttavista ja ystävistä. Minulla ei oikeastaan ole tuttavia, koska en erityisesti halua sellaisia. Toki on niitä ihmisiä jonkin verran, joille morjestetaan kaupassa ja vaihdetaan muutama sana, mutta mielestäni nämä ovat vain tuntemiani ihmisiä, eivät tuttavia.



Minulla on kaksi lähiystävää, joiden kanssa voi jakaa lähestulkoon kaiken. Toinen on 15 vuoden takaa, toinen 4:n. Sitten minulla on 3 etäystävää, joiden kanssa voi myös jakaa paljon, mutta he asuvat niin kaukana, etten näe heitä kuin tyyliin kerran vuodessa.



Kahta lähiystävääni tapaan viikon-kuukauden välein. Tiiviiseempään kanssakäymiseen en pysty. Myös minä teen työtä ihmisten parissa, joten tarvitsen "yksinäistäkin" aikaa.



Tilaa olisi yhdelle uudelle ystävälle. Minusta on mielenkiintoista tuntea erilaisia ihmisiä ja löytää yhteisiä puheenaiheita erilaisuudesta huolimatta. Muut laajentavat omaa perspektiiviäni - siihen tarvitsen muita ihmisiä, ystäviä.



Ystäväni ovat keskivertomittapuun mukaan kohtalaisen avarakatseisia ja suvaitsevaisia. Pidän myös itsäni tällaisena. On hankalaa tutustua tai ystävystyä ihmiseen, jonka arvomaailma on täysin vastakkainen. Tuomitsevuus on ehkä haasteellisin ominaisuus, jonka kanssa tulla toimeen.



Mielestäni monenlainen ihminen voi olla hyvä ystävä, sinäkin ap. En usko niinkään, että "sosiaalisuus" olisi merkittävä ominaisuus ystävälle. Itse pidän itseäni jopa hieman epäsosiaalisena siinä mielessä, etten erityisemmin "nauti" ihmisten seurasta tai väkijoukoista. Töissä en hakeudu kahvihuoneisiin rupattelemaan - pidän kyllä kollegoistani - mutta en koe tarvetta sellaiseen kanssakäymiseen.



Kun sopivasti samalla taajudella "värähtelevä" ihminen osuus kohdalle, muodostuu vastavuoroinen ystävyys ehkä luontevammin.



Tämänkin kirjoituksen perusteella moni lukija jo teki jonkun johtopäätöksen minusta. Olisinko teidän mielestänne ystävä-ainesta?

Ei ole totta ettei aikuisena ystävysty. Minäkin olen ajatellut ettei minulla ole enää aikaa tai tilaa uusille ystäville mutta silti olen tullut kuin itsestään läheiseksi parin ihmisen kanssa myös +30-vuotiaana. Syyt miksi en ole halunnut joidenkin halukkaiden kanssa tekemisiin enempää: todella tylsä ihminen joka ei koskaan tee mitään joten ei myöskään puhu juuri mistään, ei seuraa tapahtumia, on möllöttää. Joistain myös pian haistaa sellaisen ylimielisyyden muiden valintoja kohtaan, todella luotaan työntävää. Ikävä kyllä myös liika ujous. En jaksa säälistä pumpata juttua jostain ihmisestä vain että tämä saisi juttuseuraa. Se on mahdottoman raskasta. Joskus jotenkin kemiat ei kohtaa ja sitä onkin vaikea selittää. Joku ihminen on periaatteessa ok mutta hän vain jotenkin ärsyttää tms.

Ei ole totta ettei aikuisena ystävysty. Minäkin olen ajatellut ettei minulla ole enää aikaa tai tilaa uusille ystäville mutta silti olen tullut kuin itsestään läheiseksi parin ihmisen kanssa myös +30-vuotiaana. Syyt miksi en ole halunnut joidenkin halukkaiden kanssa tekemisiin enempää: todella tylsä ihminen joka ei koskaan tee mitään joten ei myöskään puhu juuri mistään, ei seuraa tapahtumia, on möllöttää. Joistain myös pian haistaa sellaisen ylimielisyyden muiden valintoja kohtaan, todella luotaan työntävää. Ikävä kyllä myös liika ujous. En jaksa säälistä pumpata juttua jostain ihmisestä vain että tämä saisi juttuseuraa. Se on mahdottoman raskasta. Joskus jotenkin kemiat ei kohtaa ja sitä onkin vaikea selittää. Joku ihminen on periaatteessa ok mutta hän vain jotenkin ärsyttää tms.

Uskon kyllä tuon että uusia tuttavuuksia on vaikea saada jos on luonteeltaan ujo tai introvertti. Mutta minä olen sekä ekstrovertti että rohkea ja puhelias, enkä siltikään saa rakennettua mitään todellisia ystävyyssuhteita.



Voi olla että joidenkin mielestä olen liian puhelias tai liian avoin. Varmasti on joku joka välttelee minua sen vuoksi. Noh, sille ei oikein voi mitään - tällainen vain on luonteeni.



Joissain tapauksissa olen varmaan ollut liian toimelias tutustumisessa: laittanut liian usein viestiä tai ehdottanut tapaamista. Olen alkanut olla säästeliäämpi eli jätän aika nopeasti yhteydenpidon jos se ei ole kovin vastavuoroista. Aika suuri osa jääkin matkan varrelle tällä perusteella. Ehkä niistä monet ovat noita joiden elämä on jo "täynnä" ja jotka eivät siksi välitä tutustua enää oikein kehenkään.



ap

up

ups